VI
— Ehkä nyt ei oteta vastaan? sanoi Levin astuttuaan kreivitär Bollin talon pääovesta sisään.
— Otetaan kyllä, olkaa hyvä vain, sanoi ovenvartija ryhtyen heti auttamaan turkkia vieraan yltä.
"Onpa harmi", ajatteli Levin ja riisui huoaten kädestään toisen hansikkaansa ja oikoi hattuaan. "Mitä ihmettä varten minä menen? Mitä minulla on heille sanomista?"
Tultuaan ensimmäiseen vierashuoneeseen Levin tapasi ovella kreivitär Bollin, joka huolestuneena ja ankaran näköisenä sanoi jotain palvelijalle. Huomattuaan Levinin hän puhkesi hymyyn ja pyysi vierasta käymään seuraavaan pieneen vierashuoneeseen, josta kuului ääniä. Siellä istui nojatuoleissa kreivittären kaksi tytärtä ja Levinille tuttu moskovalainen eversti. Levin astui sisään, tervehti heitä ja istuutui sohvan viereen hattu polvellaan.
— Kuinka rouvanne voi? Olitteko konsertissa? Me emme päässeet. Äidin piti olla sielunmessussa.
— Niin, minä kuulin… Kovin äkillinen kuolema, sanoi Levin. Kreivitär tuli huoneeseen, istuutui sohvalle ja kysyi myös, kuinka rouva voi ja oliko Levin ollut konsertissa.
Levin vastasi ja toisti sanansa rouva Apraksinan äkillisestä kuolemasta.
— Hänen terveytensä oli kyllä aina heikko.
— Olitteko te eilen oopperassa?
— Olin.
— Eikö Lucca ollutkin hyvä?
— Oli, erinomainen, hän sanoi, ja koska hänestä oli vallan yhdentekevää mitä hänestä arveltiin, hän toisti, mitä oli jo sadat kerrat kuultu laulajattaren poikkeuksellisesta lahjakkuudesta. Kreivitär oli kuuntelevinaan. Kun Levin oli mielestään puhunut tarpeeksi, hän vaikeni, ja eversti, joka tähän asti oli ollut vaiti, alkoi puhua. Eversti puhui myös oopperasta ja sen valaistuksesta ja sanottuaan lopuksi muutaman sanan Tjurinin suunnittelemasta folle journeesta remahti nauramaan, nousi ja lähti. Levin nousi myös, mutta kreivittären ilmeestä hän ymmärsi, ettei hänen ollut vielä aika lähteä. Pari minuuttia oli vielä oltava. Levin istuutui.
Mutta kun hän ajatteli koko ajan, miten tyhmää tällainen vierailu oli, hän ei keksinyt mitään keskustelunaihetta ja oli vaiti.
— Ettekö mene Balkanin-komitean kokoukseen? Sanovat siellä olevan hyvin mielenkiintoista.
— Lupasin kälylleni tulla hakemaan hänet sieltä.
Seurasi äänettömyys. Äiti ja tyttäret katsahtivat toisiinsa vielä kerran.
"No nyt kai jo riittää", arveli Levin ja nousi. Naiset antoivat hänelle kättä ja pyysivät viemään rouvalle mille choses[76].
Ovenvartija kysyi häneltä tarjotessaan turkkia: — Saisinko kysyä missä asutte? ja kirjoitti heti osoitteen suureen kauniisti sidottuun kirjaan.
"Vähät minä siitä, mutta noloa se on kumminkin ja niin kauhean tyhmää", ajatteli Levin lohdutellen itseään sillä, että kaikki niin tekivät, ja ajoi komitean kokoukseen, jossa hänen piti tavata kälynsä ajaakseen yhdessä tämän kanssa kotiin.
Komitean julkisessa kokouksessa oli paljon kansaa ja melkein koko korkeampi seurapiiri. Kun Levin tuli, luettiin yleiskatsausta, jota kaikki sanoivat hyvin mielenkiintoiseksi. Sen loputtua seurapiiriväki kokoontui yhteen, ja Levin tapasi Svijazhskin (tämä kutsui häntä illaksi tulemaan maatalousyhdistyksen kokoukseen, jossa pidettäisiin merkittävä esitelmä), Stepan Arkadjevitshin, joka oli vastikään tullut kilpa-ajoista, sekä useita muita tuttavia, ja sai kuulla erilaisia lausuntoja kokouksesta, uudesta kappaleesta ja yleisesti tunnetusta oikeusjutusta. Oikeusjutusta puhuessaan Levin erehtyi, luultavasti henkisen väsymyksensä takia, ja tämä erehdys kiusasi häntä pitkän aikaa. Puhuessaan Venäjän oikeuslaitoksen tuomittavana olevan ulkomaalaisen rankaisemisesta ja maastakarkotuksen soveltumattomuudesta sellaisessa tapauksessa Levin toisti eräältä tuttavaltaan eilen kuulemansa ajatuksen.
— Rajan taa karkottaminen on tässä tapauksessa yhtä viisasta kuin rangaista haukea päästämällä se veteen, sanoi Levin. Vasta myöhemmin hän muisti, että tämä toiselta saatu ajatus, jonka hän lausui omanaan, olikin alkuaan Krylovin eläinsadusta, ja että se tuttava, joka oli sen hänelle sanonut, oli saanut sen sanomalehden alakerrasta.
Poikettuaan kälynsä seurassa kotiin, missä kaikki oli hyvin, Levin lähti klubille.