VIIDES KOHTAUS.
Neiti. Franziska. v. Tellheim.
NEITI
(tullessaan huoneestaan, ikäänkuin ei huomaisikaan majuria). Vaunut kai ovat jo oven edessä, Franziska? — Viuhkani! —
v. TELLHEIM
(lähestyen häntä). Mihin lähdette, hyvä neiti?
NEITI
(teeskennellyn kylmästi). Ulos, herra majuri. — Arvaan, miksi vielä kerran olette vaivautunut tänne: antaaksenne tekin minulle sormukseni takaisin. — Hyvä, herra majuri; olkaa siis hyvä ja jättäkää se Franziskan huostaan — Franziska, ota majurilta sormus! — Minulla ei ole aikaa hukata. (Aikoo poistua.)
v. TELLHEIM
(astuu hänen eteensä). Hyvä neiti! — Ah, mitä olenkaan saanut kuulla, hyvä neiti! En ole ansainnut niin suurta rakkautta.
NEITI.
Vai niin, Franziska? Sinä olet siis herra majurille — —
FRANZISKA.
Ilmaissut kaikki.
v. TELLHEIM.
Älkää suuttuko minuun, hyvä neiti. Minä en ole petturi. Te olette maailman silmissä menettänyt minun tähteni paljon, mutta ette minun silmissäni. Minun silmissäni te olette tällä tappiollanne äärettömästi voittanut. Se oli teille vielä liian uutta; te pelkäsitte, että se ehkä tekisi minuun liian epäedullisen vaikutuksen; te halusitte sen minulta aluksi salata. Minä en moiti teitä tämän epäluottamuksenne vuoksi. Se johtui halusta saada omistaa minut. Tämä halu on minun ylpeyteni! Te kohtasitte minut itsenikin onnettomana ettekä tahtonut kasata onnettomuutta onnettomuuden päälle. Te ette osannut aavistaa, että teidän onnettomuutenne saisi minut kokonaan unohtamaan omani.
NEITI.
Kaikki tuo on varsin hyvä, herra majuri! Mutta se on nyt kerran tapahtunut. Minä olen vapauttanut teidät sitoutumuksestanne; te olette ottaessanne sormuksen takaisin —
v. TELLHEIM.
En ole suostunut mihinkään! — Pidän itseäni pikemminkin nyt sidotumpana kuin koskaan. — Te olette omani, Minna, ikuisesti omani. (Ottaa sormuksen esiin.) Kas tässä, ottakaa se toisen kerran uskollisuuteni merkiksi —
NEITI.
Minäkö ottaisin tämän sormuksen takaisin? tämän sormuksen?
v. TELLHEIM.
Niin, rakkain Minna, niin!
NEITI.
Mitä te minusta ajattelette? tämän sormuksen?
v. TELLHEIM.
Tämän sormuksen te otitte ensi kerran kädestäni, kun kummankin meidän olosuhteemme olivat yhtäläiset ja onnelliset. Ne eivät enää ole onnelliset, mutta taaskin yhtäläiset. Yhtäläisyys on aina rakkauden vahvin side. — Sallitteko, rakkahin Minna! — (Tarttuu hänen käteensä pistääkseen siihen sormuksen.)
NEITI.
Mitä? väkivalloinko, herra majuri? — Ei, ei ole mitään mahtia maailmassa, joka pakottaisi minut ottamaan takaisin tämän sormuksen! — Luuletteko, että olen sormusta vailla? — Oo, näettehän toki (näyttäen sormustaan), että minulla on tässä vielä yksi, joka varsin hyvin vetää vertoja teidän sormuksellenne? —
FRANZISKA.
Eikö hän nyt vieläkään huomaa! —
v. TELLHEIM
(päästäen irti neidin käden). Mitä tämä on? — Näen neiti von Barnhelmin, mutta en kuule hänen ääntänsä. Te teeskentelette, hyvä neiti. — Suokaa anteeksi, että käytän teidän omaa sanaanne.
