I

Levinit olivat asuneet jo kolmatta kuukautta Moskovassa. Se aika, jolloin Kittyn olisi näitä asioita tuntevien ihmisten varmojen laskelmien mukaan pitänyt synnyttää, oli mennyt ohi jo kauan sitten; mutta hän oli yhä raskaana eikä mistään voinut päätellä, että synnytys olisi nyt ollut lähempänä kuin kaksi kuukautta sitten. Lääkäri ja kätilö, kuten myös Dolly ja vanha ruhtinatar ja varsinkin Levin, joka ei voinut ajatella lähestyvää tapahtumaa kauhua tuntematta, alkoivat jo käydä hermostuneiksi ja rauhattomiksi; vain Kitty tunsi olevansa täysin tyyni ja onnellinen.

Hän tunsi nyt selvästi, kuinka hänessä heräsi uusi rakkaus tulevaa — hänelle jo osaksi todellista — lastaan kohtaan, ja hän tarkkaili nautinnolla tätä tunnettaan. Lapsi ei enää kokonaan ollut osa häntä, vaan eli jo välillä omaa riippumatonta elämäänsä. Usein se koski häneen, mutta samalla hänen teki mieli nauraa uudesta, oudosta ilosta.

Kaikki, joita hän rakasti, olivat hänen luonaan, ja kaikki olivat niin hyviä ja auttavaisia ja koettivat siinä määrin kaikin tavoin sulostuttaa hänen elämäänsä, ettei hän olisi voinut toivoa mitään parempaa, jollei olisi tiennyt, ettei sellaista voinut kestää kauan. Tämän elämän viehätystä vähensi vain se seikka, ettei hänen miehensä ollut sellainen kuin oli ollut maalla, jollaisena Kitty häntä eniten rakasti.

Maalla Levin oli ollut tyyni, ystävällinen ja vieraanvarainen. Kaupungissa hän sitä vastoin aina näytti rauhattomalta ja varovaiselta, aivan kuin hän olisi pelännyt jonkun loukkaavan häntä tai hänen vaimoaan. Maalla hän nähtävästi tunsi olevansa oikealla paikallaan, ei koskaan hätäillyt eikä koskaan ollut toimeton. Täällä kaupungissa hänellä oli aina kiire, ikään kuin hän olisi pelännyt myöhästyvänsä jostain, eikä hän osannut tehdä täällä mitään. Ja Kittyn oli sääli häntä. Hän tiesi kyllä, ettei Levin muista näyttänyt säälittävältä; päinvastoin. Joskus Kitty katseli häntä isommassa seurassa koettaen kuvitella hänet vieraaksi ihmiseksi, kuten rakastettua joskus katsellaan, jotta päästäisiin selville siitä vaikutelmasta, jonka tämä muissa herättää. Silloin häntä miltei pelotti nähdä, missä määrin Levin oli kaikkea muuta kuin säälittävä: hänen nuhteeton käytöstapansa, hiukan vanhanaikainen, ujo kohteliaisuutensa naisia kohtaan, hänen voimakas vartalonsa, ja, kuten Kittystä näytti, erityisen ilmeikkäät kasvonsa tekivät hänet Kittyn mielestä melkein vaarallisen puoleensavetäväksi. Mutta Kitty näki hänen sisimpäänsä ja ymmärsi, ettei Levin ollut täällä oma itsensä; muuten Kitty ei osannut määritellä miehensä tilaa. Väliin hän sielussaan soimasi Leviniä siitä, ettei tämä osannut elää kaupungissa; väliin hän taas tunsi, että Levinin oli tosiaan vaikea järjestää täällä elämäänsä niin, että olisi voinut olla siihen tyytyväinen.

Mitä hän oikeastaan olisi voinut tehdä? Korttipelistä hän ei pitänyt. Klubissa hän ei käynyt. Kitty tiesi jo, mitä olisi merkinnyt antautuminen Oblonskin tapaisten iloisten herrojen seuraan… se olisi merkinnyt juopottelua ja jonnekin menoa juopottelun jälkeen. Eikä Kitty voinut kauhistumatta ajatella, missä herrat noilla matkoillaan kävivät. Seurapiirielämääkään Kitty ei voinut miehelleen suositella. Hän tiesi, että nuorten naisten liehittely oli sen välttämätön osa, eikä hän toivonut miehensä viehättyvän siitä. Mutta ikävähän hänen oli aina istua kotonakin vaimonsa, anoppinsa ja kälyjensä seurassa. Niin paljon kuin Kitty itse pitikin tuosta aina samanlaisesta "tilulilusta" — kuten vanha ruhtinas nimitti sisarusten väsymätöntä pakinointia — hän ymmärsi, että sen täytyi ajan pitkään käydä yksitoikkoiseksi hänen miehelleen. Mitä hän sitten saattoi tehdä? Jatkaa kirjansa kirjoittamista? Levin oli koettanut tehdä niin ja käynyt aluksi kirjastossa työtään varten, mutta — kuten hän oli Kittylle sanonut — mitä joutilaampi hän oli, sitä vähemmän hänellä oli aikaa. Ja sitä paitsi Levin valitti, että hän tuli täällä puhuneeksi teoksestaan liian paljon, minkä vuoksi ajatukset sotkeentuivat ja kadottivat entisen mielenkiintonsa.

