VII
Eteisen puoleiselta ovelta kuului askeleita. Tietäen, että tulija oli Karenina, Betsy katsahti Vronskiin. Tämä katsoi ovelle, ja hänen kasvoillaan oli omituinen ilme. Tulijan lähestymistä ilolla, hellittämättä ja kuitenkin arasti seuraten hän nousi hiljalleen tuoliltaan. Anna astui saliin. Kulkien kuten aina harvinaisen suorana ja muuttamatta katseensa suuntaa hän astui lähellä olevan emännän luo nopein, varmoin ja kevein askelin, tavalla joka erosi huomattavasti muitten seuramaailman naisten käyntitavasta, puristi hymyillen tämän kättä ja vilkaisi sama hymy huulillaan Vronskiin. Vronski kumarsi syvään ja nosti hänelle tuolin.
Anna vastasi vain pään kumarruksella, punastui ja kävi vakavaksi. Mutta samassa hän jo nyökäytteli päätään tuttavilleen, puristi ojennettuja käsiä ja sanoi emännälle:
— Olin kreivitär Lidian luona ja aioin tulla aikaisemmin, mutta jäinkin istumaan. Siellä oli sir John, hyvin mielenkiintoinen mies.
— Se lähetyssaarnaajako?
— Niin, hän kertoi Intian elämästä hyvin hauskasti. Keskustelu, jonka Annan tulo oli katkaissut, alkoi taas häilähdellä kuin sammuvan lampun tuli.
— Sir John? Niin, sir John! Minä olen nähnyt hänet, hän puhuu hyvin.
Vlasjeva on aivan rakastunut häneen.
— Onko totta, että nuorin Vlasjeva menee naimisiin Topovin kanssa?
— Sanotaan, että asia on jo päätetty.
— Minä ihmettelen vanhempia. Sanotaan, että siitä tulee rakkausavioliitto.
— Rakkausavioliitto? Mitä antediluviaalisia, vedenpaisumuksen aikaisia ajatuksia teillä onkaan! Kuka nyt enää puhuu rakkaudesta.
— Mitä sille voi? Tuo vanha tyhmä tapa ei vain tahdo kokonaan hävitä, Vronski sanoi.
— Sen pahempi niille, jotka sitä noudattavat. Minä en tiedä muita onnellisia avioliittoja kuin järkiavioliitot.
— Niin, mutta miten usein järkiavioliittojen onni hajoaakaan kuin tuhka tuuleen, kun juuri tuo torjuttu intohimo ilmestyy kuvaan, Vronski sanoi.
— Mutta järkiavioliitoiksi me nimitämme sellaisia, joissa kumpikin aviopuoliso on jo päässyt riivauksestaan. Sellainen riivaushan on kuin tulirokko, se täytyy jokaisen läpikäydä.
— Silloin täytyy oppia keinotekoisesti rokottamaan itsensä niin rakkautta kuin rokkoakin vastaan.
— Minä olin nuorena rakastunut kirkonpalvelijaan, sanoi ruhtinatar
Mjahkaja, — en tiedä, lieneekö se auttanut minua.
— Ei, vakavasti puhuen, minä luulen, että jos tahtoo tuntea mitä rakkaus on, täytyy ensin erehtyä ja sitten korjata erehdyksensä, sanoi ruhtinatar Betsy.
— Vieläkö avioliittoon mentyäkin? kysyi lähettilään puoliso leikkisästi.
— Katumus ei koskaan tule liian myöhään, sanoi valtiomies englantilaisen sananlaskun.
— Juuri niin, vahvisti Betsy, — täytyy erehtyä ja korjata erheensä. Mitä mieltä te olette siitä? kääntyi hän Annan puoleen, joka oli kuunnellut keskustelua suu tuskin huomattavassa, varmassa hymyssä.
— Minun käsittääkseni, Anna sanoi leikitellen kädestä vedetyllä hansikkaallaan, — minun käsittääkseni… jos on yhtä monta mieltä kuin päätäkin, niin on myös yhtä monta rakkauden lajia kuin sydäntäkin.
Vronski oli katsonut Annaan ja odottanut sydän kurkussa, mitä tämä sanoisi. Ja hän huoahti kuin vaaran jälkeen, kun Anna oli sanonut nuo sanat.
Anna kääntyi äkkiä Vronskin puoleen:
— Minäpä sain äskettäin Moskovasta kirjeen. Kirjoittavat, että Kitty
Shtsherbatskaja on hyvin sairas.
— Tosiaanko? Vronski sanoi synketen. Anna katsahti häneen ankarasti.
— Kenties se ei liikuta teitä?
— Päinvastoin, hyvinkin. Mitä he kirjoittivat teille, jos saan udella? kysyi Vronski.
Anna nousi ja meni Betsyn luo.
— Antakaa minulle kupillinen teetä, hän sanoi pysähtyen tämän tuolin taakse.
Betsyn kaataessa teetä Vronski tuli Annan luo.
