III
Pukeuduttuaan Stepan Arkadjevitsh pirskotti päälleen hajuvettä, veti suoriksi paidan hihat, pisti totunnaisin liikkein määrättyihin taskuihin savukekotelon, lompakon, tulitikut ja kellon kaksinkertaisina vitjoineen ja riippukoristeineen; sitten hän, tuntien onnettomuudestaan huolimatta olevansa puhdas, hyväntuoksuinen, terve ja fyysisesti pirteä, huiskautti nenäliinaansa ja lähti keveästi keinahtelevin askelin ruokasaliin, jossa häntä jo odotti kahvi ja sen vieressä kirjeet ja virastosta tulleet paperit.
Hän luki kirjeet. Yksi niistä oli hyvin ikävä, — kirje kauppiaalta, joka ostatteli hänen vaimolleen kuuluvan tilan metsää. Oli välttämätöntä myydä se; mutta nyt, ennen sovinnon syntymistä hänen ja vaimon kesken, siitä ei voinut olla puhettakaan. Kaikkein ikävintä tässä asiassa oli se, että rahakysymys pyrki näin sekaantumaan juuri alkavaan sovinnontekoon. Pelkkä ajatuskin, että tuo rahakysymys pääsisi siinä sanelemaan, että hän metsän myynnin vuoksi haki sovintoa vaimonsa kanssa, — se ajatuskin jo loukkasi häntä.
Lopetettuaan kirjeet Stepan Arkadjevitsh veti eteensä virastosta lähetetyt paperit, lehteili nopeasti läpi kaksi asiakirjaa, teki muutamia merkintöjä suurella lyijykynällä, siirsi sitten paperit syrjään ja ryhtyi juomaan kahvia. Kahvikupin äärellä istuessaan hän avasi vielä kosteahkon aamuisen sanomalehden ja alkoi lukea sitä.
Stepan Arkadjevitsh tilasi ja luki vapaamielistä sanomalehteä, ei äärisuuntauksien julkaisemaa, vaan enemmistön kannattamaa suuntaa edustavaa. Joskaan hän ei oikeastaan välittänyt tieteestä, taiteesta eikä politiikasta, hän oli niihin nähden lujasti samalla kannalla kuin enemmistö ja sen äänenkannattaja ja muutti mielipiteitään ainoastaan silloin, kun enemmistö muutti niitä, tai paremminkin hän ei muuttanut niitä, vaan ne muuttuivat huomaamatta itsestään.
Stepan Arkadjevitsh ei valikoinut suuntaa eikä mielipiteitä, vaan suunnat ja mielipiteet tulivat hänelle luonnostaan aivan samoin kuin hatun tai takin kuosit, joita hän ei myöskään valikoinut, vaan otti sen, mikä kulloinkin oli käytössä. Mutta koska hän eli määrätyssä seurapiirissä ja tunsi jonkinlaista ajatustoiminnan tarvetta, jollainen aikuisiässä tavallisesti kehittyy, hän tarvitsi mielipiteitä yhtä välttämättä kuin hattuakin. Jos hän jostain syystä pitikin vapaamielistä suuntaa parempana kuin vanhoillista, jota monet hänen seurapiirissään kannattivat, niin ei siksi, että tämä suunta hänen mielestään olisi ollut järkevämpi, vaan siksi, että tämä suunta paremmin soveltui hänen elämäntapaansa. Vapaamielinen puolue väitti, että Venäjällä oli kaikki huonosti, ja ihan niin — Stepan Arkadjevitshilla oli paljon velkoja eikä raha tosiaan tahtonut riittää. Vapaamielinen puolue sanoi, että avioliitto on vanhentunut laitos ja että sen uudistaminen on välttämätöntä, ja tosiaankin: perhe-elämä tuotti Stepan Arkadjevitshille vähän huvia ja pakotti hänet valehtelemaan ja teeskentelemään, mikä oli niin vierasta hänen luonteelleen. Vapaamielinen puolue puhui tai oikeammin antoi ymmärtää, että uskonto on vain suitset barbaariselle kansanosalle, ja tosiaankin: Stepan Arkadjevitsh ei voinut kestää edes lyhyttä hartaushetkeä tuntematta väsymyksen kipua jaloissaan eikä voinut käsittää, mitä varten kaikki nuo kamalat ja korkealentoiset sanat toisesta elämästä olivat olemassa, kun elämä täälläkin saattoi olla kovin hauskaa. Tämän ohella oli Stepan Arkadjevitshista, joka piti hupaisasta leikinlaskusta, joskus hauska ällistyttää rauhallisia ihmisiä sanomalla, että jos kerran syntyperällä kerskaillaan, niin ei saa pysähtyä Rurikiin, vaan on tunnustettava myös ensimmäinen kantaisä — apina. Niinpä vapaamielinen suuntaus kävi Stepan Arkadjevitshille tavaksi, ja hän piti lehdestään kuin sikarista päivällisen jälkeen sen kevyen sumun vuoksi, jonka se synnytti hänen päässään.
