YHDEKSÄS KOHTAUS.
NATHAN. AL-HAFI.
AL-HAFI.
Ha — haa! Taas luoksenne ma tuloss' olin.
NATHAN. Niin kiiru onko? Mitä pyytää siis hän multa?
AL-HAFI.
Kuka?
NATHAN. Saladin. — Ma tulen, ma tulen.
AL-HAFI.
Kenen luokse? Saladinin?
NATHAN.
Sua Saladin siis eikö lähettänyt?
AL-HAFI.
Mua? Ei. Hän onko kutsunut jo siis?
NATHAN.
On kyllä.
AL-HAFI.
Niinpä kävi…
NATHAN.
Miten kävi?
Ja minkä —?
AL-HAFI.
Että … syy ei ole mun!
Mun syy ei ole, taivas tietää! Teistä
mä tosin, valhein ko'in vaaran kääntää!
NATHAN.
Min vaaran? Miten kävi?
AL-HAFI. Että hänen rahastonhoitajansa ootte. Teitä ma surkuttelen. Mutta näkemästä mä sitä pakenen, — ja minne, sen jo kuulitte, ja tiedätte myös tien. Mukaani asiaa jos antaisitte, ma tarjoon palvelusta. Vaikk' en ottaa voi enempää kuin saattaa paljas mies. Pian lähden, asianne siis!
NATHAN.
Al-Hafi!
Mut enhän — enhän mistään mitään tiedä!
Mit' onkaan jaarittelu tuo?
AL-HAFI. Kai mukaan jo tuli kukkaronne?
NATHAN.
Kukkaro?
AL-HAFI.
Niin, rahaa, jota saatte etukäteen
Saladinille syytää.
NATHAN.
Tääkö kaikki?
AL-HAFI. Pitäiskö näkemään mun jäädä, kuinka hän teitä täällä päivä päivältä vain nylkee kantapäitä myöten? Kuinka saa viisas anteliaisuus aittojaan avata tuhlaajalle, avata ja jälleen avata, siks kunnes niissä, niin täysiss' ennen, kotihiiri jo saa nälkään kuolla? — Taikka hurskas toive teill' onko: rahaanne ken tarvitsee, hän sentään noudattaa myös neuvoanne? Saladin noudattamaan neuvontaa! Hän neuvojako sietäis! Kuulkaas, Nathan, mitenkä mulle äsken sattui.
NATHAN.
Miten?
AL-HAFI. Ma luokseen tulen, kun on pelannut hän juuri sisarineen shakkia. — Sit' osaa Sittah. — Peli, niin jo luuli Saladin hävinneensä, esillä viel' oli, vaikka silleen jätettynä. Mä silmään, nään, ett'ei viel' läheskään se ole hävitty.
NATHAN.
Kas, löydön teitpä!
AL-HAFI. Kuningas talonpoikaa vastaan vain ois hänen ollut siirrettävä. — Kunpa sen tässä näyttää voisin!
NATHAN.
Kyllä uskon!
AL-HAFI. Niin tornille ois tilaa saanut, — voiton perinyt ois. — Sen näyttää tahdon hälle, opastaa häntä. — Mutta hän!…
NATHAN.
Ei myönny?
AL-HAFI. Mua ei hän kuule ees, ja halveksien lyö pelin kumoon.
NATHAN.
Onko totta tuo?
AL-HAFI. Shakmatti kerrassaan hän tahtoo olla, hän sanoo. Tahtoo! Peliäkö moinen!
NATHAN.
E-hei! Niin peliä vain leikitään!
AL-HAFI.
Vaikk' eipä tyhjän päältä pelattu!
NATHAN. Kenelle rahat siirtyi, vähät siitä. Mut ettei sua kuullut ees! ei korvaa asiaas lainannut niin tärkeään! ei ihastunut kotkankatseesees! se — sehän vaatii kostoa — vai mitä?
AL-HAFI. Aa, mitäs? Siksi vain sen kerroin teille, ett' oivallatte, mik' on otus hän. Sanalla sanoen: en kestä enää. Likaisten maurein luona vain nyt juosta saan lainaa, lainaa hälle kysellen… En ikänäni ole itselleni mä kerjännyt — nyt toisen pussiin pyydän. Milteihän kerjäämist' on lainaaminen: ja lainananto korolle, se taas on varkauden veroista. En joudu äärillä Ganges-virran kumpaankaan, ei kumpaakaan mun tarvis edistää. Äärillä Ganges-virran, siellä vain on ihmisiä. Täällä ainoa te ootte, jonka elää ansaitsis äärellä Ganges-virran. — Tulkaa sinne! Pois hälle pyyhkäiskää se ruhka kaikki, hän mitä himoo vain. Hän kuitenkin pian teidät panee tyhjäksi. Vaan näinpä sais nylkeminen lopun äkisti. Dervishin-kaavun saatte, — tulkaa, tulkaa!
NATHAN.
Tuo keino tosin, luulen ma, meill' aina
on varana. Vaan lupaan miettiä,
Al-Hafi, sitä. Varros.
AL-HAFI.
Miettiä?
Ei, täss' ei auta mietintä.
NATHAN. Vain kunnes ma palaan luota sulttaanin ja heitän jäähyväiset…
AL-HAFI. Ken miettii, etsii vain poisvetäymisen aihetta. Ken ei voi oikopäätä ottaa elääkseen vain itselleen, jää muiden orjaks aina. — Vaan miten mielitte: niin eläkää, kuin mielestänne hyvä elää on! Mun tieni tänne käy, ja teidän tuonne.
NATHAN. Al-Hafi, tilis sentään itse ensin kai teet?
AL-HAFI. Pah! Pilaa! Tila kassani ei maksa edes tilinteon vaivaa; ja minut takaatte — te tahi Sittah. Hyvästi!
NATHAN (katsoen hänen jälkeensä). Kyllä takaan! — Huima, hyvä — ja jalo — mikä on hän? — Tosi köyhä, hän, yksin vain on tosi kuningas!
(Poistuu toiseen suuntaan.)