VIII
Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut nähnyt mitään erikoista ja säädytöntä siinä, että hänen vaimonsa oli istunut Vronskin kanssa eri pöydän ääressä ja jutellut jotain vilkkaasti: mutta hän oli huomannut toisten salissa ohjain pitävän sitä jollain tavoin erikoisena ja säädyttömänä ja siksi se alkoi hänestäkin tuntua säädyttömältä. Hän päätti sanoa siitä vaimolleen.
Tultuaan kotiin Aleksei Aleksandrovitsh meni tapansa mukaan työhuoneeseensa ja istuutui nojatuoliin, avasi sivujen väliin jätetyn paperiveitsen kohdalta paavinvaltaa käsittelevän kirjan ja luki tapansa mukaan kello yhteen asti; vain väliin hän hieraisi korkeaa otsaansa ja ravisti päätään, kuin ajaen pois jotain. Tavalliseen aikaan hän nousi ja laittautui yökuntoon. Anna Arkadjevnaa ei vielä kuulunut. Kirja kainalossa mies meni yläkertaan; mutta tänä iltana hän jäi tavanmukaisten virka-asioissa askaroivien mietteittensä sijasta ajattelemaan vaimoaan, ja hänen mieltään painoi tunne jostain ikävästä, joka oli kohdannut hänen vaimoaan. Tapojensa vastaisesti hän ei paneutunutkaan vuoteeseen, vaan ryhtyi kädet selän takana kävelemään edestakaisin huoneessa. Hän ei voinut mennä nukkumaan, koska tunsi, että hänen oli ensin ajateltava selväksi tämä juuri ilmennyt asia.
Kun Aleksei Aleksandrovitsh oli päättänyt mielessään, että hänen täytyy puhua asiasta vaimonsa kanssa, se oli tuntunut hänestä varsin helpolta ja yksinkertaiselta. Mutta nyt, kun hän alkoi tarkemmin miettiä juuri ilmennyttä seikkaa, se alkoi tuntua hänestä kovin monimutkaiselta ja vaikealta.
Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut mustasukkainen. Hänen vakaumuksensa mukaan mustasukkaisuus loukkasi vaimoa, ja miehellä tuli olla luottamusta vaimoaan kohtaan. Minkä tähden miehen tuli luottaa, toisin sanoen, olla täysin varma siitä, että hänen nuori vaimonsa tulisi häntä aina rakastamaan, sitä hän ei ollut kysynyt itseltään. Hän ei ollut tuntenut epäluottamusta, siksi hän luotti ja katsoi oikeaksi aina luottaa. Mutta nyt, vaikkakaan hänen vakaumuksensa mustasukkaisuuden häpeällisyydestä ja luottamuksen välttämättömyydestä ei horjunut, hän tunsi seisovansa silmä silmää vasten jonkin epäloogisen ja sotkuisen edessä, eikä tiennyt mitä tehdä. Aleksei Aleksandrovitsh seisoi silmä silmää vasten elämän edessä, sen mahdollisuuden edessä, että hänen vaimonsa saattaisi rakastaa jotain toista kuin häntä, ja se se juuri näyttikin hänestä niin sotkuiselta ja käsittämättömältä, se kun oli elämä itse. Koko elämänsä Aleksei Aleksandrovitsh oli elänyt ja työskennellyt virka-asioiden piirissä ja ollut siten tekemisissä vain elämän heijastusten kanssa. Ja joka kerta kun hän oli joutunut kosketuksiin itse elämän kanssa, hän oli vetäytynyt siitä syrjään. Hänellä oli nyt sellainen tunne kuin ihmisellä, joka on tyynesti kulkenut kuilun yli siltaa pitkin ja on yhtäkkiä huomannutkin sillan puretuksi ja löytänyt itsensä syvyyden partaalta. Se syvyys oli itse elämä, ja silta oli se keinotekoinen elämä, jota Aleksei Aleksandrovits oli elänyt. Ensimmäisen kerran hänen mieleensä tuli kysymys sellaisestakin mahdollisuudesta, että hänen vaimonsa saattoi rakastua johonkin toiseen, ja hän kauhistui sitä ajatustaan.
Riisuutumatta hän asteli edestakaisin kaikuvalla parketilla yhden lampun valaisemassa ruokasalissa ja matolla pimeässä vierassalissa, missä valo kajasteli vain hänen äskettäin valmistuneessa, sohvan yllä riippuvassa muotokuvassaan, tasaisin askelin hän kulki myös Annan kirjoituskamarin läpi, missä kaksi kynttilää valaisi hänen sukulaistensa ja ystävättäriensä muotokuvia ja hänen kirjoituspöytänsä kauniita pikkukoruja, jotka olivat Aleksei Aleksandrovitshille kovin tuttuja. Vaimonsa huoneen poikki hän meni makuukamarin ovelle asti ja kääntyi jälleen takaisin.