Hän luki pääkirjoituksen, jossa selitettiin, että aikanamme hälistään aivan turhaan radikalismista, joka muka uhkaa niellä kaikki vanhoilliset ainekset, ja puhutaan hallituksen velvollisuudesta ryhtyä keinoihin vallankumouksen lohikäärmeen tukahduttamiseksi, ja että päinvastoin "meidän mielipiteemme mukaan vaara ei piile luullussa vallankumouksen lohikäärmeessä, vaan edistystä jarruttavan vanhoillisuuden itsepintaisuudessa" jne. Hän luki toisenkin, raha-asioita koskevan kirjoituksen, jossa mainittiin Benthamin ja Millin nimet ja piikiteltiin ministeriötä. Nopean päättelykykynsä ansiosta hän ymmärsi jokaisen piston merkityksen: miltä taholta ja kenelle ja minkä asian johdosta se annettiin, ja tämä tuotti hänelle aina jonkinlaista huvia. Mutta tänään tämän huvin turmeli muisto Matrjona Filimonovnan neuvoista ja kodin onnettomasta tilasta. Hän luki myös, että kreivi Beist oli huhujen mukaan matkustanut Wiesbadeniin, että harmaitten hiusten aika on nyt ohi, että myynnissä on keveitä ajoneuvoja ja että eräs nuori henkilö tekee tarjouksen. Mutta nuo uutiset eivät tuottaneet hänelle, kuten ennen, hiljaista, ironista huvia.
Luettuaan sanomalehden ja juotuaan toisen kupin kahvia voidellun rinkelin kera hän pudisti rinkelinmurut liiviltään ja oikaisi leveää rintaansa hymyillen iloisesti, ei siksi, että hänen mielessään olisi ollut jotain erityisen hauskaa — iloinen hymy oli hyvän ruoansulatuksen ansiota.
Mutta tämä iloinen hymy palautti samassa hänen mieleensä kaiken, ja hän kävi miettiväksi.
Lasten ääniä kuului oven takaa, ja Stepan Arkadjevitsh tunsi ne pienemmän poikansa Grishan ja vanhemman tyttärensä Tanjan ääniksi. He olivat kuljettaneet jotain ja pudottaneet.
— Minähän sanoin, että kannelle ei saa panna matkustajia! huusi tyttö englanniksi; — saat itse korjata!
"Kaikki on sekaisin", ajatteli Stepan Arkadjevitsh "siellä lapset juoksentelevat yksinään". Ja hän meni ovelle ja kutsui heidät luokseen. He jättivät lippaan, joka oli olevinaan juna, ja lähtivät isän luo.
Tyttö, isän lempilapsi, juoksi rohkeasti sisään, syleili isäänsä ja riippui hänen kaulassaan iloiten kuten aina hajuveden tutusta tuoksusta, joka lemusi isän poskiparrasta. Suudeltuaan vihdoin isää tämän kumarasta asennosta punastuneille ja hellyyttä säteileville kasvoille tyttö irrotti kätensä ja aikoi juosta takaisin, mutta isä pidätti häntä.
— Miten äiti voi? kysyi hän hivellen kädellään tytön sileää, hentoista kaulaa. — Huomenta, hän vastasi hymyillen poikansa tervehdykseen.
