NELJÄS KOHTAUS.
Paul Werner. Isäntä. Franziska.
WERNER.
Tuossa hän onkin!
FRANZISKA.
Sata pistolia? Minä luulin, että sitä oli vain kahdeksankymmentä.
ISÄNTÄ.
Aivan oikein, vain yhdeksänkymmentä, vain yhdeksänkymmentä. Sen teen, kaunis lapseni, sen teen.
FRANZISKA.
Kaikki tuo kyllä selviää, herra isäntä.
WERNER
(joka lähestyy heitä takaapäin ja yhtäkkiä taputtaa Franziskaa olalle).
Neitokainen! Neitokainen!
FRANZISKA
(pelästyy). Huh!
WERNER.
Älköön hän pelästykö! — Neitokainen, neitokainen, näen, että hän on sievä ja vielä ventovieras. — Ja sieviä vieraita ihmisiä täytyy varoittaa. — Neitokainen, neitokainen, varokoon hän tuota miestä! (Osoittaen isäntää.)
ISÄNTÄ.
Kas, mikä odottamaton ilo! Herra Paul Werner! Tervetuloa meille, tervetuloa! — Ah, yhä vielä kai sama hilpeä, leikkisä, rehellinen Werner kuin ennenkin! Tämänkö kauniin lapsen pitäisi varoa minua! Ha, ha ha!
WERNER.
Karttakoon hän kaikkialla tuota miestä!
ISÄNTÄ.
Minua! minua! — Olenko minä sitten niin vaarallinen? — Ha, ha, ha! — Kuulkoon hän toki, kaunis lapseni! Kuinka häntä miellyttää tuollainen leikinlasku?
WERNER.
Hänenkaltaisensa selittävätkin aina leikiksi sen, kun heille sanotaan suora totuus.
ISÄNTÄ.
Totuus! ha, ha, ha! — Yhä parempaa, kaunis lapseni, eikö niin? Eikös osaakin ilvehtiä! Minäkö vaarallinen? — minä? — Parisenkymmentä vuotta sitten oli tuossa vielä vähän perää. Niin, niin, kaunis lapseni, silloin minä olin vaarallinen; silloin siitä tiesi yksi ja toinen; mutta nyt —
WERNER.
Voi tuota vanhaa narria!
ISÄNTÄ.
Siinäpä se! Kun vanhenemme, ei meistä enää ole vaaraa. Ei hänenkään käy paremmin, herra Werner!
WERNER.
Hitto vieköön, hän on ja pysyy hupsuna! — Neitokainen, uskonee kai hän minulla olevan vielä sen verran älyä, etten nyt puhu siitä vaarallisuudesta. Se yksi perkele on hänestä lähtenyt ulos, mutta seitsemän muuta on häneen mennyt sen sijaan.
ISÄNTÄ.
Oo, kuulkoon hän nyt taas! Mitenkä hän osaakaan kaikki väännellä ja käännellä! — Ilveestä ilveeseen ja yhä uutta ja uutta! Oo, hän on erinomainen mies, tuo herra Paul Werner! — (Franziskalle ikäänkuin korvaan.) Hyvinvoipa mies ja vielä naimaton. Kolmen kilometrin päässä täältä hänellä on komea kylätuomarintila. Hänellä sitä vasta on saalista sodasta! — Ja on ollut varusmestarina herra majurin väessä. Oo, hän on sitten meidän herra majurimme hyvä ystävä! Hän on sitten hyvä ystävä, joka antaisi lyödä itsensä kuoliaaksi hänen tähtensä! —
WERNER.
Niin! ja tuo on sitten minun majurini hyvä ystävä! Tuo on sitten hyvä ystävä, joka majurin pitäisi antaa piestä kuoliaaksi.
ISÄNTÄ.
Mitä? kuinka? — Ei, herra Werner, tuo ei enää ole sopivaa leikkiä. — Minäkö en olisi herra majurin ystävä? — Ei, tuota leikkiä minä en ymmärrä.
WERNER.
Just on kertonut minulle kauniita juttuja.
ISÄNTÄ.
Just? Sitäpä jo arvelinkin, että Just tässä puhuu teidän suullanne! Just on häijy, törkeä ihminen. Mutta tässähän on tämä kaunis lapsi saapuvilla; hän puhukoon: sanokoon hän, enkö ole herra majurin ystävä? Enkö ole tehnyt hänelle palveluksia? Ja miksi en minä olisi hänen ystävänsä? Eikö hän ole ansiokas mies? Totta on, että hänelle on sattunut kova onni joutua virkaheitoksi, mutta mitä se tekee? Kuningas ei voi tuntea kaikkia ansiokkaita miehiä, ja vaikka hän kaikki heidät tuntisikin, niin hän ei voi kaikkia heitä palkita.
WERNER.
Nuo sanat toi Jumala hänen suuhunsa! — Mutta Just — tosin ei Justissakaan ole juuri mitään erikoista, mutta valehtelija Just ei ole: ja jos se on totta, mitä hän on minulle kertonut —
ISÄNTÄ.
Minä en halua kuulla sanaakaan koko Justista! Kuten sanottu: puhukoon tämä kaunis lapsi! (Hänelle korvaan.) Tietääkös lapsi kulta siitä sormuksesta! — Kertokoon hän siitä herra Wernerille. Silloin hän oppii minut paremmin tuntemaan. Ja ettei tuntuisi siltä, että hän puhuu vain minun mielikseni, niin en edes halua olla saapuvilla. Minä en halua olla saapuvilla, minä lähden; mutta vielä te itsekin näette, herra Werner, vielä te itsekin näette, eikö Just ole törkeä herjaaja.