KOLMAS KOHTAUS.
Franziska ja sittemmin isäntä.
FRANZISKA
(joka totisena katsoo hänen jälkeensä). Ansaitsinpa tuon pistoksen! — Kiitän kunniasta. Just. Minä arvioin rehellisyyden liian vähäpätöiseksi. Otanpa opetuksen onkeen. — Ah! Sitä mies parkaa! (Kääntyy mennäkseen neidin huoneeseen, kun isäntä tulee.)
ISÄNTÄ.
Odottakoon hän toki, kaunis lapseni.
FRANZISKA.
Minulla ei nyt ole aikaa —
ISÄNTÄ.
Vain lyhyt tuokio! — Eikö vieläkään ole tullut tarkempia tietoja herra majurista? Eihän hän suinkaan sillä tavalla sanonut jäähyväisiään!
FRANZISKA.
Millä tavalla?
ISÄNTÄ.
Eikö armollinen neiti ole siitä kertonut? Jätettyäni hänet, kaunis lapseni, alas keittiöön, tulin sattumalta takaisin tänne saliin —
FRANZISKA.
Sattumalta vähän kuunnellaksenne.
ISÄNTÄ.
Voi, lapsi kulta, kuinka hän voi minusta sellaista ajatella? Isännälle ei mikään sovellu huonommin kuin uteliaisuus. — Tuskin olin päässyt tänne, kun armollisen neidin ovi äkkiä lensi auki. Majuri syöksyi ulos, neiti hänen jälessään, kummankin liikkeet, katseet, asemat — sellaista ei voi sanoin kuvata. Neiti tarttui majuriin, tämä riistäytyi irti, neiti tarttui jälleen. »Tellheim!» — »Neiti! päästäkää minut!» — »Minne?» — Näin veti majuri neidin portaille saakka. Minua jo pelotti, että hän tempaisi hänet mukanaan alas. Mutta majuri riistäytyikin irti. Neiti pysähtyi ylimmälle portaalle, katsoi hänen jälkeensä, huusi hänen jälkeensä, väänteli käsiään. Yhtäkkiä hän kääntyi, juoksi ikkunaan, ikkunasta takaisin portaille, ja sitten täällä salissa edestakaisin. Tässä minä seisoin, tässä hän kulki kolmasti ohitseni näkemättä minua. Vihdoin näytti siltä kuin olisi hän huomannut minut, mutta Jumala meitä auttakoon! luulenpa, että neiti piti minua hänenä, lapsikulta. »Franziska», huusi hän, silmät minuun kääntyneinä, »olenko nyt onnellinen?» Sitten hän tuijotti kattoon ja taas: »Olenko nyt onnellinen?» Sitten hän pyyhki kyyneleitä silmistään ja hymyili ja kysyi taas minulta: »Franziska, olenko nyt onnellinen?» — Totisesti, en tiennyt, kuinka oli laitani. Kunnes hän juoksi ovelleen ja vielä kerran kääntyi minuun päin: »Tulehan toki, Franziska; kuka sinun nyt käy sääliksesi?» — Ja samalla puikahti pois.
FRANZISKA.
Voi, herra isäntä, nyt olette nähnyt unta.
ISÄNTÄ.
Nähnyt unta? Ei, kaunis lapseni, niin perusteellisesti ei unia nähdä. — Niin, minä antaisin mitä tahansa, — minä en ole utelias, — mutta minä antaisin mitä tahansa, jos löytäisin avaimen tähän kaikkeen.
FRANZISKA.
Avaimen? meidän oveemmeko? Herra isäntä, se on tuolla sisäpuolella; me otimme sen pois yöksi: meitä pelottaa.
ISÄNTÄ.
Ei sellaista avainta; minä tarkoitan, kaunis lapseni, ikäänkuin avainta tai selitystä tai varsinaista yhteenvetoa kaikesta siitä, mitä näin. —
FRANZISKA.
Vai niin! — No, hyvästi, herra isäntä. Joko pian saadaan syödä, herra isäntä?
ISÄNTÄ.
Kaunis lapseni, olinpa miltei unohtaa, mikä oikeastaan oli asiani.
FRANZISKA.
No? mutta aivan lyhyesti —
ISÄNTÄ.
Armollisella neidillä on vielä minun sormukseni: minä sanon sitä omakseni —
FRANZISKA.
Sen ei pidä teiltä hukkaan joutuman.
ISÄNTÄ.
En olekaan sen vuoksi huolissani; tahdoin vain siitä muistuttaa. Näkeekös lapsi, minä en edes tahdo sitä takaisin. Se on nyt selvää kuin viisi sormea mistä hän sormuksen tunsi, ja minkätähden se oli niin hänen sormuksensa näköinen. Sormus on hänen huostassaan parhaassa tallessa. Minä en sitä enää ollenkaan halua ja panen toistaiseksi ne sata pistolia, jotka sitä vastaan annoin, armollisen neidin laskuun. Käyhän se päinsä, kaunis lapseni?