NEITI
(todellisella äänensävyllään). Loukkasiko tuo sana teitä, herra majuri?
v. TELLHEIM.
Se koski minuun kipeästi.
NEITI
(liikutettuna). Se ei ollut tarkoitukseni, Tellheim. — Antakaa anteeksi, Tellheim.
v. TELLHEIM.
Haa, tämä tuttavallinen äänensävy sanoo minulle, että jälleen tulette entisellenne, hyvä neiti, että yhä vielä rakastatte minua, Minna. —
FRANZISKA
(tokaisten). Pila olisikin helposti saattanut mennä liian pitkälle. —
NEITI
(käskevästi). Ole sekaantumatta peliimme, Franziska, tee hyvin! —
v. TELLHEIM
(syrjään ja loukattuna). Eikö vieläkään riitä?
NEITI.
Niin, hyvä herra, naisellisen turhamaista olisi tekeytyä kylmäksi ja pilkalliseksi. Pois se! Te ansaitsette saada nähdä minut yhtä todellisena kuin itsekin olette. — Rakastan teitä vielä, Tellheim, rakastan teitä vielä, mutta siitä huolimatta —
v. TELLHEIM.
Ei enempää, rakkahin Minna, ei enempää! (Tarttuu vielä kerran hänen käteensä pistääkseen sormuksen hänen sormeensa.)
NEITI
(joka vetää kätensä pois). Siitä huolimatta, — sitä suuremmalla syyllä en enää koskaan salli sen toistuvan; en koskaan! — Minne aiotte lähteä, herra majuri? — Luulin teidän saavan tarpeeksenne omasta onnettomuudestanne. — Teidän täytyy jäädä tänne; kaikkein täydellisintä hyvitystä teidän täytyy — uhmaten vaatia. Tässä hädässä en keksi muutakaan sanaa. — Uhmaten vaatia, — vaikkapa äärimmäinen kurjuus teidät solvaajienne silmien edessä runtelisi!
v. TELLHEIM.
Niin ajattelin, niin puhuin, kun en tiennyt, mitä ajattelin ja puhuin. Harmi ja salainen suuttumus olivat sumentaneet koko sieluni; ei edes rakkaus onnen kirkkaimmassa loistossa voinut luoda siihen päivänvaloa. Mutta sepä lähettääkin tyttärensä, säälin, joka paremmin tuntien synkän tuskan, hälventää sumut ja jälleen avaa sieluni kaikki kulkutiet hellyyden vaikutteille. Itsesäilytysvaisto herää, kun säilytettävänä on jotakin kallisarvoisempaa kuin oma itsensä ja se on tehtävä omin voimin. Älkää, hyvä neiti, loukkaantuko tästä sääli-sanasta. Kovan onnemme viattomalta aiheuttajalta voimme kuulla sen tuntematta nöyryytystä. Minä olen tuo aiheuttaja; minun tähteni, Minna, te kadotitte ystävänne ja sukulaisenne, omaisuutenne ja isänmaanne. Minun kauttani, minussa on teidän kaikki tämä jälleen löydettävä; muutoin jää tunnolleni rakastettavimman naisen turmio. Älkää saattako minua ajattelemaan tulevaisuuttani sellaiseksi, että minun täytyisi vihata itseäni. — Ei, ei mikään saa minua pidättää täällä kauempaa. Tästä hetkestä alkaen asetan ainoastaan halveksumiseni kaikkea sitä vääryyttä vastaan, jota täällä saan osakseni. Onko tämä maa koko maailma? Täälläkö yksin aurinko nousee? Enkö saa mennä, minne haluan? Kukapa kieltäytyisi ottamasta vastaan palvelustani? Ja vaikka minun täytyisi lähteä sitä tarjoamaan maailman ääriin: seuratkaa minua turvallisesti, rakkahin Minna; meiltä ei ole mitään puuttuva. — Minulla on ystävä, joka minua mielellään tukee. —