KUUDES KOHTAUS.
v. Tellheim (entisessä puvussaan, mutta muuten sellaisena kuin Franziska oli toivonut). Neiti. Franziska.
v. TELLHEIM.
Armollinen neiti, suonette anteeksi viipymiseni —
NEITI.
Oi, herra majuri, noin kovin sotilaallisesti ei ole tarvis toisiimme suhtautua. Olettehan jo täällä! Ja kun hauskaa odottaa, on odottaminenkin hauskaa. — No? (katsoen häntä hymyillen) rakas Tellheim, emmekö olleetkin lapsia äsken?
v. TELLHEIM.
Niin, lapsia, armollinen neiti, lapsia, jotka panevat vastaan, vaikka heidän pitäisi kiltisti totella.
NEITI.
Me lähdemme ajelemaan, rakas majuri, — katselemaan vähän kaupunkia, — ja sitten enoani vastaan.
v. TELLHEIM.
Mitä sanotte?
NEITI.
Siinä nyt näette, emme edes tärkeintä ole vielä ehtineet sanoa toisillemme. Niin, hän saapuu tänne vielä tänään. Vain sattuma on syynä siihen, että tulin päivää varemmin ilman häntä.
v. TELLHEIM.
Kreivi von Bruchsallko? Onko hän jo palannut?
NEITI.
Sodan rauhattomuudet karkoittivat hänet Italiaan: rauha on tuonut hänet jälleen takaisin. — Älkää kuvitelko turhia, Tellheim. Olemmehan me jo aikoja sitten poistaneet liittomme vahvimman esteen hänen puoleltaan —
v. TELLHEIM.
Liittomme?
NEITI.
Hän on ystävänne. Hän on kuullut liian monilta liian paljon hyvää teistä voidakseen olla muuta. Hän palaa halusta tutustua kasvoista kasvoihin siihen mieheen, jonka hänen ainoa perijättärensä on valinnut omakseen. Hän tulee enona, holhoojana, isänä jättääkseen minut teille.
v. TELLHEIM.
Ah, neiti, miksi ette lukenut kirjettäni? Miksi ette tahtonut sitä lukea?
NEITI.
Teidän kirjettännekö? Niin, nyt muistan, lähetittehän te minulle kirjeen. Mitenkä olikaan tuon kirjeen laita, Franziska? Olemmeko sen lukeneet vai emmekö ole sitä lukeneet? Mitä te sitten minulle kirjoititte, rakas Tellheim? —
v. TELLHEIM.
Ei muuta kuin mitä kunnia käskee.
NEITI.
Se on, olemaan jättämättä yksin kunniallista tyttöä, joka teitä rakastaa. Täytyyhän kunnian siihen velvoittaa. Tietysti minun olisi pitänyt lukea tuo kirje. Mutta mitä en ole lukenut, senhän saan nyt kuulla.
v. TELLHEIM.
Niin, teidän täytyy se nyt kuulla —
NEITI.
Ei, minun ei tarvitse sitä kuulla. Se on itsestään selvää. Tekö voisitte tehdä niin ruman kolttosen, että nyt ette huolisi minusta? Tiedättekö, että siten tulisin koko eliniäkseni häväistyksi? Kotipuoleni naiset osoittaisivat minua sormellaan. — »Siinä hän on», sanottaisiin, »siinä on neiti von Barnhelm, joka luulotteli, rikas kun oli, saavansa kelpo Tellheimin omakseen: juurikuin kelpo miehet olisivat rahalla saatavissa!» Näin sanottaisiin: sillä kaikki kotiseutuni naiset kadehtivat minua. Sitä he eivät voi kieltää, että olen rikas, mutta siitä he eivät halua kuulla puhuttavankaan, että muutenkin olen jotenkin hyvä tyttö, joka on miehensä arvoinen. Eikö niin, Tellheim?
v. TELLHEIM.
Niin, niin, armollinen neiti, siitä tunnen kotiseutunne naiset. Syytäpä heillä onkin kadehtia teiltä virkaheittoa, solvaistua upseeria, raajarikkoa kerjäläistä.
NEITI.
