VIIDES KOHTAUS.
Neiti. Franziska.
NEITI.
Tuoko on sinun varusmestarisi, Franziska?
FRANZISKA.
Ivallisen äänensävynne tähden en ehdi toistamiseen evätä tuota sanaanne: *sinun*. — Niin, armollinen neiti, se on minun varusmestarini. Pidätte epäilemättä häntä hiukan jäykkänä ja puisevana. Melkeinpä hän nyt tuntui minustakin sellaiselta. Mutta minä huomasin varsin hyvin, että hän luuli tarpeelliseksi esiintyä teidän edessänne niinkuin paraatissa. Ja kun sotilaat käyvät paraatiin, — niin muistuttavat ne totisesti enemmän sorvattuja nukkeja kuin miehiä. Mutta näkisittepäs hänet ja kuulisittepas häntä, kun hän on omissa oloissaan.
NEITI.
Niinpä kai pitäisi!
FRANZISKA.
Hän lienee vielä salissa. Enkö saa mennä vähän juttelemaan hänen kanssaan?
NEITI.
En mielelläni tahtoisi kieltää sinulta tätä huvia. Mutta sinun täytyy jäädä tänne, Franziska. Sinun täytyy olla läsnä keskustelumme aikana. — Johtuu vielä jotakin mieleeni. (Vetää sormuksen sormestaan.) Kas tässä, ota tämä sormukseni, pane se talteen ja anna minulle sen sijaan majurin sormus.
FRANZISKA.
Miksi niin?
NEITI
(Franziskan noutaessa toista sormusta). En oikein tiedä sitä itsekään, mutta minusta tuntuu kuin aavistaisin, että se vielä on tarpeen. — Koputetaan. — Anna tänne pian! (Pistää sormuksen sormeensa.) Se on hän!