IV

Pietarin korkein seurapiiri on oikeastaan yhtenäinen, kaikki ovat tuttuja keskenään, käyvätpä toistensa luonakin. Mutta tuossa suuressa piirissä on omat osastonsa. Anna Arkadjevna Kareninalla oli ystäviä ja läheisiä suhteita kolmessa eri piirissä. Yksi niistä, hänen miehensä piiri, oli virallinen virkamiespiiri, johon kuuluivat Aleksei Aleksandrovitshin virkatoverit ja hänen alaisensa, yhteiskunnallisten suhteiden mitä monimutkaisimmalla ja oikukkaimmalla tavalla keskenään yhdistämät ja erottamat ihmiset. Annan oli nyt enää vaikea muistaa, millaista melkein jumaloivaa kunnioitusta hän oli alkuaikoina tuntenut noita ihmisiä kohtaan. Nyt hän tunsi heidät kaikki yhtä hyvin kuin pikkukaupungin herrasväet tuntevat toisensa, tiesi kunkin tavat ja heikkoudet ja sen, mistä kenenkin kenkä puristi. Hän tiesi, miten he suhtautuivat toisiinsa ja valtakeskukseen, tiesi kuka minkin varassa seisoi ja ketkä missäkin asiassa olivat yhtä ja ketkä eri mieltä. Mutta tämä miesväelle kuuluvien hallinnollisten harrastusten piiri ei ollut koskaan, kreivitär Lidia Ivanovnan tuputuksesta huolimatta, voinut syvemmin kiinnostaa Annaa, ja hän karttoi sitä.

Toinen Annalle läheinen piiri oli se, jonka kautta Aleksei Aleksandrovitsh oli päässyt korkeaan virka-asemaansa. Sen piirin keskuksena oli Lidia Ivanovna. Se oli vanhojen ja rumien, hyveellisten ja jumalisten naisten sekä viisaitten, oppineitten ja kunnianhimoisten miesten piiri. Eräs tämän piirin viisaista sanoi sitä "Pietarin seuraelämän omaksitunnoksi". Aleksei Aleksandrovitsh piti tätä piiriä hyvin suuressa arvossa, ja Anna, joka viihtyi kaikkien seurassa, löysi Pietarin-elämänsä ensi aikoina ystäviä tästäkin piiristä. Mutta nyt, hänen Moskovan-matkansa jälkeen, oli tämä piiri käynyt hänelle sietämättömäksi. Hänestä oli alkanut tuntua että hän itse ja kaikki muut teeskentelivät, ja hänen tuli niin ikävä ja paha olla tuossa seurassa, että hän oli mikäli mahdollista käymättä Lidia Ivanovnan luona.

Kolmas ja viimeinen piiri, jossa Annalla oli ystäviä, oli varsinainen seuramaailma, — tanssiaisten, päivällisten ja loistavien pukujen maailma, joka toisella kädellään piteli kiinni hovista estyäkseen vajoamasta puolimaailmaan, jota tämän seurapiirin jäsenet luulivat halveksivansa, mutta jonka kanssa heillä ei ollut ainoastaan samalta näyttävä, vaan suorastaan yhtäläinen maku. Hänen yhteyttään tämän piirin kanssa piti yllä hänen ystävyytensä ruhtinatar Betsy Tverskajaan, joka oli hänen serkkunsa vaimo. Ruhtinattarella oli satakaksikymmentätuhatta ruplaa tuloja ja hän oli heti Annan ilmaannuttua seuramaailmaan erityisesti mieltynyt häneen, hemmotellut häntä ja vetänyt hänet seurapiiriinsä tehden pilaa kreivitär Lidia Ivanovnan piiristä.

— Kun tulen vanhaksi ja rumaksi, tulen kai samanlaiseksi kuin hänkin, — sanoi Betsy, — mutta teidän, nuoren, viehättävän naisen, on liian varhaista mennä siihen vaivaistaloon.

Anna oli ensi aikoina koettanut karttaa ruhtinatar Tverskajan seurapiiriä, ja muutenkin oli edellinen seurapiiri ennen ollut hänelle mieluisampi. Mutta Moskovan-matkan jälkeen suhde kääntyi päinvastaiseksi. Hän kartteli siveellisiä ystäviään ja otti osaa seuramaailman seuraelämään. Siellä hän sai nähdä Vronskia ja tunsi aina kuohuttavaa iloa tavatessaan hänet. Erityisen usein hän tapasi Vronskin Betsyn luona, joka oli omaa sukua Vronskaja ja Vronskin serkku. Vronski kävi kaikkialla, missä vain saattoi tavata Annaa, ja puhui hänelle rakkaudestaan aina kun sai siihen tilaisuuden. Anna ei antanut hänelle mitään aihetta sellaiseen, mutta joka kerran, kun hän tapasi Vronskin, hänen sielussaan virisi sama eloisuuden tunne, joka oli vallannut hänet silloin rautatievaunussa, kun hän ensimmäisen kerran näki tuon miehen. Hän tunsi itse, aina kun näki Vronskin, ilon välähtelevän silmissään ja hymynväreitten kareilevan huulillaan, eikä hän voinut sammuttaa noita ilonmerkkejä.

