II
Stepan Arkadjevitsh oli rehellinen omalle itselleen. Hän ei voinut pettää itseään uskottelemalla katuvansa tekoaan. Hän ei voinut nyt katua sitä, mitä oli katunut joskus kuusi vuotta sitten, kun oli ensimmäistä kertaa ollut vaimolleen uskoton. Hän ei voinut katua sitä, että hän, kolmenkymmenenneljän ikäinen kaunis, helposti syttyvä mies, ei enää ollut rakastunut vaimoonsa, viiden elossa olevan ja kahden kuolleen lapsen äitiin, joka oli häntä itseään ainoastaan vuotta nuorempi. Hän katui vain sitä, ettei ollut osannut pitää asiaa paremmin salassa vaimoltaan. Mutta hän tunsi asemansa koko raskauden ja sääli vaimoaan, lapsiaan ja itseään. Kenties hän olisi osannutkin paremmin salata syntinsä vaimoltaan, jos olisi tiennyt, että asian paljastuminen vaikuttaisi tähän niin rajusti. Ei hän ollut asiaa koskaan selkeästi pohtinut, mutta oli kuvitellut epämääräisesti, että vaimo oli jo kauan aavistanut hänen uskottomuutensa ja oli tottunut katsomaan sitä sormiensa läpi. Olipa hänestä tuntunut, että kuihtuneen, vanhentuneen, jo kauneutensa menettäneen naisen, jossa ei ollut mitään erityistä, joka vain oli tavallinen hyvä perheenäiti, olisi pelkästä oikeudentunnosta pitänyt olla näissä asioissa suvaitsevainen. Mutta näytti olevan aivan toisin.
"Oh, kauheata! Voi-voi-voi, kauheata!" toisteli Stepan Arkadjevitsh voimatta keksiä mitään. "Ja miten hyvin kaikki oli ennen tätä, miten hyvin me elimme! Dolly oli tyytyväinen, onnellinen lapsistaan, minä en häirinnyt häntä missään, annoin hänen hoitaa lapsia ja taloutta niin kuin hän itse tahtoi. On kyllä paha, että tuo nainen on ollut kotiopettajattarena meidän kodissamme. Se on paha, se. On jotain alhaista ja rivoa oman kotinsa opettajatarneidin liehittelemisessä. Mutta millaisen opettajatarneidin! (Hän muisti elävästi mademoiselle Rolandin veitikkamaiset silmät ja huulten hymyn.) Enhän minä sentään unohtanutkaan asemaani sinä aikana, jolloin hän oli meillä. Ja kaikkein pahinta on se, että hän on jo… Pitikin kaiken sattua kuin varta vasten, voi-voi-voi! Mitä ihmettä minun on nyt tehtävä?"
Ei ollut muuta vastausta kuin se yleinen vastaus, jonka elämä tarjoaa kaikkein monimutkaisimpiin ja ratkaisua vaille jääviin kysymyksiin. Se vastaus kuuluu: on karistettava yltään päivän huolet ja tarpeet, toisin sanoen, on haettava unohdusta. Enää ei voinut vaipua uneen ainakaan ennen ensi yötä; ei voinut enää palata kuuntelemaan sitä musiikkia, jota karahvinaiset olivat laulaneet. Oli siis vaivuttava elämän uneen.
"Sittenpähän nähdään", Stepan Arkadjevitsh sanoi itselleen, nousi seisomaan ja veti ylleen harmaan silkkivuorisen aamutakkinsa, heitti tupsut solmuun, veti leveän rintakehänsä täyteen ilmaa ja asteli pulleaa vartaloa kevyesti kantavilla, ulospäin sojottavilla jalkaterillään tavalliseen tapaansa reippaasti ikkunan luo, nosti verhon ylös ja soitti äänekkäästi kelloa. Huoneeseen tuli heti vanha ystävä, kamaripalvelija Matvei, tuoden mukanaan vaatteet, kengät ja sähkösanoman. Kohta Matvein jälkeen tuli myös parturi parranajovehkeineen.
— Onko virastosta tullut papereita? kysyi Stepan Arkadjevitsh ottaen sähkösanoman ja istuutuen peilin eteen.
— Pöydällä ovat, vastasi Matvei vilkaisten kysyvästi ja osaaottavasti herraansa ja lisäsi hetkisen kuluttua viekkaasti hymyillen: — Ajurivanhimman luota käytiin kysymässä teitä.
Stepan Arkadjevitsh ei vastannut mitään, vilkaisi vain peilin kautta Matveihin. Katseista, jotka he vaihtoivat peilissä, näkyi miten hyvin he ymmärsivät toisiaan. Stepan Arkadjevitsh ikään kuin kysyi: Miksi sinä tuommoisia puhut? Tiedäthän sinä.