Ja tuotako kaikkea te muka olette? Ellen erehdy, kuulin jotakin sentapaista jo tänään aamupäivällä. Siinä on sekaisin hyvää ja pahaa. Valaiskaamme siis kumpaakin lähemmin. — Te olette siis saanut eronne? Niin olen kuullut. Luulin, että rykmenttinne oli vain yhdistetty toisiin. Mistä johtui, että noin ansiokasta miestä ei pidetty toimessaan?
v. TELLHEIM.
Se johtui siitä, mistä johtua pitikin. Suuret ovat tulleet vakuutetuiksi siitä, että sotilas tekee heidän hyväkseen omasta halustaan varsin vähän, velvollisuudesta ei paljoakaan enempää, mutta kaikki oman kunniansa tähden. Mitäpä he siis luulisivat olevansa häntä kohtaan velkapäät? Rauha on tehnyt useat meikäläiset heille tarpeettomiksi, ja lopultakaan ei kukaan ole heille korvaamaton.
NEITI.
Te puhutte niinkuin tuleekin miehen puhua, joka vuorostaan voi varsin hyvin tulla toimeen ilman noita suuriakin. Ja nyt enemmän kuin koskaan ennen. Sanon noille suurille suuren kiitokseni siitä, että he ovat luopuneet miehestä, jonka varsin vastahakoisesti olisin tahtonut jakaa heidän kanssaan. — Minä olen teidän käskijänne, Tellheim, te ette tarvitse muuta herraa. — Kohdata teidät eronsaaneena, sitä onnea olisin tuskin uskaltanut uneksia! — Mutta te ette ole ainoastaan eronsaanut: te olette vielä enemmänkin. Mitäs te olettekaan vielä lisäksi? Raajarikko: sanoitte? No, (katsellen häntä ylhäältä alas asti) se raajarikko on kuitenkin vielä jotenkin eheä ja ryhdikäs; näyttää yhä vielä jotenkin terveeltä ja voimakkaalta. Rakas Tellheim, jos te terveitten jäsentenne menettämisen perusteella aiotte lähteä kerjuulle, niin ennustan teille jo etukäteen, että ani harvojen ihmisten ovilla mitään saatte, lukuunottamatta sellaisten hyväsydämisten tyttöjen ovia kuin minä olen.
v. TELLHEIM.
Tuossa kaikessa kuulen vain ilkamoivan tytön puhetta, rakas Minna.
NEITI.
Ja minä kuulen moitteessanne vain tuon »rakas Minna». — Nyt en enää aio ilkamoida; sillä mieleeni johtuu, että te sittenkin olette pikku raajarikko. Pyssynluodista on oikea käsivartenne hiukan halvaantunut. Mutta tarkoin harkiten ei sekään ole erittäin paha. Sitä paremmassa turvassa olen lyönneiltänne.
v. TELLHEIM.
Neiti!
NEITI.
Tarkoitatte: mutta te sitä huonommassa turvassa minun lyönneiltäni. No, no rakas Tellheim, toivoakseni ette päästä asioita niin pitkälle.
v. TELLHEIM.
Teitä naurattaa, hyvä neiti. Valitan, etten voi nauraa teidän kanssanne.
NEITI.
Miksi ei? Mitä teillä sitten on naurua vastaan? Eikö nauraenkin voi olla hyvin vakava? Rakas majuri, nauru saa meidät pysymään järkevämpinä kuin paha tuuli. Todistus on tässä silminnähtävänä. Teidän naurava ystävänne arvioi olosuhteitanne monin verroin oikeammin kuin te itse. Kun olette saanut eronne, te sanotte itseänne häväistyksi; kun olette saanut kuulan käsivarteenne, te tekeydytte raajarikoksi! Onko se oikein? Eikö se ole liioittelua? Ja olenko minä järjestänyt asiat siten, että kaikki liioittelu niin helposti joutuu naurunalaiseksi? Lyön vetoa, että jos nyt käyn käsiksi tuohon teidän kerjäläiseenne, niin ei sen laita ole vähääkään parempi. Te lienette kerran pari menettänyt kenttävarustuksenne; joitakin sen tai tuon pankkiirin hallussa olevia pääomia joutunee nyt menemään samaa tietä; teillä ei kenties ole toivoa saada takaisin joitakin palveluksenne aikana suorittamianne ennakkomaksuja: mutta oletteko silti mikään kerjäläinen? Vaikkapa teille ei olisikaan jäänyt mitään muuta kuin se, mitä enoni teille tuo mukanaan —
v. TELLHEIM.
