KYMMENES KOHTAUS.
Franziska (saapuu jälleen kirje kädessä). v. Tellheim. Paul Werner.
FRANZISKA.
Herra majuri —
v. TELLHEIM.
Rakas Franziska, en ole edes ehtinyt vielä lausua sinua tervetulleeksi.
FRANZISKA.
Ajatuksissanne lienette sen jo kumminkin tehnyt. Tiedän, että pidätte minusta. Niin minäkin teistä. Mutta siinä ette tee ollenkaan kiltisti, että te saatatte ihmiset, jotka teistä pitävät, niin levottomiksi.
WERNER
(itsekseen). Haa, nyt huomaan. Oikeassa ollaan!
v. TELLHEIM.
Se on kohtaloni, Franziska! — Annoitko hänelle kirjeeni?
FRANZISKA.
Annoin, ja tässä minä tuon teille — (Ojentaa hänelle kirjeen.)
v. TELLHEIM.
Vastauksenko?
FRANZISKA.
Ei, vaan oman kirjeenne takaisin.
v. TELLHEIM.
Mitä? Eikö hän halua sitä lukea?
FRANZISKA.
Kyllä kai hän haluaisi, — mutta — me emme oikein osaa lukea kirjoitettua.
v. TELLHEIM.
Kujeilija!
FRANZISKA.
Ja me arvelemme, ettei kirjeitten kirjoittaminen ole keksitty niitä varten, jotka voivat suullisesti seurustella keskenänsä, jos vain haluavat.
v. TELLHEIM.
Mikä tekosyy! Hänen täytyy se lukea. Se sisältää puolustukseni, — kaikki syyt ja perusteet —
FRANZISKA.
Ne tahtoo neiti kuulla teiltä itseltänne, ei lukea.
v. TELLHEIM.
Kuulla minulta itseltäni? Jottako jokainen hänen sanansa, jokainen hänen ilmeensä minut saisi hämilleni: jottako minä jokaisessa hänen katseessaan tuntisin tappioni koko suuruuden? —
FRANZISKA.
Ilman armoa! — Ottakaa! (Antaa hänelle kirjeen.) Hän odottaa teitä kello kolmen ajoissa. Hän aikoo lähteä ajelemaan ja kaupunkia katselemaan. Teidän on lähdettävä hänen kanssaan.
v. TELLHEIM.
Ajelemaanko?
FRANZISKA.
Ja mitäs annatte, jos päästän teidät lähtemään kahden kesken? Minä jään kotia.
v. TELLHEIM.
Kahden kesken?
FRANZISKA.
Komeissa, suljetuissa vaunuissa.
v TELLHEIM.
Mahdotonta!
FRANZISKA.
Niin, niin! Vaunuissa on herra majurin kestettävä kiipelinsä! sieltä ei pääse livistämään. Siksipä tapahtuukin näin. — Lyhyesti, te tulette, herra majuri, ja täsmälleen kello kolme. — No? Tehän halusitte minuakin puhutella kahden kesken. Mitä teillä siis on sanottavaa? — Vai niin, me emme ole kahden kesken. (Katsellen Werneriä.)
v. TELLHEIM.
Olemme, Franziska, me olemme kahden kesken. Mutta koska neiti ei ole lukenut kirjettä, niin ei minulla ole sinulle enää mitään sanottavaa.
FRANZISKA.
Vai niin? Olemme siis sittenkin kahden kesken? Teillä siis ei ole herra varusmestarilta mitään salattavaa?
v. TELLHEIM.
Ei, ei mitään.
FRANZISKA.
Minusta tuntuu kumminkin, että pitäisi olla jotakin.
v. TELLHEIM.
Kuinka niin?
WERNER.
Miksi niin, neitokainen?
FRANZISKA.
Varsinkin eräänlaatuiset salaisuudet. — Kaikki kaksikymmentä, herra varusmestari? — (Kohottaen molemmat kätensä hajalla sormin.)
WERNER.
St! st! Neitokainen, neitokainen!
v. TELLHEIM.
Mitä se merkitsee?
FRANZISKA.
Yks kaks se sujahtaa sormeen, herra varusmestari? (Ikäänkuin pistäisi sormuksen nopeasti sormeen.)
v. TELLHEIM.
Mikä teillä on?
WERNER.
Neitokainen, neitokainen, ymmärtänee hän kai leikkiä?
v. TELLHEIM.
Werner, et suinkaan lie unohtanut, mitä olen sinulle usein muistuttanut, että on eräs asia, josta ei koskaan pidä laskea leikkiä naisten kanssa?
WERNER.
Kautta kurjan sieluni, minä olen tainnut sen unohtaa! — Neitokainen, minä pyydän —
FRANZISKA.
No, jos se oli leikkiä; tällä kertaa voin sen antaa anteeksi.
v. TELLHEIM.
Jos minun siis välttämättä on tultava, Franziska: niin toimita kuitenkin siten, että neiti vielä sitä ennen lukee kirjeen. Se säästäisi minulta kiusan ajatella vielä kerran ja puhua vielä kerran asioista, jotka niin mielelläni haluaisin unohtaa. Tuossa on, anna se hänelle! (Kääntäessään kirjeen toisinpäin ja aikoessaan sen ojentaa hänelle huomaa hän, että se on avattu.) Mutta näenkö oikein? Kirjehän on avattu, Franziska.
FRANZISKA.
Taitaapa olla. (Tarkastaa sitä.) Totisesti, se on avattu. Kukahan sen sitte lienee avannut? Mutta lukeneet me emme sitä todellakaan ole, herra majuri, emme todellakaan. Emmekä me sitä haluakaan lukea; sillä sen kirjoittaja saapuu itse. Tulettehan te, ja tiedättekö mitä, herra majuri? Älkää tulko tuollaisena kuin nyt olette: saappaissa, tukka tuskin käherrettynä. Teille täytyy suoda anteeksi, te tuskin saatoitte aavistaa tapaavanne meitä. Tulkaa solkikengissä, ja käherryttäkää tukkanne. — Tuolla tavalla te näytätte minusta liian urhoolliselta, liian preussiläiseltä.
v. TELLHEIM.
Minä kiitän sinua, Franziska.
FRANZISKA.
Te näytätte siltä kuin olisitte viime yön ollut taistelukentällä.
v. TELLHEIM.
Ehkäpä olet oikeassa.
FRANZISKA.
Mekin pukeudumme aivan kohta ja sitten syömme. Me pyytäisimme mielellämme teitä syömään kanssamme, mutta läsnäolonne saattaisi olla esteenä syömisellemme, ja katsokaas, niin kovin rakastuneita me emme ole, ettei meidän olisi nälkä.
v. TELLHEIM.
Minä lähden! Franziska, valmista sinä häntä vähäisen tällävälin, ettei minun tarvitsisi joutua halveksittavaksi hänen silmissään eikä omissakaan silmissäni. — Tule, Werner, sinun on syötävä kanssani.
WERNER.
Tämänkö talon pöydässä? Silloin en saisi suustani alas palaakaan.
v. TELLHEIM.
Minun omassa huoneessani.
WERNER.
No, sitten seuraan teitä heti. Vielä vain sananen tälle neitokaiselle.
v. TELLHEIM.
Ei ole hullumpaa! (Poistuu.)