YHDEKSÄS KOHTAUS.
v. Tellheim. Neiti.
NEITI.
No? Olemmeko vieläkin erehdyksissämme?
v. TELLHEIM.
Jospa taivas sen soisi! — Mutta on olemassa ainoastaan *yksi*, ja te se olette. —
NEITI.
Joutavia kursasteluja! Mitä meillä on toisillemme sanottavaa, sen voi kuulla kuka tahansa.
v. TELLHEIM.
Te täällä? Mitä te täältä etsitte, armollinen neiti?
NEITI.
En etsi mitään enää. (Lähestyen häntä avosylin.) Kaikki mitä etsin olen löytänyt.
v. TELLHEIM
(perääntyen). Te etsitte onnellista, teidän rakkautenne arvoista miestä, ja löydätte — kurjan raukan.
NEITI.
Siispä ette rakasta minua enää? — ja rakastatte jotakuta toista?
v. TELLHEIM.
Ah! ken teidän jälkeenne voi ketään toista rakastaa, neiti hyvä, hän ei ole teitä koskaan rakastanut.
NEITI.
Te tempaatte vain toisen okaan sielustani. — Jos olen kadottanut sydämenne, niin mitäpä huolin siitä, onko välinpitämättömyys vai jokin voimakkaampi tenho sen minulta riistänyt? — Te ette enää rakasta minua ettekä rakasta ketään toistakaan? — Onneton mies, jollette ollenkaan rakasta! —
v. TELLHEIM.
Oikein, armollinen neiti, onnettoman ei ollenkaan pitäisi rakastaa. Hän ansaitsee onnettomuutensa, jollei hän kykene saamaan tätä voittoa itsestään; jos hän voi suostua siihen, että ne, joita hän rakastaa, saavat ottaa osaa hänen onnettomuuteensa. — Kuinka vaikea onkaan tämä voitto! — Aina siitä saakka kun järki ja pakko ovat minua käskeneet unhoittamaan Minna von Barnhelmin: mitä vaivaa olenkaan siitä nähnyt! Aloin juuri toivoa, ettei tämä vaivannäkö olisi ikuisesti turhaa: — ja silloin te ilmestytte, hyvä neiti! —
NEITI.
Ymmärränkö teitä oikein? — Pysähtykää, hyvä herra, katsokaamme, missä olemme, ennenkuin eksymme kauemmaksi! — Tahdotteko vastata minulle yhteen ainoaan kysymykseen?
v. TELLHEIM.
Kaikkiin, hyvä neiti —
NEITI.
Tahdotteko myös vastata kiertelemättä, kaartelematta? Ei muuten kuin kuivasti myöntäen tai kieltäen?
v. TELLHEIM.
Tahdon, — jos voin.
NEITI.
Te voitte. — Hyvä: välittämättä siitä vaivasta jota olette nähnyt minut unhoittaaksenne, — rakastatteko vielä minua, Tellheim?
v. TELLHEIM.
Hyvä neiti, tämä kysymys —
NEITI.
Te lupasitte vastata ainoastaan myöntäen tai kieltäen.
v. TELLHEIM.
Ja lisäsin: jos voin.
NEITI.
Te voitte. Teidän täytyy tietää, mitä sydämessänne tapahtuu. —
Rakastatteko minua vielä. Tellheim? — Myöntäkää tai kieltäkää.
v. TELLHEIM.
Jos sydämeni —
NEITI.
Myöntäkää tai kieltäkää!
v. TELLHEIM.
No niin, rakastan!
NEITI.
Rakastatte?
v. TELLHEIM.
Rakastan, rakastan! — Mutta —
NEITI.