Joka kerran tätä matkaa tehdessään hän pysähtyi, useimmiten valoisan ruokasalin parketilla, ja sanoi itselleen: "Niin, pitää ilman muuta tehdä päätös ja lopettaa se, ilmaista siitä mielipiteensä ja päätöksensä." Ja hän kääntyi takaisin. "Mutta mitä pitää lausua? Mikä päätös?" hän sanoi itselleen salissa eikä löytänyt vastausta. "Ja mitä sitten oikeastaan", kysyi hän itseltään ennen kuin kääntyi vaimonsa kamariin, "mitä sitten on tapahtunut? Ei mitään. He puhelivat kauan toistensa kanssa. Entä sitten? Saa kai nainen seuramaailmassa puhella kenen kanssa haluaa? Ja toiseksikin mustasukkaisuus on vain oman itsensä alentamista", puhui hän itselleen tullessaan Annan kamariin; mutta tämä selittely, jolle hän oli ennen antanut niin suurta arvoa, ei merkinnyt nyt mitään eikä vaikuttanut lainkaan. Makuukamarin ovelta hän kääntyi jälleen vierassalia kohti; ja kun hän oli tullut takaisin pimeään saliin, jokin ääni sanoi hänelle, että asia ei ollut niin, että jos kerran toiset huomasivat, niin jotain oli siis olemassa. Ja ruokasalissa hän taas sanoi itselleen: "Niin, pitää ilman muuta päättää, ja lopettaa se ja lausua mielipiteensä…" Ja salissa, ennen kuin kääntyi kamariin, kysyi hän taas itseltään, millainen päätös oli tehtävä. Ja kysyi sitten, mitä oli tapahtunut. Ja vastasi: ei mitään, ja muisti, kuinka mustasukkaisuus oli vaimoa alentava tunne, kunnes salissa tuli jälleen vakuuttuneeksi siitä, että jotain oli tapahtunut. Hänen ajatuksensa samoin kuin hänen ruumiinsakin kiersivät samaa umpinaista rataansa tavoittamatta retkellään mitään uutta. Hän huomasi sen, hieroi otsaansa ja istuutui vaimonsa kamariin.
Katsellessa siinä hänen pöytäänsä, sen malakiittista kirjoitusalustaa ja sillä olevaa aloitettua kirjettä, hänen ajatuksensa muuttuivat. Hän alkoi ajatella Annaa ja sitä, mitä tämä mahtoi ajatella ja tuntea. Ensimmäisen kerran tuli hänen mieleensä Annan henkilökohtainen elämä, hänen ajatuksensa ja toiveensa; ja ajatus siitä, että vaimollakin saattoi olla ja varmasti olikin erillinen elämänsä, tuntui hänestä niin kauhealta, että hän lakkasi sitä ajattelemasta. Se oli kuilu, jonne hän ei uskaltanut katsoa. Aleksei Aleksandrovitsh ei kyennyt siirtymään mielikuvituksessaan toisen ihmisen asemaan. Hän piti sitä vahingollisena ja vaarallisena haaveiluna.
"Ja kaikkein pahinta on se", mietti hän, "että juuri nyt, kun minun asiani lähenee ratkaisuaan (hän ajatteli paraikaa ajamaansa lakiehdotusta) kun minä tarvitsen kaiken malttini ja hengenvoimani, minun piti joutua tällaisen järjettömän rauhattomuuden valtaan. Mutta mitä minä voin? Minä en ole niitä ihmisiä, jotka tuntevat rauhattomuutta ja hätää eivätkä uskalla katsoa niitä silmiin."
— Minun täytyy harkita, päättää ja heittää se mielestäni, hän sanoi ääneen.
"Kysymykset hänen tunteistaan ja siitä, mitä hänen mielessään on liikkunut ja saattaa liikkua, eivät kuulu minulle, ne ovat hänen omantuntonsa asioita ja kuuluvat uskonnon piiriin", hän sanoi itselleen tuntien kevennystä tietoisuudesta, että oli löytänyt asetuskokoelmasta sen kohdan, jonka alaan tämä kysymys kuului.
"Siis", sanoi Aleksei Aleksandrovitsh itselleen, "kysymykset hänen tunteistaan ja niin edespäin ovat hänen omantuntonsa kysymyksiä, ja sen kanssa ei minulla ole mitään tekemistä. Minun velvollisuuteni on selvästi määriteltävissä. Perheen päänä minä olen velvollinen ohjaamaan häntä ja sen tähden osittain myös vastuunalainen hänestä; minun täytyy osoittaa hänelle näkemäni vaara, varoittaa häntä, vieläpä käyttää valtaanikin. Minun pitää sanoa hänelle."
Aleksei Aleksandrovitshin päässä selkiytyi se, mitä hän nyt sanoisi vaimolleen. Harkitessaan sanojaan hän harmitteli sitä, että hän joutui aivan suotta hukkaamaan kallista aikaansa ja hengenvoimiaan joutavaan kotiasiaan. Siitä huolimatta pian pidettävän puheen muoto ja järjestys sukeutui hänen mielessään kirkkaaksi ja selväksi kuin virallinen selonteko. "Minun tulee sanoa ja tuoda ilmi seuraavat asiat: ensinnäkin selittää yleisen mielipiteen ja säädyllisyyden merkitys; toiseksi, valaista uskonnon kannalta avioliiton merkitystä; kolmanneksi, jos käy tarpeelliseksi, osoittaa, mikä onnettomuus uhkaa poikaamme; neljänneksi, osoittaa hänen oma onnettomuutensa." Aleksei Aleksandrovitsh pani kätensä ristiin, käänsi kämmenet alaspäin ja venytteli käsiään niin että sormet naksahtelivat nivelissään.
Tuo ikävä tapa — käsien yhteenliittäminen ja sormien naksutteleminen — rauhoitti häntä aina ja toi säntillisen olon, joka oli nyt niin tarpeen hänelle. Pääoven edestä kuului vaunujen tärinää. Aleksei Aleksandrovits seisahtui keskelle salia.
Portailta alkoi kuulua naisen askeleita. Aleksei Aleksandrovitsh seisoi valmiina puhumaan ja puristeli yhteenliitettyjä sormiaan koetellen, vieläkö jossain naksahtaisi. Yksi nivel naksahti.
Jo portailta kuuluvien keveitten askelien äänestä hän tunsi Annan lähestyvän, ja vaikkakin hän oli tyytyväinen puheeseensa, alkoi lähenevä selvittely pelottaa häntä.