IV
Darja Aleksandrovna seisoi aamupuserossaan vaatekaapin edessä, sikin sokin ympäri huonetta heiteltyjen esineitten keskellä, ja valikoi jotakin. Hänen ennen kauniit ja sankat hiuksensa olivat sykkyrällä niskassa, kasvot olivat kuihtuneet ja laihat, silmät suuret, laihuuden avartamat ja pelästyneet. Kuullessaan miehensä askeleet hän pysähtyi ja katsoi oveen, koettaen turhaan ottaa ankaran ja halveksivan ilmeen. Hän tunsi pelkäävänsä miestään ja lähenevää kohtausta. Hän oli taaskin, jo kymmenennen kerran näin kolmena päivänä, yrittänyt valikoida erilleen omia ja lastensa tavaroita viedäkseen ne äitinsä luo, eikä nytkään ollut saanut aiettaan toteutetuksi. Mutta nyt hän vakuutteli itselleen kuten edellisilläkin kerroilla, ettei asia saanut jäädä sikseen, vaan että hänen täytyi ryhtyä johonkin, rangaista, häväistä tuota miestä, maksaa hänelle takaisin edes vähäinen osa sitä kipua, mitä tämä oli hänelle tuottanut. Hän vakuutteli yhä vielä muuttavansa pois miehensä luota, mutta tunsi, että se oli mahdotonta… Se oli mahdotonta siksi, ettei hän voinut olla pitämättä tuota miestä omana miehenään ja rakastamatta häntä. Sitä paitsi hän tunsi, että jos hän täällä, omassa kodissaan, töin tuskin ehti hoitaa viisi lastaan, niin lasten olisi vielä pahempi olla siellä, minne hän heidän kanssaan muuttaisi. Muutenkin jo näiden kolmen päivän aikana nuorin poika oli sairastunut, koska hänelle oli annettu huonoa lihalientä, ja toiset olivat jääneet eilen melkein ilman päivällistä. Hän tunsi että oli mahdotonta lähteä talosta; mutta pettäen itseään hän kuitenkin valikoi tavaroita ja oli valmistautuvinaan lähtöön.
Nähdessään miehensä tulevan hän laski kätensä kaapin laatikkoon ikään kuin hakien jotain ja katsahti tulijaan vasta silloin, kun tämä oli jo aivan hänen vieressään. Mutta hänen kasvonsa, joille hän oli tahtonut antaa ankaran ja päättävän ilmeen, kuvastivat vain neuvottomuutta ja tuskaa.
— Dolly! sanoi mies hiljaisella, aralla äänellä. Hän kyyristi niskaansa ja tahtoi näyttää säälittävältä ja nöyrältä, mutta silti hän säteili raikkautta ja terveyttä.
Darja Aleksandrovna vilkaisi nopeasti kiireestä kantapäähän miehensä raikkautta ja terveyttä säteilevää hahmoa. "Niin, hän on onnellinen ja tyytyväinen", ajatteli vaimo, "kun taas minä… Ja tuo inhottava hyväluontoisuus, jonka vuoksi kaikki niin pitävät hänestä ja jota kaikki niin kehuvat: minä vihaan sitä", hän ajatteli. Hänen huulensa puristuivat yhteen, ja kalpeiden, hermostuneiden kasvojen oikea poskilihas vavahteli.
— Mitä te tahdotte? hän sanoi nopeasti vieraalla rintaäänellä.
— Dolly! toisti mies, ääni värähdellen, — Anna tulee tänään.
— Mitä se minuun kuuluu? Minä en voi ottaa häntä vastaan, huudahti vaimo.
— Mutta täytyyhän sentään, Dolly…
— Menkää, menkää, menkää! huudahti Dolly katsomatta mieheensä, aivan kuin huuto olisi aiheutunut fyysisestä kivusta.
Stepan Arkadjevitsh oli voinut olla rauhallinen vaimoaan ajatellessaan, oli saattanut toivoa, että kaikki setviytyy, kuten Matvei oli sanonut, ja saattanut tyynesti lukea sanomalehtensä ja juoda kahvinsa. Mutta kun hän näki nuo tuskan näännyttämät marttyyrikasvot, kuuli tuon kohtaloonsa alistuvan ja epätoivoisen äänensävyn, hänen hengityksensä salpautui, jotain kohosi kurkkuun ja silmiin tuli kyyneleinen kiilto.
— Jumalani, mitä minä olenkaan tehnyt! Dolly! Jumalan tähden!…
Onhan… hän ei voinut jatkaa, itku takelteli hänen kurkussaan.
Darja Aleksandrovna paiskasi kaapin kiinni ja katsahti häneen.
