IX
Kello kävi jo kuudetta ja muutamat vieraat olivat jo saapuneet, kun isäntä tuli kotiin. Hän tuli yhtaikaa Sergei Ivanovitsh Koznyshevin ja Pestsovin kanssa, jotka olivat tavanneet toisensa pääovella. He olivat molemmat Moskovan intelligenssin pääedustajia, kuten Oblonski heitä nimitti. Molemmat olivat sekä luonteeltaan että älyltään sangen kunnioitettavia miehiä. He kunnioittivat myös toisiaan, mutta olivat melkein aina kaikissa asioissa auttamatta täysin eri mieltä, — ei siksi, että olisivat kuuluneet vastakkaisiin suuntiin, vaan juuri sen vuoksi, että kuuluivat samaan leiriin (viholliset eivät nähneet heissä eroa) mutta edustivat kumpikin omaa vivahdustaan. Ja koska mikään ei ole niin sovittamatonta kuin erimielisyys puolittain abstrakteissa asioissa, niin he eivät ainoastaan olleet joka asiasta eri mieltä, vaan olivat jo aikoja sitten tottuneet hauskasti naureskelemaan toistensa auttamattomille erehdyksille.
He astuivat juuri ovesta sisään keskustellen ilmasta, kun Stepan
Arkadjevitsh tavoitti heidät. Vierashuoneessa istuivat jo ruhtinas
Aleksander Dmitrijevitsh Shtsherbatski, nuori Shtsherbatski,
Turovtsyn, Kitty ja Karenin.
Stepan Arkadjevitsh huomasi heti, että seurustelu vierashuoneessa oli hyvin kankeaa. Darja Aleksandrovna, joka istui vieraiden luona juhlallisessa harmaassa silkkihameessaan, näytti huolestuneelta, sillä hän ajatteli lapsiaan, joitten täytyi nyt aterioida yksin omassa kamarissaan, ja odotteli viipyvää miestään, jota ilman hän ei osannut järjestää tätä seuraa. Kaikki istuivat kuin papinrouvat vieraissa (kuten vanha ruhtinas sanoi), näyttivät olevan ymmällä siitä, miksi olivat tänne tulleetkaan ja pusertelivat suustaan sanoja, jotteivät olisi aivan tuppisuina. Hyväntahtoinen Turovtsyn tunsi nähtävästi olevansa vieraassa ympäristössä, ja hänen paksujen huultensa hymy hänen tervehtiessään sisään tulevaa. Stepan Arkadjevitsh tuntui sanovan: "Jo sinä, veliseni, panit minut viisaiden joukkoon! Toista olisi ryypätä ja mennä Château des fleurs'iin." Vanha ruhtinas istui äänettömänä ja tähyili pienillä kiiluvilla silmillään sivulta Kareninia, ja Stepan Arkadjevitsh arvasi hänen jo keksineen jonkin sukkelan sanan tuosta valtiomiehestä, jolla kestitettiin vieraita kuin milläkin sammella. Kitty katsoi ovea kohti ja kokosi voimiaan, jottei punastuisi Levinin astuessa sisään. Nuori Shtsherbatski, jota ei ollut esitelty Kareninille, koetti näyttää siltä kuin ei olisi vähääkään välittänyt tuosta laiminlyönnistä. Karenin itse oli hännystakissa, valkea solmuke kaulassaan, kuten pietarilainen tapa vaati naisten ollessa päivällisillä mukana, ja Stepan Arkadjevitsh huomasi hänen kasvoistaan, että hän oli tullut vain täyttääkseen annetun sanansa ja että hän läsnäolollaan tässä seurassa suoritti raskasta velvollisuutta. Hän oli pääsyynä kylmyyteen, joka oli kangistanut kaikki vieraat ennen Stepan Arkadjevitshin tuloa.
