VIII
Palattuaan kirkosta Aleksei Aleksandrovitsh vietti koko sunnuntai-aamupäivän kotona. Hänen oli tänä aamupäivänä toimitettava kaksi asiaa: otettava vastaan ja annettava ohjeita Pietariin menevälle vierasheimoisten lähetystölle, joka menomatkallaan oli vähäksi aikaa pysähtynyt Moskovaan, ja kirjoitettava asianajajalle luvattu kirje. Lähetystö, joka oli kutsuttu juuri Aleksei Aleksandrovitshin toimesta, tuotti hänelle paljon vaivaa ja olisi voinut olla vaaraksikin, jollei hän olisi tavannut sitä Moskovassa. Lähetystön jäsenillä ei näyttänyt olevan harmainta aavistusta tehtävästään ja velvollisuuksistaan. Heillä oli se lapsekas käsitys, että heidän tehtävänään oli esittää hallitukselle todelliset olosuhteensa ja tarpeensa ja pyytää apua, eivätkä he ollenkaan ymmärtäneet, että he muutamilla lausunnoillaan ja vaatimuksillaan saattoivat kannattaa vastapuoluetta ja siten turmella koko asian. Aleksei Aleksandrovitsh näki paljon vaivaa heidän takiaan ja kirjoitti heille ohjelman, jota heidän tuli tarkasti noudattaa, ja päästettyään heidät menemään hän kirjoitti kirjeitä Pietariin antaen neuvoja lähetystön ohjaamisesta. Hänen tärkeimpänä apulaisenaan tässä asiassa oli kreivitär Lidia Ivanovna. Tämä oli erityistuntija lähetystöjä koskevissa asioissa, eikä kukaan muu osannut niin hyvin kannustaa ja ohjata lähetystöä oikeaan suuntaan. Päätettyään nämä asiat Aleksei Aleksandrovitsh kirjoitti asianajajalle. Ilman vähintäkään epäröintiä hän antoi tälle luvan toimia niin kuin parhaaksi näkee. Kirjeeseen hän liitti kolme Vronskin Annalle kirjoittamaa kirjelappua, jotka oli löytänyt Annalta ottamastaan salkusta.
Siitä asti kun Aleksei Aleksandrovitsh oli lähtenyt kotoa siinä aikomuksessa, ettei enää palaisi perheensä pariin; käynyt asianajajan luona ja siis kertonut ainakin yhdelle ihmiselle aikomuksestaan, ja varsinkin siitä asti, kun hän oli muuttanut tämän elämänasian paperiasiaksi, hän oli yhä enemmän tottunut aikomukseensa ja näki nyt selvästi sen toteuttamismahdollisuuden.
Hän sulki juuri kuoreen asianajajalle menevää kirjettä, kun kuuli
Stepan Arkadjevitshin äänen. Stepan Arkadjevitsh kiisteli Aleksei
Aleksandrovitshin palvelijan kanssa vaatien tätä ilmoittamaan
tulostaan.
"Samapa se", arveli Aleksei Aleksandrovitsh "saanpahan sitten heti sanoa, millaisessa suhteessa olen hänen sisareensa, ja selittää, miksi en voi tulla heille päivällisille."
— Pyydä sisään! virkkoi hän kovalla äänellä kooten papereitaan ja asettaen ne kirjoitusalustan alle.
— Kas niin, johan minä sanoin, että sinä valehtelet, onhan hän kotona! Stepan Arkadjevitsh sanoi lakeijalle, joka ei ollut tahtonut päästää häntä sisään, ja astui sisään riisuen samalla päällystakkiaan. — Hauska, että saan tavata sinua. Toivoakseni sinä tulet… alkoi hän iloisesti.
— En voi tulla, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh kylmästi seisoaltaan eikä pyytänyt vierastaankaan istumaan.
Hän aikoi heti ottaa vaimonsa veljeen nähden sellaisen kylmän asenteen, jota piti välttämättömänä ja luonnollisena seurauksensa avioerohankkeistaan. Mutta hän ei ollut arvannut ottaa lukuun sitä hyväntuulen merta, joka läikkyi Stepan Arkadjevitshin sielussa.
Stepan Arkadjevitshin kirkkaat, välkähtävät silmät avautuivat selkosen selälleen.
— Miksi et voi? Mitä sinä tarkoitat? kysyi hän ranskaksi ihmeissään, — sehän on sovittu asia. Ja me kaikki odotamme sinua.
— Minä tarkoitan, etten voi tulla teidän luoksenne, koska meidän entisten sukulaisuussuhteittemme täytyy katketa.
— Miten ihmeessä? Minkä tähden? virkkoi Stepan Arkadjevitsh hymyssä suin.
— Siksi että minä haen avioeroa teidän sisarestanne. Minun on ollut pakko…
Mutta Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut vielä ehtinyt sanoa loppuun sanottavaansa, kun Stepan Arkadjevitsh jo käyttäytyi vallan toisin kuin hän oli odottanut. Stepan Arkadjevitsh voihkaisi ja painautui nojatuoliin.
— Mitä sinä puhut! huudahti hän, ja tuska kuvastui hänen kasvoistaan.
— Niin se on.
— Suo anteeksi, minä en voi, en voi sitä uskoa…
Aleksei Aleksandrovitsh istuutui. Hän tunsi, ettei hänen sanoillaan ollut sitä vaikutusta kuin hän oli odottanut, ja että hänen oli pakko ryhtyä selityksiin ja että — selittäisipä hän miten hyvänsä — hänen suhteensa lankoon pysyisi entisellään.
— Niin, sellainen tukala tilanne on nyt edessäni, hän sanoi.