— Mitä he sitten kirjoittivat teille? toisti hän.
— Minä luulen, etteivät miehet ymmärrä mikä on jaloa ja epäjaloa, vaikka aina puhuvat siitä, Anna sanoi vastaamatta hänelle. — Olen jo kauan aikonut sanoa sen teille, lisäsi hän, siirtyi muutaman askeleen sivumpaan ja istuutui nurkassa olevan albumipöydän ääreen.
— Minä en täysin käsitä teidän sanojenne merkitystä, Vronski sanoi antaen Annalle teekupin.
Anna katsahti viereensä sohvalle, ja Vronski istuutui heti.
— Niin, minä olen aikonut sanoa teille, Anna sanoi katsomatta häneen, — että te toimitte rumasti, hyvin rumasti.
— Niin kuin en minä itse tietäisi menetelleeni rumasti. Mutta kuka on syynä siihen, että minä niin toimin?
— Miksi te puhutte siitä minulle? Anna sanoi katsahtaen häneen ankarasti.
— Te tiedätte miksi, vastasi Vronski rohkeasti ja iloisesti, tavoittaen Annan katseen ja hellittämättä silmiään hänestä.
Hän ei hämmentynyt, mutta Anna hämmentyi.
— Se vain todistaa sitä, ettei teillä ole sydäntä, Anna sanoi. Mutta hänen katseensa ilmaisi hänen tietävän, että Vronskilla oli sydän ja että hän sen vuoksi juuri pelkäsi tätä.
— Se oli erehdystä eikä rakkautta.
— Ettekö muista, että minä olen kieltänyt teitä lausumasta tuota sanaa, tuota inhottavaa sanaa, Anna sanoi vavahtaen. Mutta samassa hän tajusi, että jo pelkästään lausumalla sanan kieltänyt hän tunnusti ottaneensa itselleen erinäisiä oikeuksia Vronskiin nähden ja juuri siten kiihotti häntä puhumaan rakkaudestaan. — Minun on jo kauan tehnyt mieleni sanoa se teille, jatkoi hän katsoen päättäväisesti Vronskia silmiin ja tuntien hehkuvan punan polttavan kasvojaan, — ja tänään minä tulin varta vasten, kun tiesin tapaavani teidät. Minä tulin sanomaan, että tämän täytyy loppua. En ole koskaan kenenkään edessä punastunut, mutta te pakotatte minut tuntemaan itseni syylliseksi johonkin.
Vronski katsoi Annaan ja hämmästyi hänen kasvojensa uutta henkistä kauneutta.
— Mitä te minulta tahdotte? kysyi hän suoraan ja vakavasti.
— Minä tahdon, että te menette Moskovaan ja pyydätte Kittyltä anteeksi, Anna sanoi.
— Sitä te ette tahdo, Vronski sanoi.
Hän näki, että Anna puhui sitä, mitä pakotti itsensä puhumaan, eikä sitä, mitä tahtoi.
— Jos te rakastatte minua, kuten sanotte, kuiskasi Anna, — niin älkää tehkö minua rauhattomaksi.
Vronskin kasvot säteilivät.
— Ettekö te tunne, että te olette minun elämäni ja kaikkeni; mutta rauhasta minä en tiedä mitään enkä voi sitä teille antaa. Koko itseni, rakkauteni… sen voin. Minä en voi ajatella teitä ja itseäni erikseen. Te ja minä on minulle yhtä. Enkä näe edessäpäinkään mitään rauhan mahdollisuutta, en itselleni enkä teille. Minä näen epätoivon, onnettomuuden mahdollisuuden… tai toiselta puolen onnen… ja millaisen onnen!… Eikö se olisi mahdollinen? lisäsi hän vain huulillaan kuiskaten, mutta Anna kuuli sen.
Anna jännitti kaikki henkiset voimansa sanoakseen sen, mitä piti sanoa. Mutta sen sijaan että olisi sanonut jotain, hän loi Vronskiin rakkautta säteilevät kasvonsa eikä vastannut mitään.
"Kas niin!" ajatteli Vronski riemuissaan. "Minä olin jo epätoivoissani ja luulin ettei sille tulisi loppua; mutta nytpä se päättyykin! Hän rakastaa minua. Hän tunnustaa sen."
— Niin, tehkää se minun tähteni, älkää koskaan puhuko minulle niitä sanoja, ja olkaamme hyviä ystäviä, kuiskasi Anna; mutta hänen katseensa puhui toista.
— Ystäviä meistä ei tule, tiedätte sen itse. Ja tuleeko meistä kaikkein onnellisimpia vai onnettomimpia ihmisiä, se on teidän vallassanne.
Anna tahtoi sanoa jotain, mutta Vronski keskeytti hänet:
— Minähän pyydän vain oikeutta toivoon ja tuskaan, sellaiseen kuin nyt. Mutta jollen sitäkään saa, niin käskekää minua katoamaan, ja minä katoan. Te ette tule näkemään minua, jos minun läsnäoloni vaivaa teitä.
