VI
Elokuun 17. p:n komitean istunnossa oli Aleksei Aleksandrovitsh saanut loistavan voiton, mutta sen seuraukset olivat tulleet hänelle tuhoisiksi. Oli määrätty uusi komitea vierasheimoisten tilan kaikenpuolista tutkimista varten, ja se oli lähetetty matkaan tuotapikaa Aleksei Aleksandrovitshin ihmeellisen nopeuden ja tarmon ansiosta. Kolmen kuukauden kuluttua komitea oli antanut selontekonsa. Vierasheimoisten tilaa oli tutkittu valtiolliselta, hallinnolliselta, taloudelliselta, kansatieteelliseltä, aineelliselta ja uskonnolliselta näkökannalta. Kaikkiin kysymyksiin oli saatu selvät vastaukset, joissa ei voinut olla mitään epäilyksenalaista, koska ne eivät olleet erehdyksille alttiin ihmisajatuksen vaan täsmällisen virkatoiminnan tuloksia. Vastaukset perustuivat kaikki virallisiin tietoihin, kuvernöörien ja piispojen tiedonantoihin, jotka taas perustuivat piiripäällikköjen ja rovastien tiedonantoihin, ja ne taas kunnallishallintojen ja seurakuntapappien tiedonantoihin, ja siksi nuo vastaukset olivat ehdottoman varmat. Kaikki kysymykset esim. siitä, miksi sattuu katovuosia, miksi väestö pitää kiinni vanhoista menoistaan jne., — kysymykset, joita ilman virkakoneiston apua ei voida ratkaista vuosisadoissa, olivat saaneet selvän ja varman ratkaisunsa. Ja ratkaisu oli antanut tukea Aleksei Aleksandrovitshin mielipiteelle. Mutta Stremov, jota Aleksei Aleksandrovitsh oli piikitellyt edellisessä istunnossa, olikin äkkiä mennyt vastustajansa puolelle ja ryhtynyt innokkaasti puolustamaan Kareninin ehdottamien keinojen toimeenpanoa tehden uusia samansuuntaisia mutta vielä paljon jyrkempiä ehdotuksia. Ja niin olivat Aleksei Aleksandrovitshin ehdottamat toimenpiteet tulleet komiteassa hyväksytyiksi paljon jyrkemmässä muodossa kuin hän itse oli tahtonut. Ja sitä Stremov oli juonellaan tarkoittanutkin. Äärimmäisyyteen vietyinä nuo keinot osoittautuivat niin typeriksi, että niin valtiomiehet kuin yleinen mielipide, viisaat naiset ja sanomalehdet, — kaikki hyökkäsivät niitten kimppuun ilmaisten suuttumuksensa sekä itse keinoja että niiden kummisetänä tunnettua Aleksei Aleksandrovitshia kohtaan. Stremov puolestaan vetäytyi syrjään, ikään kuin hän olisi vain sokeasti seurannut Kareninin suunnitelmaa ja olisi nyt itsekin ollut hämmästyksissään siitä, mihin oli jouduttu. Se katkaisi Aleksei Aleksandrovitshin siivet. Mutta heikkenevästä terveydestään ja perhesuruistaan huolimatta hän ei sittenkään antautunut. Komiteassa syntyi hajaannus. Toiset jäsenet, Stremov etunenässä, puolustivat virhettään sillä, että olivat luottaneet Aleksei Aleksandrovitshin johtamaan tarkastuskomiteaan, joka oli antanut tiedot, ja sanoivat tuon komitean tiedonantojen olevankin pelkkää hölynpölyä ja suotta tuhrittua paperia. Aleksei Aleksandrovitsh sekä useat muut, jotka pitivät vaarallisena tuota kumouksellista suhtautumista asiapapereihin, pitivät yhä kiinni tarkastuskomitean hankkimista tiedoista. Tämä hajaannus sai aikaan sen, että ylimpien piirien ja yleisönkin keskuudessa syntyi sekaannusta, ja vaikka asia kiinnosti kaikkia suuresti, ei kukaan voinut päästä selville siitä, oliko vierasheimoisten tila tosiaan surkuteltava vai kukoistava. Tämän sekasotkun ja osaksi myös vaimon uskottomuudesta johtuvan ylenkatseen takia Aleksei Aleksandrovitshin asema kävi horjuvaksi. Tällöin hän teki tärkeän päätöksen. Komitean ihmetykseksi hän ilmoitti, että saatuaan asianomaisen luvan hän tulee itse matkustamaan vierasheimoisten asuinpaikoille tutkimaan asiaa. Ja kun lupa oli myönnetty, hän lähti matkalle etäisiin lääneihin.
Aleksei Aleksandrovitshin lähtö aiheutti paljon hälyä, jota vielä lisäsi se seikka, että hän oli juuri ennen lähtöään palauttanut virallisesti takaisin kahdentoista kyytihevosen varalle myönnetyt matkarahat.
— Minusta se oli jalo teko, sanoi Betsy puhellessaan siitä ruhtinatar Mjahkajan kanssa. — Miksi annetaankaan hevoskyytirahaa, kun kaikki tietävät, että kaikkialla on jo rautateitä?