— En tiedä muuta, Aleksei Aleksandrovitsh kuin että tiedän sinun olevan oivallinen, oikeudentuntoinen mies ja Annan — suo anteeksi, mutta en voi muuttaa mielipidettäni hänestä — olevan oivallinen, herttainen nainen, ja siksi minun — suo anteeksi — on aivan mahdoton uskoa sitä. Siinä on jokin väärinkäsitys.
— Jospa se olisikin ollut vain väärinkäsitys.
— Kyllähän minä ymmärrän, keskeytti Stepan Arkadjevitsh. — Mutta, tietysti… Sitä minä vain tahdon sanoa, että ei pidä kiiruhtaa. Ei pidä, ei pidä kiiruhtaa!
— Minä en ole kiiruhtanut, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kylmästi, — eikä sellaisissa asioissa voi kysyä keneltäkään neuvoa. Päätökseni on vakaa.
— Se on kauheaa! Stepan Arkadjevitsh sanoi huoaten syvään. — Sinun sijassasi tekisin sentään yhden asian ensin. Minä pyydän sinua, tee se, Aleksei Aleksandrovitsh! Asiahan ei ole vielä vireillä, eikö niin? Kuule, puhu ensin vaimoni kanssa, ennen kuin panet sen vireille. Hän pitää Annasta kuin sisarestaan ja sinusta myös, ja hän on ihmeellinen nainen. Puhu, Luojan tähden, hänen kanssaan ensin. Tee minulle se ystävänä, rukoilen sinua.
Aleksei Aleksandrovitsh mietti ja Stepan Arkadjevitsh katsoi häneen osaaottavasti vaitioloa rikkomatta.
— Tulethan hänen luokseen?
— En tiedä. Sitä varten en ole käynyt teillä. Oletan, että meidän väliemme täytyy nyt muuttua.
— Miksi niin? Minä en näe mitään välttämätöntä syytä siihen. Minä uskallan olettaa, että sinulla sukulaisuussuhteemme lisäksi on minua kohtaan edes hitusen verran samanlaisia ystäväntunteita, joita minulla on aina ollut sinua kohtaan… ja todellista kunnioitusta, Stepan Arkadjevitsh sanoi puristaen hänen kättään. — Vaikka sinun pahimmatkin oletuksesi olisivat oikeita, minä en koskaan voi tuomita kumpaakaan osapuolta enkä siis näe syitä, joiden vuoksi meidän väliemme tulisi muuttua. Mutta ennen kaikkea, tee kuten pyydän, käy vaimoni puheilla.
— No niin, me katsomme asiaa eri näkökannalta, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh kylmästi. — Ja parasta on muuten jättää se asia.
— Mutta miksi sinä et voisi tulla tänään edes päivälliselle? Vaimoni odottaa sinua niin. Tule nyt, ole niin hyvä. Ja puhu siitä hänen kanssaan. Hän on ihmeellinen nainen. Luojan tähden, pyydän sinua polvillani!
— Jos te niin kovasti sitä haluatte, niin minä tulen, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh huoahtaen.
Ja vaihtaakseen keskustelunaihetta hän siirtyi asiaan, joka kiinnosti heitä kumpaakin: Stepan Arkadjevitshin uuteen päällikköön, joka verrattain nuorella iällä oli yhtäkkiä saanut niin korkean viran.
Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut ennenkään pitänyt kreivi Anitskinista vaan oli aina ollut tämän kanssa eri mieltä, eikä hän voinut nyt olla osoittamatta ymmärrettävää katkeruutta, jota tappion kärsinyt virkamies tuntee toista ylennyksen saanutta kohtaan.
— No, oletko jo nähnyt hänet? Aleksei Aleksandrovitsh kysyi myrkyllisesti hymyillen.
— Tottahan toki, hänhän kävi eilen virastossamme. Hän näyttää tuntevan asiat hyvin ja olevan hyvin toimelias.
— Niin, mutta mihin hänen toimeliaisuutensa suuntautuu? sanoi Aleksei Aleksandrovitsh. — Siihenkö, että saisi jotain tehdyksi, vai siihenkö, että tekisi uudelleen sitä, mikä on jo tehty? Meidän valtakuntamme onnettomuus on tuo paperihallintolaitos, jonka kunnianarvoisiin edustajiin hänkin kuuluu.
— Minä en tosiaan tiedä, mitä hänessä voisi moittia. Hänen suuntaansa minä en tunne, tiedän vain, että hän on oiva mies, vastasi Stepan Arkadjevitsh. — Olin juuri äsken hänen luonaan, ja oiva mies hän on. Me söimme yhdessä aamiaista, ja minä opetin häntä sekoittamaan viiniä ja appelsiinia. Tiedäthän, miten hyvää ja virkistävää se on. Ihmeellistä, ettei hän tiennyt sitä. Hän mieltyi siihen kovasti. Ei, hän on tosiaan sangen herttainen mies.
Stepan Arkadjevitsh katsoi kelloaan.
— Hyvänen aika, joko kello käy viidettä! Ja minunhan piti vielä käydä Dolgovushinin luona. No, ole niin hyvä ja tule päivälliselle. Et voi kuvitella, miten vaimoni ja minä muuten pahoitamme mielemme.
Aleksei Aleksandrovitsh saatteli lankoaan jo aivan toisella tavoin kuin oli ottanut hänet vastaan.
— Minähän lupasin tulla ja tulen, vastasi hän alakuloisesti.
— Uskothan, että arvostan sitä ja toivon, ettei sinun tarvitse sitä katua Stepan Arkadjevitsh sanoi hymyillen.
Ja vetäen mennessään päällystakkiaan ylleen hän hipaisi veitikkamaisesti kädellään lakeijan tukkaa ja poistui nauraen.
— Viiden aikaan ja pitkässä takissa, ole niin hyvä! huudahti hän vielä kerran palaten oven luo.