— Enhän minä mihinkään voi teitä ajaa.
— Kunhan ette vain muuta mitään. Jättäkää kaikki entiselleen,
Vronski sanoi ääni väristen. — Miehenne tuli.
Aleksei Aleksandrovitsh astui tosiaankin samana hetkenä sisään levollisin, kömpelöin askelin.
Vilkaistuaan vaimoonsa ja Vronskiin hän meni emännän luo ja teekupin ääreen istuuduttuaan alkoi puhua maltillisella, aina kuuluvalla äänellään, tavanmukaiseen ivalliseen sävyynsä, kuin tehden pilaa jostakin.
— Teidän Ramboullet'nne on kokoontunut täysilukuisena, hän sanoi silmäillen koko seuraa, — sulottarineen ja runottarineen.
Mutta ruhtinatar Betsy, joka ei voinut sietää tuota Aleksei Aleksandrovitshin sneering-sävyä, kuten hän sitä nimitti, osasi viisaana emäntänä heti johdattaa hänet vakavaan keskusteluun yleisestä asevelvollisuudesta. Aleksei Aleksandrovitsh innostui heti ja alkoi vakavasti puolustaa uutta asetusta ruhtinatar Betsyn hyökkäyksiltä.
Vronski ja Anna istuivat yhä pienen pöydän luona.
— Tämä käy jo säädyttömäksi, kuiskasi eräs naisvieraista katsoen
Annaan, Vronskiin ja Kareniniin itseensä.
— Mitä minä sanoin, vastasi Annan ystävätär.
Eivätkä vain nämä vieraat, vaan melkein kaikki salissa olijat, yksinpä ruhtinatar Mjahkaja ja Betsy itse, vilkuilivat useamman kerran yhteisestä piiristä poisvetäytyneitä, ikään kuin tuo vetäytyminen olisi heitä häirinnyt. Ainoastaan Aleksei Aleksandrovitsh ei kertaakaan vilkaissut sinnepäin eikä hetkeksikään irrottautunut mielenkiintoisesta keskustelusta.
Huomatessaan yleisen mielialan käyvän rauhattomaksi Betsy sai huomaamatta järjestetyksi toisen henkilön sijalleen kuuntelemaan Aleksei Aleksandrovitshia ja meni itse Annan luo.
— Olen aina ihmetellyt miehenne lausuntojen selvyyttä ja täsmällisyyttä, hän sanoi. — Kaikkien transsendenttisimmatkin käsitteet tulevat hyvin ymmärrettäviksi hänen puhuessaan.
— Niin, niin! Anna sanoi säteillen onnen hymyä ja käsittämättä sanaakaan Betsyn puheesta. Hän siirtyi suuren pöydän ääreen ja alkoi osallistua yleiseen keskusteluun.
Istuttuaan puoli tuntia tuli Aleksei Aleksandrovitsh vaimonsa luo ja kysyi, eikö tämä lähtisi hänen kanssaan kotiin; mutta miestään silmiin katsomatta Anna vastasi jäävänsä illalliselle. Aleksei Aleksandrovitsh kumarsi hyvästiksi ja lähti.
Annan kuski, vanha, lihava, tänään kiiltävään nahkatakkiin pukeutunut tataari, saattoi vaivoin hillitä pääoven edessä kylmissään kärvistelevää harmaata sivuhevosta. Lakeija seisoi pitäen auki vaunun ovea. Ovenvartija piti auki ulko-ovea. Anna Arkadjevna irroitti ketterällä kädellään hihan pitsin lyhyen turkkinsa hakasesta ja kuunteli pää kumarassa, ihastuksen valtaamana, saattamaan tulleen Vronskin sanoja.
— Te ette ole oikeastaan sanonut mitään; enkä minä mitään vaadikaan, puhui Vronski, — mutta te tiedätte, etten minä ystävyyttä kaipaa, minulle on mahdollinen vain yksi onni elämässä, tuo sana, jota te niin kartatte… rakkaus, niin…
— Rakkaus… toisti Anna hiljaa, tukahtuneella äänellä, ja samalla kun sai pitsin irroitetuksi lisäsi yhtäkkiä: — en pidä siitä sanasta siksi, että se merkitsee minulle liian paljon, paljon enemmän kuin te voitte aavistaakaan, ja hän katsoi Vronskia silmiin. — Näkemiin!
Hän antoi Vronskille kättä, ohitti ovenvartijan nopein, joustavin askelin ja katosi vaunuihin.
Annan katse ja käden kosketus poltti Vronskia. Hän suuteli kämmentään siltä kohtaa, mihin Anna oli häntä koskettanut, ja ajoi kotiinsa onnellisena, tietoisena siitä, että hän oli tänä iltana lähestynyt päämääräänsä enemmän kuin kertaakaan kahden viime kuukauden aikana.