VIIDES KOHTAUS.
NATHAN ja pian sen jälkeen RISTIRITARI.
NATHAN. Mua melkein aristaa tuo kumma mies, tuo hyveen jäyhyys miltei vavahduttaa. Kuink' ihminen näin voikaan toisensa hämilleen saada! — Herra, nyt hän tulee! Kuin mies tuo nuorukainen! Kunnon miehen tuo ylväs katse on ja luja askel. Voi karvas olla kuori vain, vaan sydän ei varmaankaan. — Miss' olen moista nähnyt? — Anteeksi, jalo frankki…
RISTIRITARI.
Mitä?
NATHAN.
Suokaa…
RISTIRITARI.
No mitä, juutalainen?
NATHAN. Puhuttaa ma saanko teitä näin.
RISTIRITARI.
Sit' estää voinko?
Vaan lyhyeen.
NATHAN. Noin ylpeästi älkää, noin halveksien menkö ohi miehen, jok' iäkseen on teille joutunut kiitollisuuden velkaan.
RISTIRITARI.
Kuinka niin?
Ah, arvaanko? Te ootte…
NATHAN. Isä tytön, min pelastitte jalomielisesti tulesta. — Nathan nimen' on, ma saavun…
RISTIRITARI. Jos kiittämään, niin säästäkää se vain! Jo liioin kiitosta oon joutavasta mä sietää saanut. — Ja te ainakaan, te ette mulle ole lainkaan velkaa. Tuon tytön isäks arvasinko teidät? Me, ritarit, me oomme velvolliset jokaista auttamaan, ken hädäss' on. Eloni silloin mulle muutenkin vain vaivaks oli. Mielelläni käytin mä, hyvin mielelläni, tilaisuutta, sen alttiiks antaakseni toisen eestä, — niin, vaikka juutalaisen tyttären elämän eestä.
NATHAN. Kuinka ylevää! Ylevän julmaa! Mutta aatoksiin tuo käänne käskee. Kaino ylevyys taa julmuuden voi piillä, ihailua niin välttääkseen. — Vaan lahjaa ihailun jos niin se halveksii, niin mitä lahjaa se sietää vois? — Jos täällä, ritari, te ette vieras, vanki ois, en teiltä näin päätäpahkaa kysyis. Käskekää: min palveluksen teille tehdä voi?
RISTIRITARI.
Te? Ette mitään.
NATHAN.
Olen rikas mies.
RISTIRITARI.
Paremmaks ei tee juutalaista kulta.
NATHAN. Siks ettekö voi käyttää, mitä silti parempaa häll' on? hänen rikkauttaan?
RISTIRITARI. No niin, sit' en voi juuri evätäkään, tään viitan vuoksi en. Niin pian kun se kuluna on aivan, kun ei pidä siin' enää sauma eikä kudos, silloin ma tulen, lainaan teiltä uuteen rahaa tai kangasta. — Miks' synkistytte noin? Viel' ootte turvassa. Ei vielä ole niin huonosti sen laita, näättehän. Vain tuossa liepeessä on ruma läikkä. Se palon jälki on, se kärventyi, kun tytärtänne tulesta ma kannoin.
NATHAN (tarttuen viitan liepeeseen ja katsellen sitä). On sentään kumma, kuinka miehestä voi paha läikkä, palotahra vain parempaa todistaa kuin hänen suunsa. Suudella tahdon oitis sitä tahraa. — Ah, anteeks! Sit' en estää voinut.
RISTIRITARI.
Mitä?
NATHAN.
Valahti kyynel siihen.
RISTIRITARI. Eipä haittaa lisänä tippain muiden. — (Jopa kohta saa hämille tää juutalainen minut.)
NATHAN. Tuo viittanne, mä pyydän, lähettäkää myös tyttärelleni se joskus!
RISTIRITARI.
Miksi?
NATHAN.
Sais hänkin tuota tahraa suudella.