Enonne, armollinen neiti, ei tuo minulle mitään.
NEITI.
Ei muuta kuin ne kaksituhatta pistolia, jotka te niin jalomielisesti annoitte etukäteen säätyjemme käytettäväksi.
v. TELLHEIM.
Jospa vain olisitte lukenut kirjeeni, armollinen neiti!
NEITI
No niin, minä olen sen lukenut. Mutta mitä siinä kirjoititte tästä asiasta, jää minulle täydeksi arvoitukseksi. On aivan mahdotonta, että jalo tekonne tahdottaisiin lukea teille rikokseksi. — Selittäkää toki, rakas majuri.
v. TELLHEIM.
Muistatte kai, armollinen neiti, että olin saanut määräyksen mitä ankarimmin kerätä sotaveroa puhtaassa rahassa kotiseutunne piirikunnista. Päästäkseni tuota ankaruutta käyttämästä minä maksoin puuttuvan summan etukäteen.
NEITI.
Muistanpa tietenkin. Rakastin teitä tuon tekonne tähden, vaikka en vielä ollut teitä nähnytkään.
v. TELLHEIM.
Säädyt antoivat minulle tunnusteensa, ja sen minä aioin rauhaa solmittaessa liittää hyväksyttyjen saatavien joukkoon. Tunnuste katsottiin täysin sitovaksi, mutta minun omistusoikeuteni siihen asetettiin kiistanalaiseksi. Hymyiltiin ivallisesti, kun vakuutin maksaneeni sen sisällön käteisellä rahalla. Se selitettiin säätyjen minulle antamiksi lahjuksiksi tai hyvitykseksi siitä, että niin pian olin sopinut heidän kanssaan alimmasta määrästä, johon olin valtuutettu suostumaan vain äärimmäisessä hätätilassa. Niin joutui tunnuste minun käsistäni, ja jos se maksetaan, niin ei sitä varmaankaan makseta minulle. — Tällä, hyvä neiti, katson kunniaani loukatun, enkä saamani eron takia, jota olisin vaatinut, ellen olisi sitä saanut. — Te olette vakava, hyvä neiti? Miksi ette naura? Ha, ha, ha! Minähän nauran.
NEITI.
Oi, tukahuttakaa tuo nauru, Tellheim! Minä rukoilen! Se on ihmisvihan hirveätä naurua! Ei, te ette ole se mies, joka voi katua hyvää tekoaan sen vuoksi, että siitä on hänelle huonot seuraukset. Ei, noita huonoja seurauksia ei mitenkään voi kestää kauan! Totuuden täytyy tulla ilmi. Enoni, kaikki säätymme voivat todistaa —
v. TELLHEIM.
Enonne! Teidän säätynne! Ha, ha, ha!
NEITI.
Teidän naurunne surmaa minut, Tellheim! Jos uskotte hyveisiin ja kaitselmukseen, Tellheim, niin älkää naurako tuolla tavalla! En ole koskaan kuullut pelottavammin kirottavan, kuin te nauratte. — Ja otaksukaamme pahinta! Jos teidät täällä kaikin mokomin tahdotaan tuomita väärin, niin ei teitä siellä meillä voida väärin tuomita. Ei, me emme voi, me emme tahdo teitä tuomita väärin, Tellheim. Ja jos meidän säädyillämme on vähintäkään kunniantuntoa, niin tiedän, mitä niiden on tehtävä. Mutta johan nyt joutavia: miksipä se olisi tarpeellista? Kuvitelkaa, Tellheim, että olisitte menettänyt nuo kaksituhatta pistolia jonakin rajuna iltana. Kuningas oli teille onneton kortti: rouva (osoittaen itseään) on teille sitä suosiollisempi. — Kaitselmus, uskokaa minua, suojelee aina rehellistä miestä vahingoilta ja useimmiten jo etukäteen. Tuo teko, joka kerran sai teidät menettämään kaksituhatta pistolia, saattoi minut teidän omaksenne. Ilman tuota tekoa minua ei koskaan olisi haluttanut päästä teitä tuntemaan. Tiedättehän, että tulin kutsumattomana ensi kerran seuraan, jossa luulin teidät tapaavani. Tulin sinne ainoastaan teidän tähtenne. Tullessani sinne olin varmasti jo päättänyt teitä rakastaa — minä jo rakastinkin teitä! — olin varmasti päättänyt saada teidät omakseni, vaikka olisinkin huomannut teidät yhtä mustaksi ja rumaksi kuin Venetian maurilaisen. Te ette ole niin musta ja ruma; ettekä liene niin mustasukkainenkaan. Mutta, Tellheim, Tellheim, te muistutatte häntä kuitenkin niin monessa suhteessa! Voi noita rajuja, järkkymättömiä miehiä, jotka alati vain kunnian kummitukseen tuijottavat ja kaikki muut tunteensa paaduttavat! — Katsokaa minuun! minuun, Tellheim! (v. Tellheim on tällävälin kaiken aikaa miettivänä ja liikahtamatta tuijottanut yhteen paikkaan.) Mitä te ajattelette? Te ette kuuntele?