Astuessaan vierashuoneeseen Stepan Arkadjevitsh pyysi anteeksi viipymistään syyttäen siitä erästä ruhtinasta, joka oli kaikkien hänen myöhästymistensä ja poissaolojensa syntipukki, ja tutustutti kohta kädenkäänteessä kaikki keskenään. Toimitettuaan Aleksei Aleksandrovitshin ja Koznyshevin yhteen hän yllytti heidät keskusteluun Puolan venäläistämisestä, johon Pestsovkin heti sekaantui. Taputettuaan Turovtsynia olkapäälle hän kuiskasi tälle jotain lystikästä ja istutti hänet vaimonsa ja vanhan ruhtinaan luo. Sitten hän sanoi Kittylle, että tämä oli tänään erittäin kaunis, ja esitteli nuoren Shtsherbatskin Kareninille. Muutamassa hetkessä hän sai seurataikinan niin hyvin sekoitetuksi, että vierashuoneesta alkoi kuulua vilkkaita, iloisia ääniä. Konstantin Leviniä ei vain kuulunut. Mutta se oli parempikin, sillä mentyään ruokasaliin Stepan Arkadjevitsh huomasi kauhukseen, että portviini ja sherry oli tuotu Depredtä eikä Levier'ltä, ja käskettyään lähettämään kuskin niin pian kuin mahdollista Levier'lle hän lähti taas vierassaliin.
Ruokasalissa hän kohtasi Konstantin Levinin.
— Enhän vain ole myöhästynyt?
— Koska sinä et myöhästy? Stepan Arkadjevitsh sanoi ottaen häntä käsikoukusta.
— Onko täällä paljon vieraita? Ketä kaikkia? kysyi Levin punastuen väkisinkin ja pudistellen hansikkaallaan lumihiutaleita lakistaan.
— Sukulaisia ja lähiystäviä vain. Kitty myös. Tulehan, niin esittelen sinut Kareninille.
Huolimatta vapaamielisyydestään Stepan Arkadjevitsh piti Kareninin tuttavuutta mairittelevana kenelle hyvänsä, ja sen vuoksi hän kestitsi sillä parhaimpia ystäviään. Mutta tänä hetkenä Konstantin Levin ei kyennyt käsittämään tuon tuttavuuden suurta arvoa. Lukuun ottamatta hetkeä maantiellä hän ei ollut tavannut Kittyä sen muistorikkaan illan jälkeen, jolloin oli nähnyt Vronskin tämän luona. Hän oli aavistanut sydämessään, että tapaisi Kittyn tänään täällä. Ja kun hän nyt sai kuulla Kittyn olevan läsnä, hänet valtasi äkkiä sellainen ilo ja samalla sellainen pelko, että hengitys salpautui eikä hän voinut sanoa, mitä oli aikonut.
"Millainen, millainen hän on? Samanlainenko kuin ennen, vai sellainenko kuin silloin vaunuissa? Entä jos onkin totta, mitä Darja Aleksandrovna silloin sanoi? Miksi se ei voisi olla totta?" hän ajatteli.
— Niin, ole hyvä ja esittele minut Kareninille, Levin sai vaivoin sanotuksi ja lähti epätoivoisen varmoin askelin vierassaliin ja näki hänet.
Hän ei ollut sellainen kuin ennen eikä sellainenkaan kuin yöllä vaunuissa, vaan kokonaan toinen.
Hän oli pelästynyt ja arka ja hyvin kaino ja siksi vielä entistä viehättävämpi. Hän huomasi Levinin heti kun tämä astui ovesta sisään. Hän oli odottanut Leviniä. Hän ilostui ja hämmentyi ilostaan siinä määrin, että Levinin tullessa emännän luo ja uudelleen katsahtaessa häneen luuli itse, samoin kuin Levin ja Dolly, joka huomasi kaiken, ettei hän kestäisi, vaan purskahtaisi itkemään. Hän punastui, kalpeni ja punastui taas ja odotti Leviniä sydän seisahtuen ja huulet salaisesti värähdellen. Levin tuli hänen luokseen, kumarsi ja ojensi äänettömänä kätensä. Jolleivät huulet olisi värähdelleet ja silmät välkkyneet tavallista kosteampina, olisi Kittyn hymy ollut melkein rauhallinen, kun hän sanoi:
— Emme olekaan aikoihin tavanneet! ja hän puristi epätoivoisen varmasti Levinin kättä kylmällä kädellään.
— Te ette ole nähnyt minua, mutta minäpä olen nähnyt teidät, Levin sanoi onnen hymystä loistaen. — Minä näin teidät, kun te ajoitte rautatieltä Jergusovoon.
— Milloin? kysyi Kitty ihmetellen.