Kai turhaan toivonee hän kuitenkin
syleillä itse polvianne.
RISTIRITARI. Nathan — se nimennehän oli — Nathan, hyvin sananne sovitatte — terävästi — Oon hämmästynyt — kyllä olisin —
NATHAN. Olevinanne olkaa miten tahaan. Mua ette harhaan vie. Ei teille sovi suurempi kohteliaisuus, kunnon mies. — Täys tunteesta on tyttö, auliutta naislähetti on pelkkää, isä poissa — te, tytön kunniasta huolehditte; te pakenitte hänen voittamistaan. Myös siitä teitä kiitän —.
RISTIRITARI. Myöntää täytyy: te tiedätte, kuink' ajatella meidän ritarein tulis.
NATHAN.
Vainko ritarein?
Vain tulis? Sääntöjenne vuoksi vainko?
Ajatusjuoksuu tiedän kunnon miesten,
ja heitähän on maissa kaikissa.
RISTIRITARI.
Tok' eroa lie niillä, toivon?
NATHAN. Kyllä: on värin, puvun, muodon eroa.
RISTIRITARI.
Ja eri maissa niit' on eri määrin.
NATHAN. Se ero suuria ei merkitse. Suurt' alaa suuruus vaatii kaikkialla; puut liian taajaan istutetut taittaa vain oksat toisiltaan. Vaan parvittain on kaikkialla meitä keskimittaa. Vain sovun suokoon toinen toiselleen, vain sietää, suvaita saa lammas vuohta, vain älköön luulotelko latva puun, se ettei yksin maasta nousnut ois.
RISTIRITARI. Nuo sanat sattui! — Mutta tuttu lie myös kansa, jok' on ihmismoitteen kehto? Mi kansa, tiedättekö, Nathan, ensin valitun kansan nimen omaksui? Niin, jospa tuota kansaa ylpeydestään en juuri vihais, mut en sentään vois halveksimatta olla? Ylpeydestään, min peri kristityt ja muslemit, ett' oikea on Jumala vain heillä. — Tää puhe kristityn ja ritarin teit' yllättää? Vaan missä, milloin onkaan tuo hurskas kiihko, omaa Jumalaansa kaikelle maailmalle tyrkyttää parhaana, ainoana, — synkempänä kuin nyt, kuin täällä päässyt puhkeemaan? Kelt' ei nyt täällä putois silmäin suomut? Vaan jääköön sokeaks, ken haluaa! — Sanani unohtain mun suokaa mennä!
(Aikoo poistua.)
NATHAN. Oh, ette tiedä, kuinka lujasti nyt teihin kiinnyn! — Tulkaa, ystäviä nyt meidän täytyy, täytyy olla. Saatte kansaani halveksia halustanne. Ei kumpikaan meist' ole kansaansa valinnut itselleen. Yht' oommeko me sekä kansamme? Ja mik' on kansa? Enemmän kristittyä, juutalaista kuin ihmist' onko ihmisessä? Ah, kunp' oisitte te yksi lisää niihin, joit' tyydyttää vain nimi ihmisen!
RISTIRITARI.
Jumalan nimeen, Nathan, niitä olen!
Niit' olen! — Kätenne! — Mä häpeilen,
ett' erehdyin mä teistä hetkeksikään.
NATHAN. Mä siit' oon ylpeä. Vain yleisestä erehtyy harvoin.
RISTIRITARI. Harvinaisen taas vain vaivoin unhoittaa. — Niin, ystävät on meidän, Nathan, oltava.
NATHAN.
Jo oomme. —
Kuink' iloitseva onkaan Rechani! —
Ja kuinka valoisana katseelleni
on etäisyys. — Vain häneen tutustukaa!
RISTIRITARI. Jo palan kaipuusta. — Ken talostanne noin syöksyy ulos? Hänen Dajansa?
NATHAN.
Niin juuri. Noin miks hädissään?
RISTIRITARI. Kunp' ei ois mitään Rechallemme sattunut?