Malttakaa! — Te rakastatte minua vielä: se riittää minulle. — Minkälaiseen äänilajiin olenkaan teidän kanssanne puhuessani hairahtunut! Tympäisevään, alakuloiseen puheensävyyn, joka helposti näyttää tarttuvan! — Minäpä palaan taas omaan sävyyni. — No, rakas mies parka, te rakastatte minua yhä ja teillä on Minnanne yhä ja te olette onneton? Kuulkaahan, mikä tyhmä hupakko teidän Minnanne oli, — on. Hän saattoi, saattaa uneksia olevansa teidän koko onnenne. — Purkakaa sukkelaan onneton sydämenne. Minna koettakoon, kuinka paljon hän painaa vaa'assa onnettomuutenne rinnalla. — No?
v. TELLHEIM.
Hyvä neiti, en ole tottunut valittamaan.
NEITI.
Hyvä on. Enpä todella tiedä, mikä minuakaan sotilaassa, paitsi kerskumista, vähemmän miellyttäisi kuin valittaminen. Mutta voidaanpa myös kylmästi ja välinpitämättömästi puhua omasta urhoollisuudestaan ja onnettomuudestaan —
v. TELLHEIM.
Mikä pohjaltaan sekin on kerskumista ja valittamista.
NEITI.
Oi, te viisastelija, niinpä ei teidän ollenkaan olisi pitänyt sanoa itseänne onnettomaksi. — Joko kokonaan vaiti tahi kokonaan suu puhtaaksi. — Järki ja pakkoko käskisivät teidän unohtaa minut? — Minua järki miellyttää kovasti, minä pidän pakkoa erittäin korkeassa arvossa. — Mutta antakaa kuulla kuinka järkevää tuo pakko on.
v. TELLHEIM.
No hyvä, kuulkaa siis, hyvä neiti. — Puhuttelette minua Tellheimiksi: se nimi on kyllä oikea. — Mutta te luulette, että minä olen se Tellheim, jonka tunsitte isänmaassanne, kukoistava mies täynnä vaatimuksia, täynnä kunnianhimoa, mies, jolla oli koko ruumiinsa, koko sielunsa hallussaan, jolle kunnian ja onnen telkeet olivat avatut, joka sai toivoa joka päivä tulevansa arvoisemmaksi omistamaan teidän kätenne ja sydämenne, koskapa hän ei vielä ollut teidän arvoisenne. — Tämä Tellheim olen yhtä vähän kuin olen oma isäni. Kumpaakaan ei enää ole. — Minä olen Tellheim, eronsaanut, solvaistu raajarikko, kerjäläinen. — Tuolle entiselle, hyvä neiti, te lupauduitte: pysyttekö sanassanne tälle nykyisellekin?
NEITI.
Tuo kuuluu hyvin traagilliselta! — Mutta, hyvä herra, kunnes löydän
tuon entisen jälleen, — minä nyt kerran olen hullaantunut
Tellheimeihin, — täytynee tämän nykyisen päästää minut pälkähästä. —
Kätesi, rakas kerjäläinen! (Tarttuen hänen käteensä.)
v. TELLHEIM
(nostaa toisen kätensä hattuineen kasvoillensa ja kääntyy poispäin). Tämä on liikaa! — Missä minä olen? — Päästäkää minut, neiti! — Teidän hyvyytenne kiduttaa minua! — Päästäkää minut.
NEITI.
Mikä teidän on? Mihin aiotte lähteä?
v. TELLHEIM.
Pois teidän luotanne! —
NEITI.
Pois minun luotani? (Vetäen hänen kätensä povelleen.) Uneksija!
v. TELLHEIM.
Epätoivo surmaa minut teidän jalkojenne juureen.
NEITI.
Minun luotani?
v. TELLHEIM.
Teidän luotanne. — En enää koskaan, koskaan teitä nähdäkseni. — Tahi ainakin varmasti, lujasti päättäneenä, — etten tee mitään halpamaista, — etten salli teidän tehdä mitään ajattelematonta. — Päästäkää minut, Minna! (Riistää itsensä irti ja poistuu.)
NEITI
(seuraten häntä). Minnako sinut päästäisi? Tellheim! Tellheim!
(Toisen näytöksen loppu.)