II
— Kuule, käy nyt sentään Bollien luona, sanoi Kitty miehelleen, kun tämä yhdentoista aikaan poikkesi hänen luokseen ennen kaupungille lähtöään. — Minä tiedän, että sinä syöt päivällistä klubissa, isä on merkinnyt sinut klubin jäseneksi. Mutta mitä sinä teet nyt aamupäivällä?
— Menen käymään Katavasovin luona, vastasi Levin.
— Näin aikaisin?
— Hän lupasi tutustuttaa minut Metroviin. Tekisi mieleni puhua hänen kanssaan teoksestani. Hän on tunnettu pietarilainen tiedemies, sanoi Levin.
— Hänenkö kirjoitustaan sinä niin kehuit? Entäs sitten? sanoi Kitty.
— Kenties käyn sitten oikeudessa sisareni asian vuoksi.
— Menet kai toki konserttiin?
— Mitä minä siellä yksinäni?
— Menisit sentään; siellä esitetään niitä uusia sävellyksiä… Nehän ovat kiinnostaneet sinua. Minä menisin ehdottomasti.
— No, joka tapauksessa käyn kotona ennen päivällistä, sanoi Levin katsoen kelloaan.
— Pane nyt yllesi pitkä takki, niin voit saman tien käydä kreivitär
Bollin luona.
— Onko se sitten niin tarpeellista?
— On toki! Hänhän kävi meillä. Siitä nyt ei ole suurta vaivaa. Ajat sinne, istuudut, puhelet viisi minuuttia ilmasta ja sen semmoisesta, nouset ja lähdet pois.
— Oi, et usko kuinka minä olen vieraantunut kaikesta tuollaisesta; se tuntuu niin nololta. Tulee vieras ihminen, istuu ilman mitään asiaa, häiritsee muita, pilaa oman tuulensa ja lähtee pois.
Kitty herahti nauramaan.
— Mutta teithän sinä nuorena miehenä vieraskäyntejä? hän sanoi.
— Tein, vaikka silloinkin aina tuntui nololta, ja nyt olen niistä niin vieraantunut, että totisesti olisin kaksi päivää syömättä tuon käynnin sijasta. Se on niin noloa! Minusta tuntuu kuin he pahastuisivat ja sanoisivat: miksi sinä tulit ihan ilman asiaa?
— Eivät pahastu. Sen voin sinulle vakuuttaa, Kitty sanoi, katsoi nauraen miestään silmiin ja otti häntä kädestä. — No, hyvästi nyt… Mene nyt vain, ole kiltti.
Levin suuteli vaimoaan kädelle ja aikoi juuri lähteä, kun Kitty pysäytti hänet.
— Kostja, tiedätkö, että minulla on enää viisikymmentä ruplaa jäljellä.
— No, mikäpä siinä, minä käyn hakemassa pankista. Paljonko otan? hän sanoi Kittylle tuttu tyytymätön ilme kasvoillaan.
— Ei, odotas. Kitty piti häntä kädestä. — Puhutaan vielä vähän, olen siitä hiukan huolissani. Minä en luule tuhlaavani rahaa mihinkään tarpeettomaan, ja kuitenkin sitä valuu kuin vettä. Jotain me kai teemme väärin.
— Ei suinkaan, sanoi Levin rykäisten ja katsoen kulmainsa alta.
Tuon rykäisyn Kitty tunsi. Se merkitsi Levinissä suurta tyytymättömyyttä — ei Kittyyn, vaan omaan itseensä. Levin oli toisinaan tyytymätön, mutta siihen ei oikeastaan ollut syynä suuret kulut, vaan se, että häntä muistutettiin asiasta, jonka hän olisi mieluummin unohtanut, koska tiesi, että siinä oli jotain hullusti.
— Minä käskin Sokolovin myydä vehnää ja ottaa myllyn vuokraa etukäteen. Joka tapauksessa saamme pian.