Ensi alkuun Anna oli lujasti uskonut paheksuvansa Vronskia siksi, että tämä oli uskaltanut seurata hänen jäljessään. Mutta vähän aikaa Moskovan-matkan jälkeen, kun Vronski ei tullutkaan erääseen illanviettoon, jonne hänen piti tulla, ymmärsi Anna tuntemastaan surusta, että tuo takaa-ajo ei ainoastaan ollut hänestä mieluisaa, vaan että siihen sisältyi koko hänen elämänsä viehätys.

* * * * *

Kuuluisa laulajatar esiintyi toisen kerran, ja koko seuramaailma oli teatterissa. Nähtyään nojatuolistaan serkkunsa ensimmäisellä parvella lähti Vronski väliaikaa odottamatta hänen aitioonsa.

— Miksi ette tullut päivälliselle? kysyi ruhtinatar Betsy häneltä. — Rakastuneitten kaukonäköisyys on muuten aivan ihmeellinen, lisäsi hän hymyillen, niin että Vronski yksin saattoi sen kuulla: — Hän ei tullutkaan. Mutta tulkaa oopperan jälkeen.

Vronski katsahti häneen kysyvästi. Betsy kumarsi. Vronski kiitti häntä hymyillen ja istuutui hänen viereensä.

— Miten hyvin minä muistan teidän entisen ivailunne! jatkoi ruhtinatar Betsy, josta oli erityisen hauskaa seurata tämän intohimon edistymistä. — Siinä se nyt on! Te olette pauloissa, poikaseni.

— Minä en muuta tahdokaan kuin olla pauloissa, vastasi Vronski, tavanomainen tyyni ja hyväntahtoinen hymynsä huulillaan. — Jos minä jotain valitan, niin ainoastaan sitä, etten ole tarpeeksi pauloissa, totta puhuakseni. Toivoni alkaa kadota.

— Mitä toivoa teillä sitten saattaisi olla? sanoi Betsy loukkaantuen ystävänsä puolesta — entendons nous… — Mutta hänen silmissään välähteli säkeniä, jotka ilmaisivat, että hän ymmärsi aivan yhtä hyvin kuin Vronskikin, mitä toivoa viimeksi mainitulla saattoi olla.

— Ei mitään, Vronski sanoi naurussa suin, niin että tiheä hammasrivi näkyi. — Anteeksi, lisäsi hän ottaen kiikarin ruhtinattaren kädestä ja ryhtyen tarkastelemaan vastapäätä olevaa aitioriviä tämän paljaan olkapään yli. — Minä pelkään käyväni naurettavaksi.

Hän tiesi varsin hyvin, että Betsyn ja muitten seuramaailman ihmisten silmissä hän ei ollut vaarassa joutua naurunalaiseksi. Hän tiesi varsin hyvin, että näiden ihmisten silmissä onneton rakkaus nuoreen tyttöön ja yleensä vapaaseen naiseen saattoi näyttää naurettavalta; mutta kiintyminen naimisissa olevaan naiseen ja kaikkensa alttiiksi paneminen tämän viettelemiseksi aviorikokseen, — siinä oli jotain kaunista ja suurta, mikä ei koskaan voinut olla naurettavaa. Ja siksi Vronski, ylpeän ja iloisen hymyn väreet viiksiensä alla, laski kiikarin alas ja katsahti serkkuunsa.

— Miksi ette tullut päivälliselle? sanoi Betsy katsoen häntä ihaillen.

— Minun täytyy selittää se teille. Minulla oli eräs tehtävä, ja arvatkaapas mikä? Lyön vetoa, ettette arvaa. Minä olen rakentanut sovintoa aviomiehen ja hänen vaimonsa loukkaajan välillä. Niin, toden totta!

— No syntyikö sovinto?

— Melkeinpä.

— Teidän pitää sitten kertoa se minulle, sanoi Betsy nousten. —
Tulkaa ensi väliajalla.

— En voi. Lähden ranskalaiseen teatteriin.

— Nielssonin vuoksiko? kysyi Betsy kauhistuen, hän kun ei millään huomannut Nielssonissa mitään tavallista kuorolaulajatarta kummempaa.

— Mikäs auttaa? Lupasin mennä sinne tämän saman rauhantekoni takia.

— Autuaat ovat rauhantekijät, sillä he saavat pelastuksen, sanoi Betsy muistellen jotain joskus kuulemaansa lausetta. — No istukaahan ja kertokaa, mitä se oli.

Ja hän istuutui jälleen.