V
Stepan Arkadjevitsh oli lahjakkuutensa turvin selviytynyt opinnoista hyvin, mutta laiskuutensa ja vallattomuutensa takia hän oli aina ollut häntäpään oppilaita. Hummailevasta elämäntavastaan, vaatimattomista oppiarvoistaan ja nuoresta iästään huolimatta hän oli päässyt kunniakkaaseen ja hyväpalkkaiseen päällikönvirkaan eräässä moskovalaisessa virastossa. Tämän paikan hän oli saanut Anna-sisarensa miehen Aleksei Aleksandrovitsh Kareninin avulla, jolla oli hyvin huomattava asema siinä ministeriössä, johon virasto kuului. Mutta jos ei Karenin olisi nimittänyt lankoaan tuohon virkaan, olisi Stiva Oblonski satojen muitten ihmisten, veljien, sisarten, omaisten, serkkujen, setien, enojen tai tätien avulla saanut saman tai toisen samanlaisen paikan, josta maksettiin palkkaa kuutisentuhatta ruplaa, mikä summa oli hänelle tarpeen, koska hänen raha-asiansa vaimon melkoisesta omaisuudesta huolimatta olivat rappiolla.
Puoli Moskovaa ja Pietaria kuului Stepan Arkadjevitshin sukulaisiin ja ystäviin. Hän oli syntynyt niiden ihmisten piirissä, jotka olivat päässeet tämän maailman mahtaviksi. Yksi kolmasosa valtiomiehistä, vanhukset, oli hänen isänsä ystäviä ja oli tuntenut hänet paitaressusta; toinen kolmannes oli sinutteluväleissä hänen kanssaan ja kolmas oli hyviä tuttavia. Siis kaikki maisen onnen kuten virkojen, vuokra- ja omistusoikeuksien sekä muiden etujen jakelijat olivat hänen ystäviään eivätkä voineet syrjäyttää omaa miestään. Eikä Oblonskin ollut tarvinnut erityisesti ponnistella hyvän paikan saamiseksi; oli vain tarvinnut olla kieltäytymättä, kadehtimatta, riitaantumatta ja loukkaantumatta, mitä hän harvinaisessa hyväluontoisuudessaan ei koskaan ollut tehnytkään. Hänestä olisi tuntunut naurettavalta, jos hänelle olisi sanottu, ettei hän saa niin hyväpalkkaista paikkaa kuin hän tarvitsi, semminkin kun hän ei vaatinutkaan mitään erinomaista; hän tahtoi vain saman verran kuin saivat hänen ikätoverinsakin, ja sellaista virkaa hoitamaan hän kykeni yhtä hyvin kuin joku toinenkin.
Kaikki Stepan Arkadjevitshin tuntevat henkilöt rakastivat häntä hänen lempeän, iloisen luonteensa ja ehdottoman rehellisyytensä vuoksi; ja hänen kauniissa, valoisassa ulkomuodossaan, sädehtivissä silmissään, mustissa kulmakarvoissaan, hiuksissaan, kasvojen valkoisuudessa ja punassa oli jopa jotain sellaista, mikä miellytti ja piristi hänen seuraansa sattuvia ihmisiä aivan fyysisesti. "Ahaa! Stiva! Oblonski! Siinähän se mies onkin!" sanottiin melkein aina iloisesti hymyillen, kun hänet tavattiin. Joskin välillä sattui, että keskustelu hänen kanssaan toi ilmi, ettei mitään erityisen ilahduttavaa ollut tapahtunut, — toisena tai kolmantena päivänä sen jälkeen kaikki jälleen iloitsivat hänet nähdessään.
Hoidettuaan kolmatta vuotta päällikön virkaa eräässä Moskovan virastossa Stepan Arkadjevitsh oli voittanut osakseen virkatoveriensa, alaistensa, päällikköjensä ja kaikkien hänen kanssaan asioissa olevien ihmisten rakkauden mutta myös heidän kunnioituksensa. Ne pääominaisuudet, jotka hankkivat hänelle tuon yleisen kunnioituksen virastossa, olivat ensinnäkin hänen kaikkia kohtaan osoittamansa lempeys, joka perustui tietoisuuteen hänen omista puutteistaan; toiseksi täydellinen vapaamielisyys, ei se, jonka hän oli saanut sanomalehdistä, vaan vapaamielisyys, joka oli hänellä verissä ja joka sai hänet aivan tasa-arvoisesti ja yhtäläisesti kohtelemaan kaikkia ihmisiä heidän arvostaan ja varallisuudestaan huolimatta; ja kolmanneksi — mikä oli tärkeintä — täydellinen välinpitämättömyys omaa työtä kohtaan, minkä vuoksi hän ei koskaan innostunut liikaa eikä tehnyt virheitä.
