VII

Seuraavana päivänä oli sunnuntai. Stepan Arkadjevitsh ajoi ensin Ison teatterin balettiharjoitukseen, antoi Masha Tshibisovalle, hänen suosituksestaan otetulle sievälle tanssijattarelle, edellisenä päivänä lupaamansa korallihelmet ja ehti hämärän teatterin kulissien suojassa suudella hänen sieviä, lahjan ansiosta sädehtiviä kasvojaan ja sopia kohtaamisesta baletin jälkeen. Selitettyään mahdottomaksi päästä baletin alkuun hän lupasi saapua viimeisen näytöksen ajaksi ja lähteä sitten yhdessä illalliselle. Teatterista Stepan Arkadjevitsh ajoi Ohotny Rjadin kauppahalliin ja valitsi itse kalan ja parsan päivälliseksi, ja kahdentoista aikaan hän oli jo Dussot'lla, missä hänen oli käytävä tervehtimässä kolmea eri henkilöä, jotka aivan kuin hänen onnekseen olivat kaikki sattuneet asettumaan samaan hotelliin: Leviniä, joka oli äskettäin tullut ulkomailta ja asettunut hotelliin, uutta päällikköään, joka vastikään oli astunut virkaansa ja oli nyt tarkastusmatkalla Moskovassa, ja lankoaan Kareninia, jonka hän tahtoi ehdottomasti saada luokseen päivälliselle.

Stepan Arkadjevitsh piti yleensä hyvistä päivällisistä, mutta kaikkein hauskinta hänestä oli tarjota itse — ei suuret, mutta sekä ruoan ja juoman että vieraiden puolesta — erityisen aistikkaat päivälliset. Tämän päivän päivällisohjelmaan hän oli sangen tyytyväinen; saataisiin tuoreita ahvenia ja parsaa ja — la pièce de résistance'ina — ihanaa, joskin yksinkertaista häränpaistia ja senmukaisia viinejä. Vieraiksi tulisivat Kitty ja Levin ja — jottei se herättäisi huomiota — lisäksi eräs naisserkku sekä nuori Shtsherbatski, ja vieraitten la pièce de résistance'ina Sergei Koznyshev ja Aleksei Aleksandrovitsh Karenin. Sergei Ivanovitsh oli moskovalainen ja filosofi, Aleksei Aleksandrovitsh pietarilainen ja käytännön mies, ja kun näiden lisäksi tulisi vielä Pestsov, vapaamielinen liukaskieli, musiikkimies, historioitsija ja mitä miellyttävin viisikymmenvuotias nuorukainen, niin hänestä saataisiin myös sopiva kastike Koznysheville ja Kareninille. Hän tulisi olemaan kiihottajana ja uhittelijana.

Metsäkaupasta tuleva summa oli jo kokonaan saatu, mutta osa oli vielä käyttämättä. Dolly oli viime aikoina ollut erityisen kiltti ja ystävällinen, ja ajatus näistä päivällisistä oli kaikin puolin ilahduttava, ja siksi Stepan Arkadjevitsh olikin mitä parhaimmalla tuulella. Oli tosin kaksi hiukan ikävää asiaa, mutta ne vajosivat ihan itsestään hänen mielessään läikkyvän iloisuuden mereen. Tavatessaan eilen kadulla Aleksei Aleksandrovitshin hän oli huomannut tässä erityistä kuivuutta ja tylyyttä, ja yhdistäessään Aleksei Aleksandrovitshin ilmeen sekä sen seikan, ettei tämä ollut käynyt heillä eikä edes ilmoittanut mitään tulostaan, niihin huhuihin, joita oli kuullut kerrottavan Annasta ja Vronskista, Stepan Arkadjevitsh arvasi, ettei kaikki ollut oikein puolisoitten kesken.

Se oli ikävä asia. Toinen hiukan ikävä asia oli, että uudesta päälliköstä kerrottiin kuten kaikistakin uusista päälliköistä, että hän oli hirveä ihminen, joka nousi kuuden aikaan aamuisin työhön, teki työtä kuin hevonen ja vaati samaa alaisiltaankin. Sitä paitsi kerrottiin, että hän käyttäytyi kuin karhu ja oli huhujen mukaan aivan päinvastaisen suunnan mies kuin edellinen päällikkö, jonka suuntaa Stepan Arkadjevitsh tähän asti oli kannattanut. Eilen Stepan Arkadjevitsh oli tavannut hänet virkatakissaan, ja uusi päällikkö oli ollut hyvin ystävällinen ja puhutellut häntä kuin vanhaa tuttavaa; sen vuoksi piti Stepan Arkadjevitsh velvollisuutenaan käydä nyt hänen luonaan pitkässä takissa. Se ajatus, että uusi päällikkö voisi ottaa hänet epäystävällisesti vastaan, oli tuo toinen ikävänlainen asia. Mutta Stepan Arkadjevitsh tunsi vaistomaisesti, että kaikki setviytyisi hyväksi. "Kaikki ihmisethän ovat syntisiä niin kuin mekin: mitä syytä kellään sitten on riitaan ja kiukkuun?" hän ajatteli astuessaan hotelliin.

— Päivää, Vasili, hän sanoi tutulle lakeijalle kulkiessaan hattu kallellaan käytävää pitkin. — Jaaha, sinä olet kasvattanut poskiparran! Numero seitsemässäkö Levin asuu? Saata minut sinne, ole hyvä. Ja kysy ottaako kreivi Anitskin — se oli uuden päällikön nimi — vastaan?

— Kyllä, herra! vastasi Vasili hymyillen. — Ette ole pitkään aikaan käynytkään meillä.