Hän tunsi pitävänsä vähemmän pojasta ja koetti aina olla tasapuolinen. Mutta poika tunsi sen eikä hymyillyt vastaukseksi isän kylmään hymyyn.
— Äitikö? Hän on jo noussut, tyttö vastasi. Stepan Arkadjevitsh huokasi.
"Ei siis taaskaan ole nukkunut koko yönä", hän mietti.
— No onko äiti iloinen?
Tyttö tiesi, että isän ja äidin välillä oli riita ja ettei äiti voinut olla iloinen ja että isän kyllä piti tietää se ja että isä vain teeskenteli kysyessään sitä niin kevyesti. Ja hän punastui isän vuoksi. Isä heti käsitti sen ja punastui myöskin.
— En tiedä, tyttö sanoi. — Äiti ei käskenyt lukemaan, vaan käski mennä kävelemään neiti Hullin kanssa mummon luo.
— No mene, Tanjaseni. Ai niin, varrohan, hän sanoi pidättäen kuitenkin tyttöä ja silittäen tämän hentoa kättä.
Hän otti uunin reunukselta siihen eilen jättämänsä makeisrasian ja antoi tytölle kaksi tämän lempimakeista, suklaa- ja omenatäytteisen.
— Grishalleko tämä? tyttö sanoi osoittaen suklaamakeista.
— Niin, niin. — Ja vielä silitettyään tytön olkapäitä isä suuteli häntä hiusrajaan ja kaulaan ja päästi menemään.
— Vaunut ovat ovella, sanoi Matvei. — Ja eräs asialle tullut nainen odottaa, lisäsi hän.
— Onko jo kauankin odottanut? kysyi Stepan Arkadjevitsh.
— Puolisen tuntia.
— Kuinka monesti sinun on käsketty heti ilmoittaa?
— Täytyyhän teidän nyt antaa rauhassa juoda kahvinne, sanoi Matvei sillä ystävällisen karkealla äänensävyllä, josta oli mahdoton vihastua.
— No pyydä sisään heti paikalla, sanoi Oblonski rypistellen nyrpeästi kulmiaan.
Tulija, alikapteenin rouva Kalinina, anoi mahdottomia ja järjettömiä. Mutta Stepan Arkadjevitsh pyysi tapansa mukaan hänet istumaan, kuunteli häntä tarkkaavaisesti, keskeyttämättä ja antoi seikkaperäisen neuvon kenen puoleen on käännyttävä ja miten, vieläpä kirjoitti hänelle nopeasti ja selvällä suurella, soikealla, kauniilla käsialallaan kirjelipun sille henkilölle, joka saattoi auttaa anojaa. Päästettyään alikapteenin rouvan menemään Stepan Arkadjevitsh otti hattunsa ja pysähtyi muistelemaan, eikö mitään ollut unohtunut. Ei tuntunut unohtuneen mitään paitsi se, minkä hän tahtoi unohtaa — vaimonsa.
"Hohhoi!" Hän painoi päänsä alas ja hänen kauniille kasvoilleen nousi tuskainen ilme. "Mennäkö vai ei?" kysyi hän itseltään. Ja sisäinen ääni sanoi hänelle, ettei pidä mennä, että siitä ei kuitenkaan voi tulla mitään muuta kuin teeskentelyä, että oli mahdotonta korjata tai parantaa heidän välejään, sillä olihan mahdotonta tehdä tuota naista jälleen viehättäväksi ja rakkautta herättäväksi tai muuttaa itseään ukoksi, joka ei enää kykene rakastumaan. Mitään muuta kuin petosta ja valhetta siitä ei voisi koitua. Ja petos ja valhe olivat vieraita hänen luonteelleen.
"Mutta joskushan sen täytyy tapahtua; eihän ole mahdollista jättää tilannetta ennalleen", hän sanoi koettaen rohkaistua. Hän oikaisi rintansa, otti kotelosta savukkeen, sytytti sen, puhalsi pari kertaa, heitti sen helmiäistuhkakuppiin, kulki nopein askelin vierashuoneen poikki ja aukaisi oven vaimonsa makuuhuoneeseen.