Tultuaan virastoon Stepan Arkadjevitsh astui kunnioittavan ovilakeijan saattamana salkku kädessä pieneen työhuoneeseensa, puki ylleen virkatakin ja meni virastohuoneeseen. Kirjurit ja kaikki virkailijat nousivat ja kumarsivat iloisesti ja kunnioittavasti. Stepan Arkadjevitsh astui kiireisesti, kuten aina, paikalleen, kätteli kaikki ja istuutui. Hän laski hiukan leikkiä, puhui juuri niin paljon kuin oli sopivaa ja aloitti työnsä. Ei kukaan osannut varmemmin kuin Stepan Arkadjevitsh löytää sitä vapauden, koruttomuuden ja virallisuuden rajaa, jota asioiden miellyttävä käsittely edellyttää. Sihteeri tuli papereineen hänen luokseen iloisena ja kunnioittavan näköisenä, kuten muutkin Stepan Arkadjevitshin viraston työntekijät, ja puhui sillä tuttavallisen vapaamielisellä äänensävyllä, jonka Stepan Arkadjevitsh oli täällä vakiinnuttanut:
— Saatiinpa viimeinkin tietoja Penzan lääninhallituksesta. Tässä näin, jos saan…
— Vai saatiin ne vihdoin! virkkoi Stepan Arkadjevitsh painaen sormellaan paperiin. — No niin, hyvät herrat… ja asiainkäsittely alkoi.
"Jos ne tietäisivät", hän ajatteli esitystä kuunnellessaan, pää kenossa ja kasvoillaan paljonpuhuva ilme, "mikä syyllinen koulupoika heidän esimiehensä oli puoli tuntia sitten!" Ja hänen silmänsä nauroivat esitystä luettaessa. Kello kahteen työn oli määrä kestää yhtäjaksoisesti, ja sitten oli aamiaistauko.
Kello ei ollut vielä kahtakaan, kun viraston suuret lasiovet äkkiä avautuivat ja joku tuli sisään. Ilostuen vaihtelusta kaikki katsahtivat muotokuvan ja peilin alta oveen päin; mutta ovella seisova vartija karkotti heti tulijan ja sulki lasioven hänen jälkeensä.
Kun asiakirja oli luettu, nousi Stepan Arkadjevitsh ojenteli jäseniään ja — vapaamielisen ajan tapoja noudattaen — otti virastossa esiin savukkeen ja lähti työhuoneeseensa. Kaksi hänen toveriaan, vanha virkamies Nikitin ja kamarijunkkari Grinevitsh seurasivat häntä.
— Ehdimme lopettaa aamiaisen jälkeen, sanoi Stepan Arkadjevitsh.
— Ehdimme toki! sanoi Nikitin.
— Mahtaa se Fomin olla aika velikulta, sanoi Grinevitsh eräästä käsiteltävänä olevaan asiaan osallisesta henkilöstä.
Stepan Arkadjevitsh veti kulmansa ryppyyn Grinevitshin sanojen johdosta antaakseen tämän tuntea, että oli säädytöntä ennenaikojaan mennä lausumaan tuomioita, eikä vastannut mitään.
— Kuka kävi? kysyi hän vartijalta.
— Kuka lienee ollut, teidän ylhäisyytenne; luvatta tuppautui sisään, kun en sattunut katsomaan. Kysyi teitä. Minä sanoin että kunhan jäsenet tulevat aamiaistauolle, niin sitten…
— Missä hän on?
— Lieneekö mennyt eteiseen, äsken hän tuossa käveli. Tuolla näkyy tulevan, sanoi vartija osoittaen vahvarakenteista, leveäharteista ja kiharapäistä miestä, joka karvalakki päässä nopeasti ja kevyesti juoksi kuluneita kiviportaita ylös. Muuan laiha virkamies, joka salkku kainalossa laskeutui portaita, seisahtui paheksuen katsomaan juoksevan jalkoihin ja vilkaisi sitten kysyvästi Oblonskiin.
Stepan Arkadjevitsh seisoi portaiden ääressä. Virkatakin kirjaillun kauluksen yllä hyväntahtoisina sädehtivät kasvot kirkastuivat entisestään, kun hän tunnisti lähemmäs kiiruhtavan tulijan.
— Niinpäs on! Levin, vihdoin viimein! hän sanoi katsellen lähestyvää Leviniä ystävällisesti ja leikkisästi hymyillen. — Että sinä viitsitkin vaivautua hakemaan minua tästä luolasta! Stepan Arkadjevitsh sanoi ja tyytymättä pelkkään kädenpuristukseen suuteli ystäväänsä. — Oletko jo kauan ollut täällä?