— Te olitte matkalla Jergusovoon, Levin sanoi tuntien läkähtyvänsä onnesta, joka läikähteli hänen sielussaan. "Kuinka minä olen saattanut ajatella mitään pahaa tuosta liikuttavasta olennosta! Taitaa olla niin kuin Darja Aleksandrovna sanoi", arveli hän.
Stepan Arkadjevitsh otti häntä käsivarresta ja vei hänet Kareninin luo.
— Sallikaa minun esitellä. Hän sanoi heidän nimensä.
— Hauska tavata taas, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kylmästi, puristaen Levinin kättä.
— Te tunnette toisenne jo entisestään? kysyi Stepan Arkadjevitsh ihmetellen.
— Vietimme kolme tuntia yhdessä rautatiematkalla, Levin sanoi hymyillen, — ja erosimme uteliaina kuin naamiaisista tullessa, minä ainakin.
— Vai sillä tavoin! No niin, tehkää hyvin! Stepan Arkadjevitsh sanoi viitaten kädellään ruokasalia kohti.
Herrat astuivat ruokasaliin ja menivät voileipäpöydän luo, jossa oli kuudenlaista votkaa ja yhtä monenlaista juustoa hopeisine leikkuuveitsineen, kaviaaria, silliä ja erilaisia säilykkeitä sekä lautasia ranskanleipäpaloineen.
Herrat seisoivat tuoksuvien ryyppyjensä ja alkupalojensa ääressä, ja Sergei Ivanovitsh Koznyshevin, Kareninin ja Pestsovin välinen keskustelu Puolan venäläistämisestä hiljeni päivällistä odoteltaessa.
Sergei Ivanovitsh joka osasi paremmin kuin kukaan yhtäkkiä ripauttaa sukkeluuden suolaa kaikkein abstrakteimman ja vakavimmankin väittelyn loppuun ja siten virkistää väittelytoverien mielialaa, teki sen nytkin.
Aleksei Aleksandrovitsh oli todistellut, että Puolan venäläistäminen voi tapahtua ainoastaan korkeimpien periaatteiden nojalla, joita Venäjän hallituksen on ajettava. Pestsov oli väittänyt, että kansakunta voi sulattaa itseensä toisen ainoastaan silloin, kun se on tiheämmin asuttu. Koznyshev oli hyväksynyt kummankin mielipiteen, mutta ei kokonaan. Päättääkseen keskustelun hän sanoi nyt hymyillen:
— Vierasheimoisten venäläistämiseksi on siis paras keino hankkia itselleen lapsia niin paljon kuin mahdollista. Me veljekset olemme selvinneet siinä suhteessa huonoimmin. Mutta te, naineet miehet, ja varsinkin te, Stepan Arkadjevitsh menettelette täysin isänmaallisesti. Montako teillä on? kääntyi hän ystävällisesti hymyillen isännän puoleen ojentaen hänen täytettäväkseen ryyppylasinsa.
Kaikki herahtivat nauramaan ja kaikkein iloisimmin Stepan
Arkadjevitsh.
— Se on tosiaan paras keino! hän sanoi pureskellen juustopalaa ja kaataen jotain erikoislajista votkaa ojennettuun ryyppylasiin. Tähän pilaan pysähtyi kuin pysähtyikin keskustelu.
— Tämä juusto ei ole hullumpaa? puheli isäntä. — Oletko sinä taas voimistellut? kääntyi hän Levinin puoleen tunnustellen vasemmalla kädellään hänen hauislihastaan. Levin veti suunsa hymyyn, jännitti käsivarttaan ja Stepan Arkadjevitshin sormien alle kohosi hienoverkaisen hihan alta suuri, kimmoisa kohouma, pyöreä kuin pallojuuston pinta.
— Kas siinä on oikea biceps-lihas! Simson!
— Karhunajajan täytyy kai ollakin voimakas, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh jolla oli mitä hämärimmät käsitykset metsästyksestä, ja rikkoi seitinohuen leipänsä juustoa levittäessään.
Levin hymyili.
— Ei vähääkään. Päinvastoin, lapsikin voi tappaa karhun, hän sanoi siirtyen kevyesti kumartaen syrjään naisten tieltä, jotka tulivat voileipäpöydän luo.