Matvei pani kätensä takkinsa taskuihin, siirsi toisen jalkansa etuviistoon ja katseli herraansa ääneti, hyväntahtoisesti ja tuskin huomattavasti hymyillen.
— Minä käskin tulemaan ensi sunnuntaina ja olemaan siihen asti vaivaamatta teitä ja itseään turhanpäiten, hän sanoi nähtävästi edeltäpäin valmiiksi ajatellun lauseen.
Stepan Arkadjevitsh ymmärsi, että Matvei tahtoi hiukan laskea leikkiä ja kiinnittää itseensä huomiota. Repäistyään sähkösanoman auki hän luki sen, korjaten arvaamalla sähkösanomille tyypilliseen tapaan vääristyneet sanat, ja hänen kasvonsa kirkastuivat.
— Matvei, sisareni Anna Arkadjevna tulee huomenna, hän sanoi pysäyttäen hetkeksi parturin kiiltävän, turpean käden, joka paraikaa raivasi punertavaa jakausta pitkän, kähäräisen poskiparran keskelle.
— Luojan kiitos! sanoi Matvei osoittaen tällä vastauksellaan, että hän ymmärsi yhtä hyvin kuin herrakin tuon vierailun merkityksen, toisin sanoen sen, että Anna Arkadjevna, Stepan Arkadjevitshin rakas sisar, saattoi edistää miehen ja vaimon sovinnontekoa.
— Yksinkö hän tulee vai puolison kanssa? kysyi Matvei.
Stepan Arkadjevitsh ei voinut puhua, kun ylähuuli oli juuri parturin käsiteltävänä, vaan kohotti yhden sormensa. Matvei nyökäytti päätään peiliin päin.
— Yksin. Yläkertaanko käskette järjestämään huoneen?
— Ilmoita Darja Aleksandrovnalle; minne hän käskee.
— Darja Aleksandrovnalle? toisti Matvei ikään kuin epäillen.
— Niin, ilmoita. Ota tuo sähkösanoma ja vie hänelle, mitä hän siitä sanoo.
"Tahtoo kokeilla", ymmärsi Matvei, mutta sanoi vain: — Kyllä, herra.
Stepan Arkadjevitsh oli jo pesty ja kammattu ja valmiina pukeutumaan, kun Matvei narahtelevine kenkineen palasi verkkaisin askelin huoneeseen, sähkösanoma kädessä. Parturi oli jo mennyt.
— Darja Aleksandrovna käski sanomaan, että hän matkustaa pois. Käski tekemään miten te itse parhaaksi näette, Matvei sanoi tuijottaen herraansa kädet taskussa ja pää kallellaan, vain silmillään nauraen. Stepan Arkadjevitsh oli vaiti. Sitten hänen kauniilla kasvoillaan väreili hyväntahtoinen ja hiukan säälittävä hymy.
— Mitäs sanot, Matvei? hän sanoi heiluttaen päätään.
— Ei hätää, herra, kyllä tilanne setviytyy, Matvei sanoi.
— Setviytyykö?
— Niin tekee, herra.
— Niinkö arvelet? Kuka siellä on? Stepan Arkadjevitsh kysyi kuullessaan oven takaa hameen kahinaa.
— Minä vain, herra, kajahti miellyttävä naisääni, ja oven takaa pistivät esiin lastenhoitajan, Matrjona Filimonovnan, rokonarpiset kasvot.
— No mitä kuuluu, Matrjona? Stepan Arkadjevitsh kysyi mennen hänen luokseen ovelle.
Vaikka Stepan Arkadjevitsh oli vaimonsa edessä kiireestä kantapäähän syyllinen ja itsekin tunsi sen, oli melkein koko talonväki, yksinpä imettäjäkin, Darja Aleksandrovnan ylin ystävä, herransa puolella.
— No mitä? hän sanoi alakuloisesti.
— Menkää, herra, pyytäkää vielä antamaan anteeksi. Ehkä Jumala suo onnea. Hyvin on tuskainen, surku katsoakin, ja kaikki on talossa mullin mallin. Pitäähän, herra hyvä, toki lapsia sääliä. Menkää pyytämään, herra. Mitäpä sitä muutakaan voi tehdä? Ken leikkiin ryhtyy…
— Eihän hän päästä luokseen…
— Tehkää kuitenkin voitavanne. Jumala on armollinen, rukoilkaa
Jumalaa, herra, rukoilkaa!
— No hyvä, saat mennä, Stepan Arkadjevitsh sanoi äkkiä punastuen. — No niin, annahan vaatteet, hän kääntyi Matvein puoleen ja riisui päättäväisesti yltään aamutakin.
Matvei piteli paitaa jo valmiina, puhalteli jotain näkymätöntä sen kovetetulta rintamukselta, ja puki sen sitten ilmiselvää mielihyvää tuntien hyvin hoidetun vartalon ylle.