IX
Anna käveli pää kumarassa, leikitellen talvipäähineensä tupsuilla.
Hänen kasvonsa sädehtivät; mutta niitten kirkkaus ei ollut iloinen,
— se muistutti tulipalon loimua pimeässä yössä. Nähdessään miehensä
Anna kohotti päätään ja veti kuin unesta heräten suunsa hymyyn.
— Sinä valvot vielä? Sepä ihmeellistä! hän sanoi, heitti huppupäähineensä päästään ja meni saman tien, pysähtymättä, pukeutumishuoneeseensa.
— Anna, minulla olisi sinulle puhuttavaa.
— Minulleko? Anna sanoi ihmetellen, tuli esiin oven takaa ja katsoi häneen. — Mitä niin? Mistä? kysyi hän istuutuen. — No, puhutaan sitte jos se on niin tärkeää. Viisainta olisi kyllä mennä nukkumaan.
Anna puhui, mitä sylki suuhun toi, ja omia sanojaan kuunnellessaan hän ihmetteli itsekin valehtelukykyään. Miten yksinkertaisia ja luonnollisia olivatkaan hänen sanansa ja miten selvältä näytti, että hänen vain teki mieli nukkumaan! Hän tunsi pukeutuneensa läpitunkemattomaan valheiden panssariin. Hän tunsi, että jokin näkymätön voima auttoi ja tuki häntä.
— Anna, minun tulee varoittaa sinua, sanoi mies.
— Varoittaa? Anna sanoi. — Mistä?
Hän näytti niin teeskentelemättömältä ja iloiselta, että se, joka ei olisi tuntenut häntä niin hyvin kuin hänen miehensä, ei olisi voinut huomata mitään luonnotonta hänen äänessään eikä hänen sanojensa sisällössä. Mutta Aleksei Aleksandrovitshille, joka tunsi hänet ja tiesi, että jo mies sattui valvomaan viisikin minuuttia yli tavallisen ajan, niin Anna huomasi sen välittömästi ja kysyi syytä, joka tiesi, että Anna tavallisesti heti kertoi hänelle kaikki ilonsa ja surunsa — hänelle merkitsi paljon kun hän näki, ettei Anna tahtonut havaita hänen tilaansa eikä sanoa sanaakaan itsestään. Hän näki vaimonsa ennen niin avoimen sydämen sulkeutuneen häneltä nyt kokonaan. Eikä siinä kyllin, Annan äänensävystä hän huomasi, ettei tämä edes ajatellut sitä, vaan ikään kuin sanoi aivan suoraan: niin, suljettu se on ja tulee tästä lähin olemaankin. Aleksei Aleksandrovitshin valtasi nyt samanlainen tunne kuin kotiin palanneen ihmisen, joka huomaa talonsa lukituksi. "Mutta kenties avain vielä löytyy", ajatteli Aleksei Aleksandrovitsh.
— Minä tahdon varoittaa sinua, hän sanoi hiljaisella äänellä, — ettet sinä ajattelemattomuudellasi ja kevytmielisyydelläsi anna seuramaailmalle aihetta puheisiin. Sinun tämäniltainen liian vilkas keskustelusi kreivi Vronskin kanssa (hän lausui tuon nimen varmasti ja tyynesti) herätti ikävää huomiota.
Hän katsoi puhuessaan Annan nauraviin, läpitunkemattomuudessaan pelottaviksi käyneisiin silmiin ja tunsi sanojensa koko hyödyttömyyden ja turhuuden.
— Niinhän sinä aina sanot, vastasi Anna ikään kuin ei olisi vähääkään käsittänyt miestään ja kuin olisi tahallaan ymmärtänyt tämän sanoista vain viimeiset. — Väliin sinä moitit, että minä olen liian totinen, väliin taas, että olen iloinen. Minulla oli hauskaa tänään. Sekö sinua loukkasi?
Aleksei Aleksandrovitsh vavahti ja taivutti kätensä naksutellakseen sormiaan.
— Oi, älä viitsi naksutella, tiedäthän, etten pidä siitä. Anna sanoi.
— Anna, oletko se sinä? sanoi Aleksei Aleksandrovitsh hiljaa, koettaen pysyä tyynenä ja lakaten naksuttelemasta.
— Mitä kummaa tämä on? Anna sanoi näennäisesti aivan vilpittömän ja koomillisen ihmettelyn vallassa. — Mitä sinä minusta oikein tahdot?
Aleksei Aleksandrovitsh oli vaiti ja hieroi kädellään otsaansa ja silmiään. Hän huomasi, että sen sijaan, mitä hän oli aikonut tehdä, nimittäin varoittaa vaimoaan seuramaailman silmissä tehdystä virheestä, häntä kuohuttikin se puoli asiaa, joka koski hänen vaimonsa omaatuntoa, ja hän taisteli jotain kuvittelemaansa seinää vastaan.
— Minä sanon heti mitä minä tarkoitan, jatkoi hän kylmästi ja tyynesti, — ja minä pyydän sinua kuuntelemaan sanojani. Kuten tiedät, minä pidän mustasukkaisuutta loukkaavana ja alentavana enkä salli sen koskaan päästä määrääväksi tunteekseni. Mutta on olemassa määrättyjä säädyllisyyden rajoja, joiden yli kukaan ei voi astua tulematta rangaistuksi. Mitä tähän iltaan tulee, niin minä itse en huomannut mitään erikoista, mutta päätellen, seuran saamasta vaikutelmasta kaikki huomasivat, ettei sinun käytöksesi ollut aivan sellaista kuin olisi voinut toivoa.