— Saavuin vastikään, ja teki kovasti mieli tavata sinua, Levin vastasi katsellen ujosti ja samalla tuimasti ja levottomasti ympärilleen.
— No, menkäämme työhuoneeseen, sanoi Stepan Arkadjevitsh joka tunsi ystävänsä itserakkaan ja äreän ujouden, tarttui häntä käteen ja veti jäljessään, kuin opastaen läpi vaaranpaikkojen.
Stepan Arkadjevitsh oli tehnyt sinunkaupat melkein kaikkien tuttaviensa kanssa: kuusikymmenvuotisten ukkojen, kahdenkymmenen ikäisten poikien, näyttelijöiden, ministerien, kauppiaiden ja kenraaliadjutanttien kanssa, joten hyvin monet niistä, jotka olivat "sinuja" hänen kanssaan, olivat yhteiskuntatikapuitten kahdesta äärimmäisestä päästä ja olisivat suuresti hämmästyneet kuullessaan, että heillä Oblonskin kautta oli jotain yhteistä. Hän oli sinutteluväleissä kaikkien kanssa, joitten seurassa oli juonut samppanjaa, ja samppanjaa hän joi kaikkien kanssa, ja sen tähden kohdatessaan alaistensa läsnä ollessa häpeällisiä "sinujaan", kuten hän leikillä nimitti useita ystäviään, hän osasi aina lieventää tilanteen alaisissa synnyttämää kielteistä vaikutelmaa luontaisella tahdikkuudellaan. Levin ei ollut häpeällinen "sinä", mutta hienovaistoinen Oblonski tunsi Levinin ajattelevan, ettei hän alaistensa nähden kenties haluaisi osoittaa läheistä tuttavuuttaan Leviniin, ja kiiruhti sen vuoksi viemään Levinin työhuoneeseensa.
Levin oli melkein samanikäinen Oblonskin kanssa, eikä pelkän samppanjalasin takia "sinä" hänen kanssaan. Levin oli hänen toverinsa ja ystävänsä varhaisnuoruuden ajoilta. He pitivät toisistaan huolimatta luonteiden ja taipumusten erilaisuudesta, kuten varhaisen nuoruuden aikaiset ystävykset pitävät toisistaan. Mutta siitä huolimatta kumpikin heistä — kuten eri toiminta-aloilla työskentelevien ihmisten laita usein on — sydämessään ylenkatsoi toistensa toimintaa, joskin järkeilemällä etsi sille puolustusta. Kummastakin oma elämä tuntui ainoalta oikealta ja ystävän elämä pelkältä itsepetokselta. Oblonski ei voinut olla vetämättä huuliaan keveään pilahymyyn nähdessään Levinin. Monet kerrat hän oli tavannut Levinin tämän tultua käymään Moskovassa maalta, missä tämä puuhaili jotain, mutta mitä, sitä ei Stepan Arkadjevitsh koskaan oikein voinut käsittää eikä siitä välittänytkään. Levin tuli Moskovaan aina levottomana, hätäisenä, hieman ujostelevana ja tuon ujouden hermostuttamana, ja hänen näkemyksensä olivat useimmiten aivan uusia ja odottamattomia. Stepan Arkadjevitsh nauroi sille ja piti siitä. Aivan samalla tavoin Levinkin sydämessään halveksi sekä ystävänsä kaupunkilaista elämäntapaa että hänen virkaansa, jota piti tyhjäntoimituksena ja josta teki pilaa. Mutta erotus oli siinä, että Oblonski, joka toimi niin kuin muutkin, nauroi itsevarmaan ja hyväntahtoiseen sävyyn, kun taas Levin oli epävarma ja väliin vihainen.
— Kauan on sinua odotettu, Stepan Arkadjevitsh sanoi työhuoneeseen tultua ja päästi irti Levinin käden, siten ikään kuin osoittaen vaaranpaikkojen päättyneen. — Onpa oikein hauska taas nähdä sinua, hän jatkoi. — No, mitä sinulle kuuluu? Milloin tulit?
Levin vaikeni katsellen Oblonskin kahden toverin tuntemattomia kasvoja ja varsinkin hienon Grinevitshin käsiä, joitten pitkissä valkeissa sormissa oli niin pitkät, keltaiset, kärjistään käyristyneet kynnet ja paidankalvosimissa niin suuret välkkyvät napit, että nuo kädet nähtävästi anastivat koko hänen huomionsa eivätkä suoneet hänelle ajatuksen vapautta. Oblonski huomasi sen heti ja hymyili.