v. TELLHEIM
(hajamielisenä). Kuuntelen toki! Mutta sanokaahan, hyvä neiti, kuinka joutui mauri Venetian palvelukseen? Eikö maurilla ollut isänmaata? Minkätähden vuokrasi hän käsivartensa ja verensä vieraalle valtiolle?
NEITI
(pelästyneenä). Missä te olette, Tellheim? — Nyt on aika keskeyttää. — Tulkaa! (Tarttuen hänen käteensä.) — Franziska, käske ajaa vaunut esiin.
v. TELLHEIM
(tempautuu irti neidistä ja rientää Franziskan jälkeen). Ei, Franziska, minulla ei voi olla kunniaa seurata neitiä ajelulle. — Hyvä neiti, suokaa minun vielä tänään pitää terve järkeni, ja sallikaa minun poistua. Olen jo sen menettämäisilläni teidän tähtenne. Ponnistan vastaan, minkä voin. — Mutta koska vielä olen täydellä järjellä, niin kuulkaa, hyvä neiti, minä olen lujasti päättänyt, mistä ei mikään mahti maailmassa saa minua luopumaan. — Jollei peliini enää satu onnellista heittoa, jollei lehti kokonaan käänny, jollei —
NEITI.
Minun täytyy keskeyttää teidät, herra majuri. — Meidän olisi heti pitänyt puhua hänelle siitä, Franziska. Etkä sinäkään muistuta minua mistään. — Puhelumme olisi käynyt aivan toisenlaiseksi, jos heti aluksi olisin maininnut sen hyvän uutisen, jota chevalier de la Marliniere juuri äsken kävi teille tuomassa.
v. TELLHEIM.
Chevalier de la Marliniere? Kuka se on?
FRANZISKA.
Hän lienee jotenkin kelpo mies, herra majuri, paitsi mitä —
NEITI.
Vaikene, Franziska! — Myöskin eräs eronsaanut upseeri, joka
Alankomaitten palveluksesta —
v. TELLHEIM.
Haa! luutnantti Riccaut!
NEITI.
Hän vakuutti olevansa teidän ystävänne.
v. TELLHEIM.
Minä vakuutan, etten minä ole hänen ystävänsä.
NEITI.
Ja että hänelle oli en tiedä mikä ministeri ilmaissut, että teidän asianne on lähellä mitä onnellisinta ratkaisua, jokin kuninkaallinen käsikirje kuuluu olevan tulossa teille. —
v. TELLHEIM.
Kuinka olisi Riccaut päässyt ministerin seuraan? — Jotakin tosin lienee asiassani tapahtunut; sillä vastikään selitti sotavarainhoitaja minulle, että kuningas on kumonnut kaiken, mitä minua vastaan on esilletuotu, ja että minä nyt voisin peruuttaa kirjallisesti antamani kunniasanan, jolla olin luvannut olla täältä poistumatta ennenkuin minut on huomattu täysin syyttömäksi. — Mutta siinä lieneekin kaikki. Minun tahdotaan antaa livistää tieheni. Mutta siinä he erehtyvät; minä en pakene. Ennemmin vaikka näännyn äärimmäiseen kurjuuteen solvaajieni silmien edessä —
NEITI.