— Dolly, mitä minä voin sanoa?… En muuta kuin: anna minulle anteeksi… Muista, eikö sentään yhdeksän vuotta elämässä voi hyvittää hetken, hetken…
Darja Aleksandrovna seisoi siinä katse maahan luotuna, kuunteli ja odotti miehen jatkavan, ikään kuin rukoillen miestään jotenkin selittämään kaiken perättömäksi.
— Hetken nautintoa…, lausui mies ja tahtoi jatkaa, mutta tämän sanan vaikutuksesta Darja Aleksandrovnan huulet puristuivat taas yhteen aivan kuin fyysisestä kivusta, ja oikea poskilihas värähteli taas.
— Menkää, menkää tiehenne täältä! huusi hän vieläkin kimeämmin, — älkää puhuko minulle nautinnoistanne ja inhottavuuksistanne.
Dolly aikoi lähteä huoneesta, mutta horjahti ja tarttui tuolin selustaan saadakseen tukea. Hänen kasvonsa olivat pöhöttyneet, huulet turvonneet ja silmät täynnä kyyneliä.
— Dolly! sanoi Stepan Arkadjevitsh nyyhkyttäen jo hänkin. — Jumalan tähden, ajattele lapsia, ne eivät ole syyllisiä! Minä olen syyllinen, rankaise minua, käske minua sovittamaan tekoni. Olen valmis kaikkeen, mitä suinkin voin! Minä olen tehnyt väärin, en löydä sanoja ilmaisemaan, miten väärin olen tehnyt. Mutta Dolly, anna minulle anteeksi!
Darja Aleksandrovna istuutui. Stepan Arkadjevitsh kuuli hänen raskaan, kuuluvan hengityksensä ja tunsi sanomatonta sääliä häntä kohtaan. Darja Aleksandrovna yritti useampaan kertaan sanoa jotain, mutta ei voinut. Stepan Arkadjevitsh odotti.
— Sinä ajattelet lapsia, koska tahdot leikkiä heidän kanssaan, mutta minä tiedän heitä ajatellessani, että he ovat nyt hukassa, virkkoi Darja Aleksandrovna sanoen nähtävästi yhden niistä lauseista, joita hän näinä kolmena päivänä oli toistanut mielessään.
Hän oli sanonut miestään sinuksi, ja tämä katsahti häneen kiitollisena ja liikahti tarttuakseen hänen käteensä, mutta Darja Aleksandrovna vetäytyi inhoten loitommaksi.
— Minä ajattelen lapsiani ja tekisin siksi kaikkeni niiden pelastamiseksi. Mutta minä en tiedä, miten heidät paremmin pelastaisin: sitenkö, että vien heidät pois isänsä luota, vai että jätän irstailevan isän luo, — niin, irstailevan isän luo… No sanokaa itse, onko enää sen jälkeen… mitä on tapahtunut, meidän yhteiselämämme mahdollinen? Onko se mahdollinen? Sanokaa, onko se mahdollinen? toisti hän korottaen ääntään. — Sen jälkeen kun mieheni, minun lasteni isä, antautuu rakkaussuhteeseen omien lastensa kotiopettajattaren kanssa…
— Mutta mitä minä…? Mitä minä voin tehdä? sanoi syytetty surkealla äänellä, tietämättä itse mitä puhui ja painaen päänsä yhä alemmas.
— Kuinka minä inhoan teitä! huusi Darja Aleksandrovna yhä enemmän kiivastuen. — Teidän kyyneleenne ovat vettä! Te ette koskaan ole rakastanut minua; teillä ei ole sydäntä eikä kunniantuntoa! Te olette minulle iljettävän vastenmielinen, inhottava ja vieras; niin, tuiki vieras! Hän lausui kipeästi ja kiukkuisesti tuon hänelle itselleen kauhean sanan vieras.
Stepan Arkadjevitsh katsoi vaimoonsa ja pelästyi ja kummastui hänen kasvoillaan kuvastuvaa vihaa. Hän ei ymmärtänyt, että hänen säälinsä vain ärsytti tuota naista, joka näki hänessä rakkauden sijasta vain säälivää myötätuntoa. "Ei, hän vihaa minua. Hän ei anna anteeksi", ajatteli Stepan Arkadjevitsh.
— Tämä on kauheata, kauheata! virkkoi hän.
Samalla parahti viereisessä huoneessa lapsi, luultavasti kaatuessaan. Darja Aleksandrovna kuulosteli itkua, ja hänen kasvonsa saivat äkkiä lauhkeamman sävyn.
Hän näytti hetkisen epäröivän ikään kuin ei olisi tiennyt, missä oli ja mitä oli tehtävä, mutta nousi sitten nopeasti ja lähti ovea kohti.
"Rakastaapas lastani", Stepan Arkadjevitsh ajatteli huomatessaan parahduksesta johtuneen muutoksen vaimonsa kasvoilla, "minun lastani. Kuinka hän sitten voi vihata minua?"