— En ymmärrä yhtään mitään, Anna sanoi kohauttaen olkapäitään. "Hänelle se on yhdentekevää", hän ajatteli. "Mutta seurassa ovat huomanneet ja se vaivaa häntä.". — Sinä et varmaankaan ole terve, lisäsi hän, nousi tuoliltaan ja aikoi mennä ovesta; mutta Aleksei Aleksandrovits liikahti eteenpäin kuin haluten pysäyttää hänet.
Aleksei Aleksandrovitshin kasvot olivat niin rumat ja synkät, ettei Anna ollut vielä koskaan nähnyt häntä sellaisena. Anna pysähtyi, taivutti päänsä takakenoon ja alkoi ketterin käsin irrotella hiusneuloja tukastaan.
— No hyvä, minä kuuntelen mitä sieltä tulee, virkkoi hän tyynesti ja ivallisesti. — Ja kuuntelenpa oikein hartaasti, sillä haluaisin todellakin ymmärtää, mitä sinä tarkoitat.
Puhuessaan hän kummeksui itse luonnollista, tyyntä ja varmaa äänensävyään ja luontevia lauseitaan.
— Minulla ei ole oikeutta ja pidän ylipäätään turhana ja vahingollisenakin paneutua sinun tunteittesi kaikkiin yksityiskohtiin, aloitti Aleksei Aleksandrovitsh. — Liikaa sieluamme kaivellessamme vedämme usein esiin sellaistakin, joka olisi pysynyt siellä kätkössään. Sinun tunteesi ovat sinun omantuntosi asia; mutta minä olen sinun, itseni ja Jumalan edessä velvollinen osoittamaan sinulle velvollisuutesi. Meidän elämämme ei ole ihmisten, vaan Jumalan yhteensitoma. Sen siteen voi katkaista vain rikos, ja senlaatuinen rikos ei jää rangaistuksetta.
— En ymmärrä mitään. Oi Luoja, miten kaiken lisäksi vielä nukuttaa!
Anna sanoi sormeillen hiuksiaan ja etsien viimeisiä hiusneulojaan.
— Anna, älä Luojan tähden puhu noin, sanoi mies lempeästi. — Kenties minä erehdyn, mutta voit olla varma siitä, että sen, mitä minä tässä puhun, sanon yhtä paljon sinun kuin itseni tähden. Olenhan minä sinun miehesi ja rakastan sinua.
Hetkeksi Annan kasvot painuivat ja katseen ivallinen kipinä sammui. Mutta "rakastan" kiihotti taas hänen vastenmielisyyttään. "Hänkö rakastaa? Osaako hän rakastaa? Jollei hän olisi kuullut, että on olemassa rakkautta, hän ei koskaan olisi tullut käyttäneeksi sitä sanaa. Hän ei aavistakaan, mitä rakkaus on."
— Aleksei Aleksandrovitsh minä en tosiaan ymmärrä, hän sanoi. —
Selitä, mitä sinä pidät…
— Anna minun puhua loppuun. Minä rakastan sinua. Mutta minä en puhu itsestäni; päähenkilöt tässä asiassa ovat poikamme ja sinä. On paljon mahdollista, että minun sanani näyttävät sinusta aivan turhilta ja tilanteeseen sopimattomilta; kenties ne ovat minun oman harhakäsitykseni tuotteita. Siinä tapauksessa pyydän sinua antamaan minulle anteeksi. Mutta jos sinä itse tunnet niillä olevan pienintäkään perustetta, niin pyydän sinua miettimään, ja jos sydämesi niin käskee, sanomaan minulle…
Aleksei Aleksandrovitsh puhui huomaamattaan aivan toista kuin oli aikonut.
— Minulla ei ole mitään sanottavaa. Ja onhan… Anna sanoi nopeasti, vaivoin hymyään pidättäen, — toki aika jo mennä nukkumaan.
Mutta Aleksei Aleksandrovitsh huoahti ja lähti sanomatta enää sanaakaan makuukamariin.
Kun Anna tuli makuuhuoneeseen, oli mies jo vuoteessa. Huulet olivat ankarasti yhteenpuristetut eivätkä silmät katsoneet häneen. Anna paneutui vuoteeseensa ja odotti joka heti, että mies vielä alkaisi puhua hänelle. Mutta tämä oli vaiti. Anna odotti kauan hievahtamatta ja viimein jo unohti hänet. Hänen ajatuksensa olivat siirtyneet toiseen, hän näki tämän silmissään ja tunsi, miten sydän tätä ajatellessa tulvehti kiihtymystä ja rikollista iloa. Yhtäkkiä hän kuuli miehensä nenän viheltävän, tasaisesti ja rauhallisesti. Aluksi Aleksei Aleksandrovitsh ikään kuin pelästyi vihellystään ja pysähtyi; mutta parin henkäyksen jälkeen vihellys alkoi kuulua uudelleen, yhtä tyynenä ja tasaisena.
— Myöhäistä, on jo myöhäistä, kuiskasi Anna hymyillen. Hän makasi kauan liikkumattomana, avoimin silmin, ja hänestä tuntui kuin hän olisi itse pimeässä nähnyt silmiensä palon.