Uppiniskainen mies!
v. TELLHEIM.
Minä en tarvitse armoa, minä tahdon oikeutta. Kunniani —
NEITI.
Sellaisen miehen kunnia kuin teidän —
v. TELLHEIM.
(kiivaasti). Ei, hyvä neiti, te voinette varsin hyvin arvostella kaikkia muita asioita, mutta tätä ette. Kunnia ei ole omantuntomme ääni, ei muutamien oikeamielisten todistus —
NEITI.
Ei, ei, tiedän sen kyllä. — Kunnia on — kunnia.
v. TELLHEIM.
Lyhyesti, hyvä neiti, — te ette antanut minun puhua loppuun, — tahdoin sanoa: jos se, mikä on omani, minulta niin häpeällisesti pidätetään, jos ei kunnialleni anneta mitä täydellisintä hyvitystä, niin minä en, hyvä neiti, voi olla teidän omanne; sillä maailman silmissä en ole sen arvoinen. Neiti von Barnhelm ansaitsee tahrattoman miehen. Arvotonta on se rakkaus, joka arvelematta saattaa asettaa sen, johon se kohdistuu, ylenkatseelle alttiiksi. Arvoton on se mies, joka julkeaa ottaa koko onnensa vastaan naiselta, jonka sokea hellyys —
NEITI.
Ja onko tämä täyttä totta, herra majuri? — (Kääntyen häneen äkkiä selin.) Franziska!
v. TELLHEIM.
Älkää suuttuko, hyvä neiti —
NEITI
(syrjään Franziskalle). Nyt on aika! Mitä arvelet, Franziska? —
FRANZISKA.
En osaa arvella mitään. Mutta kyllä hän menee vähän liian pitkälle —
v. TELLHEIM
(joka tulee keskeyttämään). Te olette suuttunut, hyvä neiti —
NEITI
(pilkallisesti). Minäkö? en vähääkään.
v. TELLHEIM.
Jos rakastaisin teitä vähemmän, hyvä neiti —
NEITI
(vielä samaan sävyyn). Niin tietysti, se olisi onnettomuuteni — ja katsokaa, herra majuri, en minäkään halua teidän onnettomuuttanne. — Rakkauden täytyy olla aivan epäitsekäs. — Hyväpä oli, etten ole ollut avosydämisempi! Kenties olisi saalinne suonut minulle sen, minkä rakkautenne minulta kielsi. — (Vetäen sormuksen hitaasti sormestaan.)
v. TELLHEIM.
Mitä te sillä tarkoitatte, neiti?
NEITI.
Ei, älköön kumpikaan saattako toistansa onnellisemmaksi tahi onnettomammaksi. Niin vaalii tosi rakkaus! Uskon teitä, herra majuri, ja teillä on liian paljon kunniaa voidaksenne käsittää väärin rakkautta.
v. TELLHEIM.
Ivaatteko, hyvä neiti?
NEITI.
Kas tässä! Ottakaa takaisin sormus, jonka annoitte minulle uskollisuuden merkiksi. (Ojentaa hänelle sormuksen.) Olkoon se mennyttä! Olkaamme kuin emme olisi tunteneet toisiamme!
v. TELLHEIM.
Mitä kuulen?
NEITI.
Ihmetyttääkö se teitä? — Ottakaa, hyvä herra. — Ette kai ole vain teeskennellyt?
v. TELLHEIM
(ottaen sormuksen hänen kädestään). Jumala! ja näin voi Minna puhua! —
NEITI.
Te ette voi olla omani tuossa *yhdessä* tapauksessa: minä en voi olla teidän omanne missään tapauksessa. Teidän onnettomuutenne on luultava; minun on varma. — Jääkää hyvästi! (Aikoo poistua.)
v. TELLHEIM.
Mihin nyt, rakkahin Minna? —
NEITI.
Hyvä herra, te solvaatte minua nyt tuolla tuttavallisella nimityksellänne.
v. TELLHEIM.
Mikä teidän on, hyvä neiti? Mihin menette?
NEITI.
Päästäkää. — Salaamaan teiltä kyyneleeni, petturi! (Poistuu.)