— Ai sallikaa minun esitellä, hän sanoi. — Toverini Filip Ivanovitsh Nikitin, Mihail Stanislavitsh Grinevitsh ja käännyttyään Leviniin päin: — Zemstvon toimimies, uusia zemstvomiehiä, voimailija, joka nostaa yhdellä kädellä viisi puutaa, karjanhoitaja, metsämies ja ystäväni, Konstantin Dimitrijevitsh Levin, Sergei Ivanovitsh Koznyshevin veli.
— Erittäin hauskaa, sanoi ukko.
— Minulla on kunnia tuntea veljenne Sergei Ivanovitsh sanoi
Grinevitsh ojentaen hienon pitkäkyntisen kätensä.
Levin rypisti kulmiaan, puristi kylmästi hänen kättään ja kääntyi samassa Oblonskin puoleen. Vaikkakin hän tunsi suurta kunnioitusta velipuoltaan, kaikkialla Venäjällä tunnettua kirjailijaa kohtaan, ei hän kuitenkaan voinut sietää, että häntä puhuteltiin kuuluisan Koznyshevin veljenä eikä Konstantin Levininä.
— Ei, minä en enää ole zemstvomiehiä. Olen kokonaan riitaantunut kaikkien kanssa enkä enää käy kokouksissa, hän sanoi kääntyen Oblonskiin päin.
— Jopas ehdit! sanoi Oblonski hymyillen. — No, miten ja mistä syystä?
— Pitkä juttu. Kerron joskus toiste, Levin sanoi, mutta alkoikin samassa kertoa. — Lyhyesti sanoen olen tullut siihen vakaumukseen, ettei mitään zemstvotoimintaa ole eikä voi olla, hän aloitti kuin joku olisi vastikään loukannut häntä: toisaalta se on leikkikalu, leikitään parlamenttia, mutta minä en ole tarpeeksi nuori enkä tarpeeksi vanha huvitellakseni leikkikaluilla; ja toisaalta se on (hän takelteli hiukan) — hyvä keino kihlakunnan rosvojoukolle hankkia sievoisia rahasummia. Ennen oli holhouslautakunnat ja oikeudet, nyt on zemstvo. Enää ei saada lahjuksia, vaan ansaitsematonta palkkaa, hän selitti niin kiivaasti kuin joku läsnäolijoista olisi väittänyt hänen mielipidettään vastaan.
— Jahaa! Huomaan, että olet taas uudessa vaiheessa, vanhoillisessa, sanoi Stepan Arkadjevitsh. — Mutta siitä voimme puhua tarkemmin toiste.
— Niin, joskus toiste. Mutta minun piti saada tavata sinua, Levin sanoi katsoen vihaisesti Grinevitshin kättä.
Stepan Arkadjevitsh hymyili tuskin huomattavasti. — Muistaakseni sinä puhuit, ettet koskaan pane eurooppalaista pukua yllesi? hän sanoi tarkastellen Levinin uutta, nähtävästi ranskalaisen räätälin valmistamaa pukua. — Niinpä, näkyy kuin näkyykin uusi aate.
Yhtäkkiä Levin punastui, ei kuten aikaihmiset keveästi, huomaamattaan, vaan kuten nuoret pojat, tuntien ujoutensa koomisuuden ja sen vuoksi häveten ja punastuen vieläkin enemmän, melkein itku kurkussa. Ja tuntui niin oudolta nähdä nuo viisaat, miehekkäät kasvot noin lapsellisessa tilassa, että Oblonski lakkasi katsomasta häneen.
— Niin, missä tapaisimme? Minun on hyvin, hyvin tärkeää puhua kanssasi, Levin sanoi.
— Kuulehan, lähdemme Gurinille aamiaista syömään ja puhumme siellä.
Minä olen kolmeen asti vapaa.
— Ei, Levin vastasi hetken arveltuaan, — minun on vielä käytävä muualla.
— No, syömme sitten päivällistä yhdessä.
— Päivällistä? Eihän minulla mitään erikoisempaa asiaa ole, sanoisin vain pari sanaa, kysyisin jotain, ja jutella voisimme myöhemmin.
— No sano sitten heti ne pari sanaa, juttelemme sitten päivällispöydässä.
— Ne pari sanaa olisivat vain… Levin sanoi, — ei se ole mitään erikoista.
Hänen kasvoilleen kohosi äkkiä äreä ilme hänen ponnistellessaan ujouttaan vastaan.
— Mitä Shtsherbatskeille kuuluu? Onko kaikki ennallaan? kysyi hän.
