ENSIMÄINEN KOHTAUS.
(Näyttämö: neidin huone.)
Neiti (täydellisesti ja rikkaasti, mutta aistikkaasti puettuna) Franziska. (Nousevat pöydästä, josta palvelija korjaa astiat.)
FRANZISKA.
Te ette mitenkään vielä liene syönyt kylläksenne, armollinen neiti.
NEITI.
Niinkö luulet, Franziska? Ehkäpä en ollut nälissäni pöytään istuutuessanikaan.
FRANZISKA.
Olimme sopineet siitä, ettei häntä aterian aikana mainittaisi. Mutta meidän olisi pitänyt päättää olla häntä ajattelemattakin.
NEITI.
Todellakin, minä en ole ajatellut muuta kuin häntä.
FRANZISKA.
Sen kyllä huomasin. Minä yritin puhella sadoista seikoista, ja te vastasitte aina hullusti. (Eräs toinen palvelija tuo kahvia.) Tässä tulee ravintoa, jonka ääressä pikemminkin käy antautuminen haaveilujen valtaan. Armas, kaihomielinen kahvikulta!
NEITI.
Haaveilujen? Minä en haaveile. Mietin vain sitä läksytystä, jonka hänelle annan. Oletko minut oikein käsittänyt, Franziska?
FRANZISKA.
Olen toki; mutta parasta olisi, että hän säästäisi meiltä sen vaivan.
NEITI.
Saatpa nähdä, että tunnen hänet perinpohjin. Tuo mies, joka minua nyt kaikkine rikkauksilleni hyljeksii, on taisteleva minusta koko maailmaa vastaan saatuaan kuulla, että olen onneton ja hyljätty.
FRANZISKA
(hyvin vakavasti). Ja tuo tuollainen kutkuttanee äärettömästi mitä hienostuneinta itserakkautta.
NEITI.
Tapaintuomari! Katsoppas vain! Äsken sai hän minut kiinni turhamaisuudesta, nyt itserakkaudesta. — No, anna minun olla, rakas Franziska. Sinähän saat tehdä varusmestarillesi, mitä haluat.
FRANZISKA.
Minun varusmestarilleni?
NEITI.
Niin, jos sen vielä lisäksi kiellät, niin on kaikki kuin ollakin pitää. — En ole vielä häntä nähnyt, mutta joka sanasta, minkä hänestä olet puhunut, ennustan sinulle hänestä miestä.