V
Aamupäiväkonsertissa esitettiin kaksi hyvin mielenkiintoista kappaletta.
Toinen oli orkesterifantasia Kuningas Lear arolla, toinen Bachin muistolle omistettu jousikvartetto. Molemmat sävellykset olivat uusia, uudenaikaiseen tyyliin sävellettyjä, ja Levin tahtoi muodostaa niistä oman kantansa. Saatettuaan kälynsä nojatuoliin hän asettui itse pilarin luo ja päätti kuunnella niin tarkkaavaisesti ja tunnollisesti kuin suinkin. Hän koetti olla hajottamatta huomiotaan ja pilaamatta vaikutelmiaan katsomalla valkearusettisen kapellimestarin käsien huidontaa, joka aina niin ikävästi häiritsee musiikillista huomiokykyä, hattupäisiä naisia, jotka olivat konserttiin tullessaan kuin varta vasten huolellisesti peittäneet korvansa kaikenlaisilla nauhoilla, ja kaikkia noita kasvoja, joita joko ei näyttänyt kiinnostavan mikään tai kaikki muut seikat paitsi musiikki. Hän koetti olla tapaamatta musiikin tuntijoita ja suunsoittajia ja seisoi maahan luoduin katsein ja kuunteli.
Mutta mitä enemmän hän kuunteli Lear-fantasiaa, sitä mahdottomammalta hänestä tuntui muodostaa siitä mitään määrättyä kantaa. Tuntui koko ajan siltä, että musiikillinen ilmaus oli alkamassa ja kehkeytymässä, ja sitten kaikki taas hajosi uusien musiikillisten ilmausten katkelmiksi tai välillä aivan irrallisiksi, vain säveltäjän oikusta yhteenliitetyiksi, mutta erittäin monimutkaisiksi säveliksi. Eivätkä nuo musiikillisten ilmausten katkelmat voineet yksittäisestä kauneudestaan huolimatta olla mieleen, kun ne tulivat niin odottamatta, ilman minkäänlaista valmistelua. Ilo ja suru, epätoivo, hellyys ja voitonriemu tulivat kukin ilman mitään oikeutusta, niin kuin mielipuolen tunteet. Mielipuolen tunteiden tavoin ne menivät myös ohi yhtä odottamatta.
Levin tunsi koko esityksen ajan olevansa kuin kuuro, joka katselee tanssivia. Kappaleen loppuessa hän oli aivan ymmällään ja kovin väsynyt jännitettyään niin pitkään huomiokykyään, joka oli jäänyt kokonaan palkitsematta. Joka puolelta kaikui äänekästä taputusta. Kaikki nousivat ja alkoi yleinen liikehdintä ja keskustelu. Toivoen saavansa selvitystä neuvottomuuteensa toisten vaikutelmista Levinkin lähti kävelemään etsien asiantuntijoita ja ilostui nähdessään tuttavansa Pestsovin keskustelevan erään huomattavan musiikintuntijan kanssa.
— Aivan ihmeellistä! sanoi bassoääninen Pestsov. — Tervehdys, Konstantin Dmitritsh! Erityisen selkeä ja niin sanoakseni veistoksellinen ja värikylläinen on se kohta, jossa tuntee Cordelian lähestyvän, missä nainen, das ewig Weibliche, astuu taisteluun kohtaloaan vastaan. Eikö totta?
— Mistä sen tietää, että siinä on Cordelia? kysyi Levin arasti unohtaen kokonaan, että fantasia kuvasi kuningas Learia arolla.
— Cordelia ilmestyy… tuossa noin! sanoi Pestsov iskien sormellaan kiiltävään ohjelmalehtiseen, joka hänellä oli toisessa kädessä, ja antoi sen Levinille.
Silloin Levin vasta muisti sävellyksen nimen ja kiiruhti lukemaan ohjelmalehden takasivulle painetut, venäjäksi käännetyt Shakespearen säkeet.
— Ilman lehtistä sitä on mahdotonta seurata, sanoi Pestsov kääntyen jälleen Levinin puoleen, koska hänen äskeinen puhetoverinsa oli poistunut eikä hänellä enää ollut kenen kanssa puhelisi.
Väliajalla syntyi Levinin ja Pestsovin kesken väittely wagnerilaisen musiikkisuunnan puutteista ja ansioista. Levin koetti todistaa, että Wagnerin ja kaikkien hänen seuraajiensa virhe oli siinä, että musiikki tahtoi siirtyä jonkin muun taiteen alalle, samoin kuin runous erehtyi ryhtyessään tarkoin kuvaamaan kasvojen piirteitä, koska se kuului maalaustaiteen tehtäviin; ja esimerkkinä sellaisesta virheestä hän mainitsi kuvanveistäjän, jonka päähän oli pälkähtänyt hakata runoilijan patsaan marmorijalustaan runouden henkilöhahmoja. "Ne hahmot siinä veistoksessa muistuttavat niin vähän kuviteltuja, että pitävät jopa kiinni tikkaista", sanoi Levin. Tämä lause miellytti häntä, mutta hän ei muistanut, oliko hän kenties jo ennenkin sanonut saman lauseen, mahdollisesti juuri Pestsoville, ja nolostui.
Pestsov taas koetti todistaa, että taide on yhtä ja että se saattoi saavuttaa korkeimpia ilmauksiaan vain kaikkien lajien yhtyessä.
Konsertin toista numeroa Levin ei voinutkaan enää kuunnella. Pestsov, joka oli jäänyt hänen viereensä, puhui melkein koko ajan moittien sävellystä sen liiallisen, äitelän, teennäisen yksinkertaisuuden vuoksi ja vertasi sitä prerafaeliittien yksinkertaisuuteen maalauksessa. Konserttisalista poistuessaan Levin tapasi useita tuttaviaan, joiden kanssa hän keskusteli politiikasta, musiikista ja yhteisistä tuttavista; hän näki myös kreivi Bollin, jonka luo tehtävän kohteliaisuusvierailun hän oli kokonaan unohtanut.
— No, menkää nyt heti, sanoi Natalie, kun Levin kertoi hänelle, mitä oli unohtanut, — ehkä he eivät voi ottaa vastaan, tulette sitten komiteaan minua hakemaan. Te ehditte kyllä.