SEITSEMÄS KOHTAUS.
von Tellheim. Franziska.
v. TELLHEIM.
Kyyneleet? Ja minäkö jättäisin hänet? (Aikoo rientää jälkeen.)
FRANZISKA
(joka estää häntä puhumasta). Ei toki, herra majuri! Ette suinkaan aio seurata häntä hänen makuuhuoneeseensa?
v. TELLHEIM.
Hänen onnettomuutensa? Eikö hän puhunut onnettomuudesta?
FRANZISKA.
Puhuipa kyllä! onnettomuudesta kadottaa teidät, sitten kun —
v. TELLHEIM.
Sitten kun? mitä sitten kun? Tuon takana piilee enemmänkin. Mitä se on,
Franziska? Puhu, sano!
FRANZISKA.
Sitten kun hän, aioin sanoa, — on teidän tähtenne uhrannut niin paljon.
v. TELLHEIM.
Uhrannut minun tähteni?
FRANZISKA.
Kuulkaa siis aivan lyhyesti. — Oli oikein, hyvä herra majuri, että te tällä tavalla hänestä vapauduitte. Miksipä en sitä teille sanoisi? Eihän se kuitenkaan voi kauemmin pysyä salassa. — Me olemme paenneet! — Kreivi von Bruchsall on tehnyt neidin perinnöttömäksi, kun tämä ei suostunut ottamaan ketään miestä hänen kädestään. Kaikki jätti, kaikki hylkäsi hän tämän jälkeen. Mitä oli meidän tekeminen? Me päätimme lähteä etsimään häntä, jolle me —
v. TELLHEIM.
Jo riittää. — Tule, minun täytyy heittäytyä hänen jalkoihinsa.
FRANZISKA.
Mitä te ajattelette? Lähtekää toki ja kiittäkää hyvää onneanne —
v. TELLHEIM.
Kurja raukka! sellaisena minua pidät? — Ei, rakas Franziska, tuo neuvo ei tullut sydämestäsi. Anna anteeksi kiivastukseni!
FRANZISKA.
Älkää enää pidättäkö minua. Minun täytyy rientää katsomaan, mitä hän
tekee. Kuinka helposti olisi saattanut jotakin tapahtua. — Menkää!
Tulkaa mieluummin takaisin sitte kun teitä haluttaa tulla takaisin.
(Rientää neidin jälkeen.)