Tämän kaupunkilaiselämän ainoa etu oli se, että täällä heidän välilleen ei koskaan tullut riitaa. Olivatpa siihen sitten syynä eri olosuhteet tai puolisoiden entistä suurempi varovaisuus ja järkevyys, Moskovassa heille ei syntynyt niitä mustasukkaisuudesta johtuvia riitoja, joita he olivat niin pelänneet kaupunkiin muuttaessaan.

Siinä suhteessa oli sattunut eräs hyvinkin tärkeä tapaus, nimittäin
Kittyn ja Vronskin kohtaaminen.

Kittyn kummi, vanha ruhtinatar Marja Borisovna, joka oli aina erityisesti pitänyt Kittystä, oli välttämättä tahtonut tavata entistä kummitytärtään. Kitty, joka ei tilansa takia käynyt juuri missään, lähti isänsä kanssa kunnianarvoisan vanhan tädin luo ja kohtasi siellä Vronskin.

Kun Kitty huomasi, kuka tuo siviilipukuinen mies oli, hänen hengityksensä salpautui, veri tulvahti sydämeen ja hän tunsi hehkuvan punan nousevan kasvoilleen. Mutta sitä kesti vain muutaman sekunnin ajan. Vanha ruhtinas, joka oli tahallaan ryhtynyt äänekkäästi keskustelemaan Vronskin kanssa, ei ollut ehtinyt vaihtaa montakaan katsetta, kun Kitty oli jo täysin valmis katsomaan Vronskiin ja tarpeen vaatiessa puhumaan hänen kanssaan samalla tavoin kuin Marja Borisovnankin kanssa ja vieläpä niin, että hänen miehensä, jonka näkymättömän läsnäolon hän sinä hetkenä selvästi tunsi, olisi voinut hyväksyä hänen jokaisen äänenvivahteensa ja hymynsä.

Kitty vaihtoi Vronskin kanssa muutaman sanan, vieläpä hymyilikin hiukan, kun Vronski leikillään nimitti vaalipäiviä "meidän parlamentiksemme". (Hymyllään Kitty tahtoi osoittaa ymmärtäneensä leikin.) Mutta samassa hän jo kääntyikin ruhtinatar Marja Borisovnan puoleen eikä vilkaissut Vronskiin kertaakaan ennen kuin tämä nousi sanomaan hyvästiä; silloin Kitty katsahti häneen, mutta ilmeisesti vain siksi, että on epäkohteliasta olla katsomatta, kun toinen kumartaa.

Kitty oli isälleen kiitollinen siitä, ettei tämä puhunut mitään tuosta odottamattomasta tapaamisesta; mutta isän erityisestä hellyydestä vierailun jälkeisen kävelyn aikana Kitty tunsi, että isä oli tyytyväinen hänen käytökseensä. Ja Kitty oli siihen itsekin tyytyväinen. Hän ei ollut lainkaan uskonut, että jaksaisi niin hyvin pidättää jossain sielunsa pohjalla kaikki entisen rakkautensa muistot ja pysyä täysin välinpitämättömänä ja tyynenä Vronskin tavatessaan.

Paljon pahemmin punastui Levin, kun Kitty sanoi hänelle tavanneensa Vronskin ruhtinatar Marja Borisovnan luona. Kittyn oli hyvin vaikea sanoa sitä, mutta vielä vaikeampi hänen oli kertoa tapaamisen yksityiskohdista, kun Levin ei kysynyt mitään ja katsoi vain häneen kulmat kurtussa.

— Vahinko, ettet sinä ollut siellä, sanoi Kitty. — Ei samassa huoneessa… minä en olisi sinun nähtesi ollut yhtä luonnollinen… Minä punastun nytkin paljon enemmän, paljon, paljon enemmän kuin silloin, jatkoi hän punastuen niin, että kyyneleet tulivat silmiin. — Mutta ettet nähnyt jostain raosta.

Rehelliset silmät sanoivat Levinille, että Kitty oli tyytyväinen itseensä, ja huolimatta hänen punastuksestaan Levin rauhoittui pian ja alkoi kysellä häneltä yhtä ja toista, mitä Kitty juuri oli toivonutkin. Kun Levin oli saanut kuulla kaiken ja päässyt selville siitä, että Kitty oli punastunut ainoastaan alkuun, mutta ei sitten ollut välittänyt koko miehestä enempää kuin kenestä vastaantulijasta hyvänsä, Levin ilostui ja sanoi olevansa hyvillään tuosta tapaamisesta. Hän lupasi, ettei enää vastedes käyttäytyisi niin tyhmästi kuin vaalipäivillä, vaan koettaisi kohdella Vronskia mahdollisimman ystävällisesti.

— On piinallista ajatella, että joku ihminen on melkein kuin vihamies, jota on vaikea tavatakin, sanoi Levin. — Olen siitä hyvin iloissani.