Stepan Arkadjevitsh joka oli jo kauan tiennyt, että Levin oli rakastunut hänen kälyynsä Kittyyn, hymyili tuskin huomattavasti, ja hänen silmänsä loistivat.
— Sinä sanoit pari sanaa, mutta minä en voi vastata parilla sanalla, sillä… Anteeksi, hetkinen…
Sihteeri oli astunut huoneeseen ja tullut tuttavallisen kunnioittavasti papereineen Oblonskin luo. Kaikkien sihteerien tapaan hän verhosi päällikköä paremman asiantuntemuksensa vaatimattomuuteen ja alkoi selittää tälle jotain pulmaa kysymyksen muodossa. Stepan Arkadjevitsh ei kuunnellut loppuun, vaan laski ystävällisesti kätensä sihteerin hihalle.
— Ei, tehkää te vain niin kuin minä olen sanonut, hän sanoi lieventäen huomautustaan hymyllä, ja selitettyään lyhyesti, miten hän asian käsitti, siirsi paperit syrjään ja sanoi: — Tehkää niin, Zahar Nikititsh, olkaa niin hyvä.
Nolostunut sihteeri poistui. Levin, joka sihteerin kanssa käydyn neuvonpidon aikana oli kokonaan tointunut hämmennyksestään, seisoi nojaten kyynärpäillään tuolinselkämykseen, ja hänen kasvoillaan oli pilkallisen tarkkaavainen ilme.
— En käsitä, en käsitä, hän sanoi.
— Mitä sinä et käsitä? kysyi Oblonski yhtä iloisesti hymyillen ja ottaen savukkeen. — Hän odotti Leviniltä jotain omituista päähänpistoa.
— En käsitä mitä te teette, Levin sanoi kohauttaen olkapäitään. —
Miten sinä voit tuota vakavasti tehdä?
— Miten niin?
— Siksi, että… se on kaikki turhaa.
— Niin sinä luulet, mutta meillä on työtä kurkkua myöten.
— Paperityötä. No niin, sinulla on taipumuksia siihen, lisäsi Levin.
— Sinä tarkoitat, että minulla on puutetta jostain muusta?
— Kenties, Levin sanoi. — Kuitenkin minä ihailen sinun mahtiasi ja ylpeilen siitä, että minulla on ystävänä niin mahtava mies. Mutta sinä et vielä vastannut kysymykseeni, lisäsi hän ponnistaen kaikki voimansa katsoakseen Oblonskia suoraan silmiin.
— Hyvä, hyvä. Odotas, niin joudut tähän tilanteeseen itsekin. Mikäs ollessa, kun on kolme tuhatta desjatinaa Karazinin kihlakunnassa ja tuollaiset lihakset ja raikkaus kuin kaksitoistavuotiaalla tytöllä, — mutta vielä sinäkin tulet meidän matkaamme. Niin, mutta mennäänpä asiaasi. Kaikki on ennallaan, vahinko vain, ettet ole niin pitkään aikaan käynyt.
— Miten niin? kysyi Levin pelästyen.
— Muuten vain, vastasi Oblonski. — Puhutaan sitten. Mitä varten sinä oikeastaan tulit?
— No puhutaan siitäkin myöhemmin, Levin sanoi punastuen taas korviaan myöten.
— Hyvä on, ymmärrän, sanoi Stepan Arkadjevitsh. — Niin, näetkös: minä kutsuisin sinut meille, mutta vaimoni on hieman sairas. Mutta kuulehan, jos tahdot nähdä heitä, niin he varmaankin ovat Eläintarhassa neljästä viiteen. Kitty luistelee siellä. Aja sinä sinne, minä tulen sitten myös ja menemme yhdessä jonnekin päivälliselle.
— No niin, näkemiin siis.
— Katsokin, ettet vain taaskin unohda tai lähde yhtäkkiä maalle — se olisi sinun tapaistasi! huusi Stepan Arkadjevitsh nauraen.
— Varmasti en.
Ja Levin lähti huoneesta muistaen vasta ovella, että oli unohtanut kumartaa Oblonskin tovereille.
— Varmaankin sangen tarmokas herra, sanoi Grinevitsh Levinin mentyä.
— Niin, ystäväni, Stepan Arkadjevitsh sanoi heiluttaen päätään, — siinä on onnenpoika! Kolme tuhatta desjatinaa maata Karazinin kihlakunnassa, kaikki edessäpäin, ja mikä raikkaus miehessä! Toista kuin meikäläinen.
— Mitäs teillä sitten on valittamista, Stepan Arkadjevitsh?
— Oh, paljon, paljon, Stepan Arkadjevitsh sanoi huoaten raskaasti.