V

— Se on hiukan karkeata, mutta niin kilttiä, että tekee kauheasti mieleni kertoa se, Vronski sanoi katsoen Betsyyn nauravin silmin. — Minä en sano nimiä.

— Minä arvaan ne kyllä, sen parempi.

— Kuulkaahan, kaksi iloista nuorta miestä ajaa…

— Tietystikin teidän rykmenttinne upseereja?

— Minä en sano keitä, yksinkertaisesti vain kaksi aamiaisen syönyttä nuorta herraa.

— Kääntäkää: ryypännyttä.

— Miksei. Ajavat toverinsa luo päivälliselle mitä iloisimman mielentilan vallassa. Ja näkevät ajurilla ohi ajavan nuoren naisen, joka vilkaisee heihin ja — ainakin he luulevat niin näkevänsä — nyökäyttää heille ja nauraa. He tietystikin hänen jäljessään. Ajavat täyttä laukkaa. Heidän hämmästyksekseen kaunotar pysähtyy saman talon pääoven eteen, jonne he olivat matkalla. Kaunotar juoksee ylös ylimpään kerrokseen. He näkevät vain lyhyen harson alta punoittavat huulet ja ihanat pienet jalat.

— Te kerrotte niin innostuneesti, että minusta tuntuu kuin olisitte itse toinen niistä kahdesta.

— Samantekevää, keitä he olivat. No niin, nuoret miehet menevät toverinsa luo, hän tarjoaa jäähyväispäivälliset. Siellä he tosiaan maistelevat kenties liikaa, kuten aina jäähyväispäivällisillä. Ja päivällispöydässä he kysyvät, kuka asuu talon yläkerrassa. Kukaan ei tiedä, mutta isännän lakeija, jolta kysytään, asuuko yläkerrassa neitosia, sanoo niitä olevan siellä paljonkin. Päivällisen jälkeen nuoret miehet menevät isännän kamariin ja kirjoittavat kirjeen tuntemattomalle. Kirjoittavat intohimoisen tunnustuskirjeen ja vievät sen itse yläkertaan antaakseen lisää selityksiä, jos kirjeessä olisi jotain hämärää.

— Mitä inhottavia asioita te puhutte minulle! No, entä sitten?

— Soittavat ovikelloa. Tulee palvelijatar, he antavat kirjeen ja vakuuttavat olevansa niin rakastuneita, että kuolevat oitis siihen ovelle. Ymmälle joutunut tyttö ei tiedä mitä sanoa. Yhtäkkiä siihen ilmaantuu herrasmies makkaramaisine poskipartoineen, punaisena kuin rapu, ja ilmoittaa, ettei siellä asu muita kuin hän ja hänen vaimonsa, ja ajaa heidät molemmat tiehensä.

— Mistä te tiedätte, että hänellä oli sellainen poskiparta kuin sanoitte?

— No, kuulkaahan. Tänään minä kävin sovittamassa heitä.

— No kuinkas kävi?

— Nyt se hauskin tuleekin. Ajatelkaas, että siellä asuikin nimineuvos ja neuvoksetar, onnellinen pariskunta. Nimineuvos tekee valituksen ja minusta tulee sovittaja. Ja millainen!… Uskokaa pois, ettei Talleyrand ollut mitään minuun verrattuna.

— Mikä siinä sitten on niin vaikeata?

— No niin, kuulkaahan edelleen… Me pyysimme anteeksi niin kuin tulikin: "Olemme epätoivoissamme ja pyydämme antamaan anteeksi tuon onnettoman erehdyksen"… Makkarapartainen nimineuvos alkaa sulaa, mutta tahtoo ilmaista tunteensa hänkin, ja ryhtyessään niitä selittämään hän alkaa kiivastua ja puhua karkeuksia, ja minun on taas pantava liikkeelle valtioviisauteni. "Minä myönnän, että heidän käytöksenä oli sopimatonta, mutta pyydän teitä ottamaan huomioon erehdyksen ja nuoruuden; olivathan nuoret miehet sitä paitsi vastikään syöneet aamiaisensa. Ymmärrättehän toki. He katuvat sydämensä pohjasta, pyytävät antamaan anteeksi tuon pahan teon." Nimineuvos lauhtuu taas. "Minä myönnän, kreivi, ja olen valmis antamaan anteeksi mutta ymmärrättehän, että kun minun vaimoni, minun vaimoni, kunniallinen nainen joutuu sillä tavoin takaa-ajon, raakuuksien ja hävyttömyyksien alaiseksi joittenkin nulikoitten, rois…" Ja käsitättekö, se nulikka on siinä vieressä ja minun on saatettava heidät sopuun. Taaskin panen valtioviisauteni liikkeelle ja taaskin, juuri kun asia on päättymäisillään, nimineuvos tulistuu, punehtuu, makkarat kohoavat ja minä päästän jälleen valtioviisauteni valloilleen.