Mutta ruhtinatar Mjahkaja ei ollut samaa mieltä, ja ruhtinatar
Tverskajan huomautus hermostutti häntä.
— Hyvähän teidän on puhua, hän sanoi, — kun teillä on miljoonia tie kuinka paljon, mutta minusta on hyvin hauskaa, kun mieheni pääse kesäisille tarkastusmatkoilleen. Hänelle on matkustaminen terveellistä ja minä saan niillä kyytirahoilla ylläpidetyksi omat vaunut ja ajajan.
Matkalla etäisiin lääneihin Aleksei Aleksandrovitsh pysähtyi kolmeksi päiväksi Moskovaan.
Sinne tulonsa jälkeisenä päivänä hän lähti vieraskäynnille kenraalikuvernöörin luo. Gazetny-poikkikadun kulmauksessa, jossa on aina tungokseen asti vaunuja ja ajureita, Aleksei Aleksandrovitsh kuuli äkkiä nimeään huudettavan niin kovalla ja iloisella äänellä, ettei hän voinut olla vilkaisematta taakseen. Katukäytävän kulmassa seisoi Stepan Arkadjevitsh lyhyessä muodikkaassa päällystakissaan ja matala, muodikas hattu kallellaan päässä; hän näytti iloiselta, nuorekkaalta ja aurinkoiselta. Valkeat hampaat loistivat punaisten, hymyilevien huulten lomasta, ja hän vaati itsepintaisesti ajajaa pysähtymään. Hän piti toisella kädellään kiinni kadunkulmaan pysähtyneiden vaunujen ikkunasta, josta kurkistivat samettihattuisen naisen ja kahden lapsen päät, ja hymyili ja viittoili langolleen. Naisen kasvot olivat myös ystävällisessä hymyssä, ja hänkin vilkutti kättään. Se oli Dolly lapsineen.
Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut tahtonut tavata ketään Moskovassa, kaikkein vähiten vaimonsa veljeä. Hän kohotti hattuaan ja aikoi ajaa ohi, mutta Stepan Arkadjevitsh käski hänen kuskinsa pysähtyä ja juoksi lumen yli vaunujen luo.
— Kuinka sinä olet voinut olla lähettämättä tietoa! Oletko jo ollut kauankin? Olin eilen Dussot'lla ja näin matkustajataulussa nimen Karenin, mutta ei minun päähäni pälkähtänyt, että se olit sinä! puhui Stepan Arkadjevitsh pistäen päänsä sisään vaunujen ikkunasta. — Olisin toki muuten poikennut katsomaan. Miten hauska taas nähdä sinua! puheli hän pudistellen jalkojaan vastakkain karistaakseen niistä lumen. — Miksi et ole lähettänyt tietoa?
— Ei ole ollut aikaa, on niin paljon asioita, vastasi Aleksei
Aleksandrovitsh kuivasti.
— Etkö tule vaimoani tervehtimään, hän niin tahtoisi tavata sinua.
Aleksei Aleksandrovitsh aukaisi villavaipan, johon hänen viluiset jalkansa oli kääritty, astui ulos vaunuista ja harppoi lumen yli Darja Aleksandrovnan luo.
— Mitä se sellainen on, Aleksei Aleksandrovitsh? Olette Moskovassa ettekä käy meillä! Dolly sanoi hymyillen.
— On ollut niin paljon asioita. Hauska nähdä teitä, virkkoi hän sangen laimeaan sävyyn. — Kuinka olette voinut?
— No, miten minun herttainen Annani jaksaa?
Aleksei Aleksandrovitsh mumisi jotain ja aikoi lähteä. Mutta Stepan
Arkadjevitsh pidätti häntä.
— Kuule, minulla olisi ehdotus! Dolly, pyydä häntä tulemaan meille huomenna päivällistä syömään. Pyydämme Koznyshevin ja Pestsovin mukaan kestitäksemme teitä moskovalaisella intelligenssillä.
— Niin, olkaa hyvä ja tulkaa, Dolly sanoi. — Me odotamme teitä viiden tai kuuden aikaan, kuinka vain teille sopii… Kuinka minun herttainen Annani voi? Miten kauan…
— Hän on terve, mumisi Aleksei Aleksandrovitsh synkän näköisenä. —
Oli hauska tavata! ja hän lähti vaunujaan kohti.
— Tulettehan? huusi Dolly.
Aleksei Aleksandrovitsh sanoi jotain, mitä Dolly ei katumelun tähden saattanut erottaa.
— Minä poikkean huomenna katsomaan! huusi Stepan Arkadjevitsh menijän jälkeen.
Aleksei Aleksandrovitsh astui vaunuihin ja vetäytyi näkymättömiin.
— Kumma mies! sanoi Stepan Arkadjevitsh ja vilkaistuaan kelloaan hän viittasi hyvästiksi vaimolleen ja lapsilleen ja lähti reippaasti astelemaan katukäytävää pitkin.
— Stiva! Stiva! huudahti Dolly punastuen. Stepan Arkadjevitsh kääntyi katsomaan.
— Minunhan täytyy ostaa päällysvaatteet Grishalle ja Tanjalle.
Annahan nyt rahaa.
— Osta vain ja sano, että kyllä minä maksan! ja hän poistui nyökäyttäen iloisesti ohiajavalle tutulleen.