— Kävin eilenkin, mutta toisen oven kautta. Tämäkö on seitsemän? Levin seisoi tveriläisen talonpojan kanssa keskellä huonetta ja mittasi paraikaa tuoretta karhun nahkaa, kun Stepan Arkadjevitsh astui sisään.

— Ahaa, oletteko kaatanut sen? huudahti Stepan Arkadjevitsh. —
Mainio kapistus! Onko se emäkarhu? Terve, Arhip!

Hän puristi talonpojan kättä ja istuutui tuolille heittämättä pois päällystakkiaan ja hattuaan.

— No, ota pois päällystakkisi! Levin sanoi vetäen sitä hänen yltään.

— Ei, ei ole aikaa, tulin vain silmänräpäykseksi, vastasi Stepan Arkadjevitsh lehauttaen päällystakkinsa auki. Mutta pian hän riisui sen pois ja istui kokonaisen tunnin jutellen Levinin kanssa metsästyksestä ja muista hauskoista asioista. — No kerrohan, ole hyvä, mitä sinä teit siellä ulkomailla ja missä kävit, Stepan Arkadjevitsh sanoi kun talonpoika oli lähtenyt pois.

— Minä olin Saksassa, Preussissa, Ranskassa ja Englannissa, mutta en pääkaupungeissa vaan tehdaspaikoissa, ja näin paljon uutta. Ja olen hyvilläni, että kävin.

— Niin, minä kyllä tiedän, että sinä ajat innokkaasti työväen asiaa.

— En ollenkaan. Mitään työväenkysymystä ei Venäjällä voi olla. Venäjällä on kysymys työtätekevän kansan suhteesta maahan. Se kysymys on sielläkin, mutta siellä se on pilaantuneen paikkaamista, kun taas meillä…

Stepan Arkadjevitsh kuunteli häntä tarkkaavasti.

— Niin, niin! hän sanoi. — On hyvinkin mahdollista, että sinä olet oikeassa. Mutta minua ilahduttaa eniten, että olet virkeällä tuulella, käyt karhunajossa, teet työtä ja olet innostunut. Johan minä ihmettelinkin, kun Shtsherbatski, joka oli tavannut sinut, kertoi sinun olevan alakuloisuuden vallassa, ajattelevan vain kuolemaa…

— Entä sitten? En ole vieläkään lakannut sitä ajattelemasta, Levin sanoi. — Totta on, että viisainta olisi kuolla ja että kaikki muu on roskaa. Minä en valehtele sanoessani, että pidän äärettömän suuressa arvossa työtäni ja ajatustani, mutta oikeastaanhan, se täytyy sinunkin myöntää, koko tämä meidän maailmamme on vain pienenpienen taivaankappaleen pinnalle kasvanutta hometta. Ja me luulemme, että meillä voi olla joitakin suuria ajatuksia, suuria tekoja! Ne ovat kaikki vain hiekanjyväsiä.

— Se on, veli hyvä, iänikuisen vanha asia!

— Niin onkin, mutta tiedätkö, kun käsittää sen selkeästi, kaikki käy mitättömäksi. Kun ymmärtää, että kuolema tulee eikä mitään jää, niin kaikki on niin mitätöntä. Minä pidän ajatustani hyvin tärkeänä, mutta sekin on — vaikkapa se toteutuisikin — yhtä mitätön asia kuin tuon taljan yli kävely. Ja siksihän sitä elämässä hakee harrastuksistaan ja työstään huvitusta, että pääsisi ajattelemasta kuolemaa.

Stepan Arkadjevitsh hymyili kevyesti ja ystävällisesti kuunnellessaan
Leviniä.

— Tiettävästi! Sinäpä sen nyt sanoit! Muistatko, kun hyökkäsit kimppuuni sen vuoksi, että minä etsin elämästä nautintoja? Ällös olko, oi moralisti, niin ankara, ällös!…

— Niin, mutta onhan kuitenkin elämässä hyvää se, että on… Levin sekosi sanoissaan. — Enkä tiedä. Tiedän vain, että kuolemme pian.

— Miksikä pian?

— Ja tiedätkö, että jos elämässä onkin vähemmän viehätystä, kun ajattelee kuolemaa, niin olo on kuitenkin rauhallisempi.

— Ja viime hetkillä vielä hauskempikin. Mutta nyt minun täytyy viimeinkin lähteä, Stepan Arkadjevitsh sanoi nousten varmaankin jo kymmenennen kerran.

— Ei, istu nyt vielä! pyysi Levin. — Ei tiedä koska taas tapaammekaan. Minä lähden huomenna pois.

— No, olen minäkin! Minähän tulin sitä varten… Tulet ilman muuta meille päivälliselle tänään. Veljesi tulee ja lankoni Karenin.

— Onko hän täällä? kysyi Levin ja aikoi myös kysyä Kittyä. Hän oli kuullut, että Kitty oli alkutalvella ollut Pietarissa toisen naimisissa olevan sisarensa luona, mutta ei tiennyt, oliko tämä jo palannut kotiin vai ei, eikä viitsinyt kysyä. "Tulipa tai ei, vähät siitä väliä."

— Tulethan siis.

— Tulen tietenkin.

— Siis viiden aikaan ja pitkässä takissa.

Stepan Arkadjevitsh nousi ja meni alakertaan uuden päällikkönsä luo. Vaisto ei ollut pettänyt häntä. Uusi pelätty päällikkö osoittautui mitä kohteliaimmaksi mieheksi, ja Stepan Arkadjevitsh söi hänen kanssaan aamiaista ja istui niin pitkään, että ehti Aleksei Aleksandrovitshin luo vasta kellon käydessä neljää.