— Kerrotaan, että te olette ampunut karhun, Kitty sanoi koettaen turhaan saada haarukkaansa itsepäistä, luiskahtelevaa sientä ja ravistaen pitsejään, joitten alta näkyi valkea käsivarsi. — Onko Pokrovskojessa karhuja? lisäsi hän kääntäen ihanan päänsä Leviniin päin ja hymyillen.
Hänen sanoissaan ei ollut mitään tavatonta, mutta mikä ihmeellinen, sanaton merkitys avautuikaan Levinille hänen äänensä soinnissa, hänen huultensa ja silmiensä värähtelyssä ja käsiensä liikkeissä! Siinä oli niin anteeksipyyntöä, luottamusta kuin myös hyväilyä, hellää, hellävaraista hyväilyä, lupausta, toivoa ja rakkautta, johon hän, Levin, ei voinut olla uskomatta ja joka oli tukahduttaa hänet onneen.
— Ei, me kävimme Tverin läänissä. Sieltä tullessa tapasinkin rautatievaunussa teidän lankonne, tai oikeammin, teidän lankonne langon, Levin sanoi hymyillen. Se oli lystikäs kohtaus.
Ja hän kertoi iloisesti ja huvittavasti, miten hän koko yön valvottuaan oli lyhyt turkki yllään tunkeutunut Aleksei Aleksandrovitshin vaunuosastoon.
— Vastoin sananlaskun opetusta junailija tahtoi pukuni tähden ajaa minut ulos; mutta minä aloin keskustella korkealentoisin sanoin ja… te myös, hän sanoi kääntyen Kareniniin päin muistamatta hänen puhuttelunimeään, — tahdoitte ensin turkkini vuoksi karkottaa minut pois, mutta aloitte sitten puolustaa minua, mistä olen teille hyvin kiitollinen.
— Yleensäkin matkustajien oikeudet paikan valintaan nähden ovat varsin epämääräiset, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh hieroen lautasliinalla sormiensa päitä.
— Minä huomasin, että te epäröitte minun suhteeni, Levin sanoi hyväntuulisesti hymyillen, — mutta minäpä kiiruhdin aloittamaan viisaan keskustelun silittääkseni turkkini viat.
Sergei Ivanovitsh joka oli pitänyt seuraa emännälle ja toisella korvallaan kuunnellut veljensä puheita, katsoi sivulta häneen. "Mikähän hänen tänään on? Kuin mikäkin valloittaja!" hän ajatteli. Hän ei tiennyt, että Levin tunsi saaneensa siivet. Levin tiesi, että Kitty kuunteli häntä ja tämän oli hauska kuunnella hänen sanojaan. Ja se oli hänelle kaikki kaikessa. Ei ainoastaan tässä huoneessa vaan koko maailmassa hänelle oli olemassa vain hän itse, joka oli yhtäkkiä saanut niin äärettömän merkityksen ja tärkeyden, ja Kitty. Hän tunsi olevansa päätähuimaavassa korkeudessa, ja jossain alhaalla ja kaukana olivat kaikki nuo hyvät ja kiltit Kareninit, Oblonskit ja koko maailma.
Aivan kuin sattumalta ja muiden paikkojen puutteessa Stepan Arkadjevitsh asetti Levinin ja Kittyn rinnakkain, katsomatta kumpaankaan.
— Istu sinä vaikka tähän, hän sanoi Levinille.
Päivällinen oli yhtä hyvä kuin astiastokin, jonka erityisharrastaja Stepan Arkadjevitsh oli. Marie-Louise-liemi oli erinomaista; pienet, suussa sulavat piirakat olivat nuhteettomat. Kaksi lakeijaa ja Matvei valkein solmukkein koristettuina hoitivat ruoan ja viinien tarjoilun joutuisasti ja ilman pienintäkään hälinää. Aineellisessa mielessä päivälliset onnistuivat hyvin; ja yhtä hyvin ne onnistuivat epäaineellisessakin mielessä. Keskustelu solisi taukoamatta milloin yhteisenä, milloin yksityisempänä ja vilkastui päivällisten loppupuolella niin, etteivät herrat pöydästä noustuaankaan lakanneet puhumasta, ja Aleksei Aleksandrovitshkin vilkastui.