— Dolly, yksi sana vielä, virkkoi hän kulkien vaimonsa jäljessä.
— Jos te tulette jäljessäni, kutsun palvelusväen ja lapsen sisään! Tietäkööt kaikki, että te olette lurjus! Minä matkustan pois tänään, ja te saatte asua täällä rakastajattarenne kanssa!
Ja vaimo poistui läimäyttäen oven kiinni jäljessään.
Stepan Arkadjevitsh huoahti, pyyhki kasvonsa ja lähti hiljaisin askelin huoneesta. "Matvei sanoo, että setviytyy; mutta miten? Minä en näe edes mahdollisuutta. Voi voi tätä kauheutta! Ja miten ruokottomasti hän huusi", puhui hän itsekseen muistellen vaimonsa huutoja ja sanoja: lurjus ja rakastajatar. "Palvelustytöt saattoivat kuulla. Kauhean, kauhean säädytöntä." Stepan Arkadjevitsh seisoi hetkisen yksinään, pyyhki silmänsä, huoahti, oikaisi rintansa ja lähti huoneesta.
Oli perjantai ja saksalainen kelloseppä veti ruokasalin seinäkelloa. Stepan Arkadjevitsh muisti tuosta täsmällisestä kaljusta kellosepästä lausumansa sutkauksen, että tämä oli "itse vedetty koko eliniäkseen vetämään kelloja", ja hymyili. Stepan Arkadjevitsh piti paljon hyvästä pilasta. "Ja kentiespä setviytyykin! Hyvä sana se 'setviytyy'", hän ajatteli. "Se pitää panna mieleen."
— Matvei, huudahti hän, — laita sinä sitten Marjan kanssa kaikki järjestykseen sohvakamarissa Anna Arkadjevnaa vasten, hän sanoi ovesta ilmaantuneelle Matveille.
— Kyllä, herra.
Stepan Arkadjevitsh otti turkin ylleen ja astui kuistille.
— Ette taida tulla kotiin ruoalle? kysyi saattamaan tullut Matvei.
— Sittenhän näkee. Tästä saat menoihin, hän sanoi antaen lompakostaan kymmenruplasen. — Lieneekö tarpeeksi?
— Tarpeeksi tai ei, toimeen on tultava, sanoi Matvei työntäen kiinni vaunujen oven ja siirtyen takaisin kuistille.
Tyynnytettyään lapsensa palasi Darja Aleksandrovna sillä aikaa takaisin makuuhuoneeseen, arvaten vaunujen tärinän kuultuaan, että mies oli jo lähtenyt. Tämä huone oli hänen ainoa pakopaikkansa kotoisilta huolilta, jotka ympäröivät hänet heti kun hän vain poistui sieltä. Jo nytkin hänen käydessään lastenkamarissa olivat englantilainen neiti ja Matrjona Filimonovna ehtineet tuona lyhyenä hetkenä tehdä hänelle muutamia kysymyksiä, jotka olivat sangen kiireellisiä ja joihin hän yksin saattoi vastata: Mitä piti pukea lasten ylle kävelylle vietäessä? Pitikö antaa maitoa? Eikö pitäisi lähettää hakemaan uutta kokkia?
— Ah, jättäkää minut rauhaan! oli hän sanonut ja palattuaan makuuhuoneeseen istuutunut samalle paikalle, missä oli ollut miehensä kanssa puhuessaan. Hän puristi yhteen laihtuneet kätensä, joiden luisevista sormista sormukset tahtoivat valua pois, ja ryhtyi selvittelemään muistossaan koko äskeistä keskustelua. "Lähti jo! Mutta mitenhän heidän väliensä laita on?" mietti Darja Aleksandrovna. "Näinköhän hän yhä tapailee sitä naista? Miksi minä en kysynyt häneltä? Ei, ei, meidän on tämän jälkeen enää mahdoton palata yhteen. Jos me jäämmekin samaan taloon, niin pysymme vieraina. Iäti vieraina!" toisti hän taas erityisen merkitsevästi tuon hänelle hirveän sanan.
"Ja miten minä rakastin, Jumalani, miten minä rakastin häntä!… Miten minä rakastin! Ja enkö minä nytkin häntä rakasta? Kukaties vielä enemmän kuin ennen! Sehän se onkin kauheinta…" hän aloitti, mutta ei saanut lopetetuksi ajatustaan, sillä Matrjona Filimonovna pisti päänsä ovesta.
— Käskisitte hakemaan minun veljeäni, hän sanoi, — laittaisi edes päivällisen; muuten lapset jäävät kuuteen asti ruoatta kuten eilen.
— Hyvä on, minä tulen heti katsomaan. Entä onko haettu tuoretta maitoa?
Ja Darja Aleksandrovna syventyi päivän huoliin ja hukutti hetkeksi niihin surunsa.