— Ah, tämä minun pitää kertoa teille! kääntyi Betsy nauraen aitioon tulleen vallasnaisen puoleen. — Kuinka hän nauratti minua jutuillaan… No, bonne chance, lisäsi hän ojentaen Vronskille sormensa ja vetäisi hartioitaan nytkäyttämällä puvun kohoutunutta yläosaa alaspäin ollakseen asiaankuuluvaan tyyliin täysin paljashartiainen astuessaan esiin kaasuvaloon näyttämöpartaan luo kaikkien nähtäväksi.

Vronski lähti ranskalaiseen teatteriin. Siellä hänen oli todella määrä tavata rykmenttinsä komentaja, joka ei jättänyt katsomatta ranskalaisen teatterin ainuttakaan esitystä, ja puhua tälle rauhanhieronnastaan, joka jo kolmatta päivää oli ollut rykmentinkomentajan tiedossa ja huvitti tätä. Osallisia tähän juttuun olivat Petritski, josta hän niin paljon piti, ja toinen äskettäin rykmenttiin tullut kunnon poika ja oiva toveri, nuori ruhtinas Kedrov. Ja kyseessä olivat ennen kaikkea rykmentin omat edut.

Molemmat syylliset olivat Vronskin eskadroonasta. Virkamies, nimineuvos Venden oli käynyt rykmentinkomentajan luona tekemässä valituksen tämän upseereita vastaan siitä, että nämä olivat loukanneet hänen vaimoaan. Vendenin kertoman mukaan hänen nuori vaimonsa — hän oli ollut puoli vuotta naimisissa —, oli ollut kirkossa äitinsä kanssa ja tullut äkkiä pahoinvointiseksi, mikä johtui määrätystä tilasta, eikä ollut voinut seistä loppuun asti vaan lähtenyt kotiin ensimmäisellä eteen osuneella pika-ajurilla. Matkalla upseerit olivat alkaneet ajaa hänen jällestään, hän oli pelästynyt ja vielä entistä sairaampana juossut portaita ylös kotiinsa. Itse Venden oli virastosta tultuaan kuullut ovikellon soiton ja joitakin ääniä ja mentyään katsomaan nähnyt juopuneita upseereja kirje kädessä ja ajanut nämä ulos. Hän pyysi ankaraa rangaistusta.

— Ei, sanokaa mitä hyvänsä, oli rykmentinkomentaja sanonut Vronskille kutsuttuaan hänet luokseen, — Petritski käy mahdottomaksi. Ei mene viikkoakaan ilman skandaalia. Tuo virkamies ei jätä asiaa tähän, hän vetoaa ylemmäksi.

Vronski näki jutun koko sopimattomuuden kuten senkin, ettei kaksintaistelu voinut tulla kysymykseen, ja ymmärsi, että oli parasta koettaa kaikin keinoin saada nimineuvos lauhtumaan ja siten painaa asia villaisella. Rykmentinkomentaja oli kutsunut Vronskin luokseen juuri siksi, että tiesi hänet jaloluontoiseksi ja viisaaksi mieheksi, jolle rykmentin kunnia oli kallis. He olivat yhdessä neuvotelleet ja päättäneet, että Petritskin ja Kedrovin oli Vronskin kanssa mentävä nimineuvoksen luo pyytämään anteeksi. Rykmentinkomentaja ja Vronski ymmärsivät kumpikin, että Vronskin nimi ja sivusadjutantin solmu tulisivat paljon vaikuttamaan nimineuvoksen leppymiseen. Ja aivan oikein, nuo kaksi keinoa osoittautuivat jossain määrin tehokkaiksi. Mutta sovinnonteon tulos oli Vronskin kertoman mukaan silti kyseenalainen.

Tultuaan ranskalaiseen teatteriin Vronski meni rykmentinkomentajan kanssa lämpiöön ja kertoi hänelle menestyksestään tai tappiostaan. Harkittuaan tilannetta rykmentinkomentaja päätti jättää jutun seuraamuksitta, mutta ryhtyi sitten hyvin vuoksi kyselemään Vronskilta kohtauksen yksityiskohtia ja hohotti pitkään hillittömästi kuunnellessaan Vronskin kertomusta siitä, miten tyyntynyt nimineuvos äkkiä taas leimahti uudelleen asian yksityiskohdat muistaessaan ja miten Vronski luovi sovinnon viimeisen sananpuolikkaan ympärillä ja häipyi vähin äänin, Petritskiä edellään työntäen.

— Ilkeä juttu, mutta vietävän lystikäs. Eihän Kedrov voi tapellakaan hänen kanssaan… Niin kauheastiko kiivastui? puheli hän nauraen. — Mutta Clair on tänään verraton! Kerrassaan ihme! hän sanoi uudesta ranskalaisesta näyttelijättärestä. — Katsoipa kuinka usein hyvänsä, hän on joka päivä kuin uusi. Ainoastaan ranskalaiset kykenevät sellaiseen.