— Ei, mutta minä pelkään, että yleensä kuluu paljon…
— Ei ollenkaan, ei ollenkaan, toisti Levin. — No, hyvästi nyt, rakkaani.
— Välillä minua todella kaduttaa, että tottelin äitiä. Kuinka mukavaa maalla olisi ollut. Täällä minä vain vaivaan teitä kaikkia ja rahaa kuluu niin…
— Ei ollenkaan. Siitä asti kun menimme naimisiin, en olisi kertaakaan halunnut sanoa, että toisin olisi ollut parempi…
— Niinkö? sanoi Kitty katsoen häntä silmiin.
Levin oli sanonut sen vain Kittyn mieliksi, ajattelematta sanojaan sen syvemmin. Mutta katsoessaan Kittyn rehellisiin, suloisiin silmiin, jotka katsoivat häneen niin suoraan ja kysyvinä, Levin toisti sanomansa koko sielullaan. "Minä aivan unohdan hänet", ajatteli Levin. Ja hän muisti, mikä heitä odotti.
— Kuinka pian luulet? kuiskasi hän ottaen vaimoaan molemmista käsistä.
— Olen ajatellut sitä niin monta kertaa, etten enää ajattele enkä tiedä mitään.
— Eihän pelota?
Kitty hymähti ylenkatseellisesti.
— Ei hitustakaan, hän sanoi.
— Jos jotain sattuu, niin tiedät, että olen Katavasovin luona.
— Ei satu mitään, älä luulekaan. Minä menen isän kanssa bulevardille kävelemään. Käymme myös Dollyn luona. Ennen päivällistä odotan sinua. Ai niin! Tiedätkö, että Dollyn tilanne käy kerrassaan mahdottomaksi? Hän on kauttaaltaan veloissa eikä rahaa tule. Me puhelimme eilen äidin ja Arsenin (se oli toisen sisaren miehen, Lvovin, etunimi) kanssa ja päätimme lähettää sinut ja hänet Stivan kimppuun. Sehän on aivan kauheaa. Isän kanssa ei siitä voi puhua mitään… Mutta jos sinä ja hän…
— Mutta mitä me voimme tehdä? sanoi Levin.
— Puhu nyt sentään Arsenin kanssa, kun menet hänen luokseen; hän sanoo sinulle mitä me päätimme.
— Arsenin kanssa olen jo edeltäpäin yhtä mieltä. No, minä käyn hänen luonaan. Natalien kanssahan minä voinkin mennä konserttiin, jos hän lähtee. No, hyvästi nyt.
Pääovella Levinin pysäytti vanha palvelija, Kuzma, joka hoiti kaupunkitaloa.
— Se Kauno (maalta tuotu vasemmanpuoleinen aisahevonen) on nyt kengitetty uudelleen, mutta ontuu se sittenkin, hän sanoi. — Mitäs sille tehdään?
Moskovassa olonsa alkuaikoina Levinillä oli ollut huolta maalta tuoduista hevosista. Hän oli tahtonut järjestää sen puolen niin hyvin ja huokeasti kuin mahdollista. Mutta ennen pitkää hän oli tullut huomaamaan, että omat hevoset tulivat kalliimmaksi kuin ajurit, ja ajuria käytettiin kuitenkin.
— Käske noutamaan eläinlääkäri; kenties siinä on hiertymä.
— Entä mitäs valjastetaan rouvalle? kysyi Kuzma.
Leviniä ei enää ihmetyttänyt, kuten Moskovassa olon alkuaikoina, että jotakin huviajelua varten Vozdvizhenka-kadulta Sivtsev-Vrazhokille täytyi valjastaa vahva hevospari raskaiden vaunujen eteen, ajaa neljännesvirsta lumisohjoista tietä ja seistä siellä neljä tuntia, mikä maksoi viisi ruplaa. Nyt se tuntui hänestä jo luonnolliselta.
