VIIDES KOHTAUS.
Wilho. Hilma.
WILHO. Oi, armas Hilmaseni!
(Hän lankee polvillensa Hilman eteen, ottaa hänen kätensä ja suutelee sitä.)
HILMA. Pois, pian! nouskaa ylös! Minä en ole teidän armas Hilmasenne. Jos olisin, niin ette olisi syösneet minua tähän julmaan kauhistukseen ja tuottaneet minulle tätä suurta tuskaa.
WILHO. Mitä? oletteko todella suuttunut minuhun (nousee ylös).
HILMA. Pois, pois! Koetelkaa toki tehdä teidän hullu yrityksenne vaarattomaksi siten, että paikalla menette tiehenne!
WILHO. Ei, ainoastaan väkivoimalla minut tästä pois viedään. Mitä meillä on pelkäämistä? Olisitte vaan nähneet kuinka tätinne otti minua vastaan — —
HILMA. Minä olen kaikki nähnyt. Mutta tätini meni vaan vähäisen kävelemään, hän voipi palata takaisin tuokiossa.
WILHO. Eipä voi palatakaan. Hän on lähtenyt metsään mustalais-häitä katsomaan toisella puolen rajaa.
HILMA. Jutteletteko minulle satuja?
WILHO. Se on pelkkä tosi. Tuon asian olen minä niin toimittanut, ja kahteen tuntiin tätinne ei suinkaan tule kotiin.
HILMA. Jumalani! Ihan yksinään — yönaikana — jos joku vahinko tapahtuu hänelle! Kuinka te olette voineet sitä tehdä?
WILHO. Ah, Hilmaseni, elkää minua toruko! Kuinka te sitä voitte tehdä? Kuinka minä kauemmin olisin voinut kärsiä tuskaa, olla niin likellä teitä, ja olla näkemättä teitä, haastamatta teidän kerallanne, sanomatta: minä rakastan teitä!
HILMA. Ah! useasti olen minäkin teitä muistellut. Niin — miksipä sitä salaisin? Niin pian kuin olin yksinäni, en muuta muistellut kuin teitä; kun jonkun kerran sain tilaisuutta olla yksinäni kävelemässä, etsin minä suloisista paikoistani aina jotakin jonka tahdoin näyttää teille ensin, vaikka en luullut koskaan siihen tilaisuutta saavani.
WILHO. Oi, armas Hilmaseni! Te haastatte niin surullisella äänellä; minulla sitä vastoin on nyt enemmän toivoa kuin muulloin milloinkaan.
HILMA. Ja mistä te olette saaneet tämän toivon?
WILHO. Setäni on antanut suostumuksensa meidän liittoomme; ja jos nyt uskaltaisin kääntyä teidän tätiinne — —
HILMA. Ah! mitä se hyödyttäisi? Niin, sen voin jo edeltäpäin sanoa: ei muuta, kuin rukkaset. Viha teidän setänne ja minun tätini välillä — —
WILHO. On pelkkää naurettavaa.
HILMA. Vaan sitä enemmin juurtunut. Teillä ei ole mitään toivomista.'
WILHO. Kuulkaa, armas Hilma! Onni tuottaa rohkeutta. Yritykseni on onnistunut, ja se minua on kehottanut vielä rohkeampaan yritykseen. Voimmeko näkymättä päästä puutarhaan?
HILMA. Voimme kyllä, minun kamarini kautta, pieniä rappusia myöten.
WILHO. Onko teillä puutarhanportissa avain?
HILMA. Se tavallisesti riippuu tädin kamarissa, kirjahyllyn vieressä.
WILHO (näyttää avaimen). Onko se tämä?
HILMA. Se on.
WILHO. No sitte olen arvannut oikein. Tämä avain on antanut minulle ajatuksen tuumihini. Paetkaamme yhdessä!
HILMA. Houreksitteko, vai tahdotteko tällä anomuksella rangaista minua heikkoudestani?
WILHO. Kuulkaa! Minä vien teidät serkkuni luokse; siellä viivytte hänen luonaan, siksi kunnes tätinne on takaisin palannut; silloin tuon teidät taas takaisin tänne.
HILMA. Mitä se meitä hyödyttäisi?
WILHO. Salakauppias, jota tätinne niin varottomasti suojeli, on vienyt teidät pois; minä, vieraista tullen, olen temmannut teidät rosvon käsistä, ja vien teidät takaisin hyvälle tätillenne. Kas! se kuuluu engelskanmaiselta ja viehättäväiseltä, ja sentähden sitä uskotaan! Siten saan tätinne kiitollisuuden ja saan myös tulla teitä tervehtimään. Ja, luottakaa minuhun, sitte minä niin ahkerasti kiitän hänen tapojansa, että hän kohta suostuu toivoihimme.
HILMA. Voipi olla mahdollista — mutta — Ei, en uskalla, minulla ei olo urhollisuutta siihen.
WILHO. Sanokaa, mitä teillä on pelättävää?
HILMA. Yrityksemme on löyhkä ja vielä lisäksi on se valetta.
WILHO. Oi Hilmaseni! elkää olko vastaan minun tuumiani! Ne perustavat onnellisuutemme. Te suostutte, eikö niin? Ja minä vannon, ensin itse muserrun, ennenkuin syöksen teidän kunnianne vähimpäänkään vaaraan!
(Hän viepi Hilman, joka tekee vähän vastusta, huoneesen vasemmalla puolella.)