— Käske ajurin tuoda parihevoset meidän umpivaunuillemme, hän sanoi.
— Tottelen.
Ja ratkaistuaan kaupunkioloissa niin helposti sellaisen pulman, joka olisi maalla vaatinut omakohtaista vaivannäköä ja huomiota, Levin astui kadulle, huusi ajurin ja ajoi Nikitskajalle. Matkalla hän ei enää ajatellut rahojaan, vaan sitä, kuinka hän kohta tutustuisi pietarilaiseen sosiologiin ja puhuisi hänelle teoksestaan.
Moskovassa olon alkuaikoina maalaiselämään tottunutta Leviniä olivat oudoksuttaneet ne mitään tuottamattomat, mutta välttämättömät menot, joita häneltä vaadittiin joka puolelta. Mutta nyt hän jo oli tottunut niihin. Hänelle oli siinä suhteessa käynyt niin kuin sanotaan sattuvan juopoille; ensimmäinen ryyppy niellään seipäänä, toinen haukkana, mutta kolmannen jälkeiset pieninä linnunpoikasina. Kun Levin antoi ensimmäisen sadan ruplan setelin lakeijan ja ovenvartijan livreiden ostoon, tuli hän tahtomattaankin ajatelleeksi, että nuo vallan tarpeettomat livreet, jotka kuitenkin olivat niin välttämättömät (päätellen siitä, kuinka ruhtinatar ja Kitty olivat hämmästyneet Levinin huomautuksesta, että oli mahdollista tulla toimeen ilmankin), — että nuo livreet tulivat maksamaan kahden kesärengin palkan, toisin sanoen, lähes kolmesataa työpäivää, pääsiäisestä aina syyspaastoon saakka, raskasta, aamusta varhain iltaan myöhään kestävää työpäivää, — ja se sataruplanen kirveli kuin seipään syöksy hänen mielessään. Mutta seuraava sataruplanen, joka rikottiin sukulaispäivällisten kaksikymmentäkahdeksan ruplaa maksavien ruokatarvikkeiden ostoksia varten, toi kyllä hänen mieleensä, että kaksikymmentäkahdeksan ruplaa oli yhtä kuin yhdeksän neljännestä kauroja, jotka hiki päässä ja puhkuen niitettiin, sidottiin, puitiin ja viskattiin, seulottiin ja ripoteltiin säkkeihin, — tämä toinen meni sittenkin kevyemmin. Mutta nyt eivät setelit enää pitkään aikaan olleet herättäneet mitään mietteitä lähtiessään ja ne lentelivät kuin linnut. Vastasiko rahojen hankkimiseen mennyt työ sitä huvia, minkä niillä ostettu tavara tuotti, se ajatus oli hävinnyt jo ammoin. Unohtunut oli myös se taloudellinen näkökanta, että oli olemassa tietty hinta, jota halvemmalla tiettyä viljaa ei voinut myydä. Ruista, jota hän ei ennen ollut tahtonut antaa tavallisestakaan hinnasta, myytiin nyt viisikymmentä kopeekkaa halvemmalla neljännekseltä kuin siitä kuukausi sitten oli luvattu. Silläkään arviolla, että sellaisten menojen jatkuessa ei voisi elää vuottakaan velkaantumatta, ei ollut enää mitään merkitystä. Tärkeää oli vain se, että pankissa oli aina rahaa, vähät siitä mistä se tuli, ja että aina tiesi, millä huomenna sai ostaa naudanlihaa. Se arvio oli tähän saakka pitänyt: hänellä oli aina ollut pankissa rahaa. Mutta nyt rahat olivat lopussa eikä hän oikein tiennyt, mistä saisi lisää. Siksi Kittyn huomautus rahojen loppumisesta oli hermostuttanut häntä; mutta hänellä ei ollut nyt aikaa miettiä sitä. Ajaessaan hän ajatteli Katavasovia ja tulevaa tuttavuuttaan Metrovin kanssa.