X
Pestsov tahtoi aina puida asian loppuun asti eikä pitänyt Sergei Ivanovitshin sanoista, semminkin kun tunsi, että hänen mielipidettään oli niissä vääristelty.
— Minä en suinkaan tarkoittanut, hän sanoi Aleksei Aleksandrovitshille lientä syötäessä, — asutuksen tiheyttä sellaisenaan, vaan tiettyjen perusteiden — ei periaatteiden — yhteydessä.
— Minä en näe siinä eroa, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh hitaasti. — Minun ymmärtääkseni toiseen kansaan voi vaikuttaa vain kansa, joka on korkeammalla kehitystasolla, joka…
— Mutta eipä olekaan niin helppo ratkaista, keskeytti bassoääninen Pestsov, joka aina kiiruhti puhuessaan ja näytti vuodattavan koko sielunsa sanoihinsa, — mikä on korkeampi kehitystaso. Ketkä ovat korkeammalla kehitystasolla, englantilaiset, ranskalaiset vaiko saksalaiset? Ketkä niistä pystyvät sulauttamaan toisiaan? Me näemme, että Rein on ranskalaistunut, vaikka saksalaiset eivät suinkaan ole alhaisemmalla kannalla! huusi hän. — Siinä piilee toinenkin laki!
— Eiköhän vaikutusvoima ole aina todellisen sivistyksen puolella? sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kohottaen hiukan kulmiaan.
— Mutta mitä meidän sitten tulee pitää todellisen sivistyksen tunnusmerkkinä? kysyi Pestsov.
— Minun käsittääkseni ne merkit ovat tiedossa, sanoi Aleksei
Aleksandrovitsh.
— Onkohan asia niin? yhtyi Sergei Ivanovitsh keskusteluun, hymynväre huulillaan. — Nyt tunnustetaan tosi sivistykseksi vain puhtaasti klassinen sivistys; mutta me näemme, kuinka asiasta käydään kiivasta väittelyä kahden tahon välillä, ja on mahdoton sanoa, ettei myöskin vastaleirillä olisi voimakkaita todisteita asiansa puolustukseksi.
— Te olette klassikko, Sergei Ivanovitsh. Saanko kaataa teille punaista? kysyi Stepan Arkadjevitsh.
— Minä en ole lausunut kantaani kummastakaan sivistyksestä, sanoi Sergei Ivanovitsh hymyillen suopeasti kuin lapselle ja tarjoten lasinsa täytettäväksi, — minä vain sanon, että kummallakin puolella on käytettävä voimakkaita todisteita asiansa paremmuudesta, jatkoi hän kääntyen Aleksei Aleksandrovitshin puoleen. — Minä olen saanut klassisen sivistyksen, mutta tässä väittelyssä on minun vaikea omaksua varmaa kantaa. Minä en näe mitään painavia syitä siihen, miksi klassiset tieteet on asetettu reaalisten edelle.
— Luonnontieteillä on kasvatuksellisesti yhtä kehittävä vaikutus, väitti Pestsov. — Esimerkiksi tähtitieteellä tai kasvi- ja eläintieteellä yleisine lakijärjestelmineen!
— Minä en voi olla aivan samaa mieltä, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh. — Minun mielestäni on mahdoton olla myöntämättä, että jo pelkkä kielten muotojen tutkiminen sellaisenaan vaikuttaa erittäin suotuisasti henkiseen kehitykseen. Eikä sitä paitsi voi kieltää, että klassisilla kirjailijoilla on mitä myönteisin vaikutus moraaliin, kun sen sijaan luonnontieteiden opetukseen liittyvät ikävä kyllä ne vahingolliset ja väärät opit, jotka ovat meidän aikamme henkisenä ruttona.
Sergei Ivanovitsh aikoi sanoa jotain, mutta Pestsov keskeytti hänet jykevällä bassollaan, alkaen kiivaasti todistella vääräksi Aleksei Aleksandrovitshin näkökantaa. Sergei Ivanovitsh odotti puheenvuoroaan tyynenä, voitokas väite valmiina mielessään.
— Mutta täytyyhän myöntää, sanoi Sergei Ivanovitsh kääntyen Kareniniin päin hymynväre huulillaan, — että on vaikea tarkoin punnita molempien tieteiden hyviä ja huonoja puolia ja että kyse siitä, kumpi on asetettava etusijalle, ei olisi tullut niin pian ja varmasti ratkaistuksi, jollei klassisen sivistyksen puolella olisi ollut sitä ansiota, jonka te vastikään mainitsitte; siveellistä, — tai oikeammin — disons le mot — antinihilististä vaikutusta.
— Epäilemättä.
— Jollei klassisilla tieteillä olisi ollut tuota nihilisminvastaista vaikutusta, olisimme me enemmän miettineet ja harkinneet kummankin puolen etuja, jatkoi Sergei Ivanovitsh hymyillen, — me olisimme suoneet sijaa kummallekin suunnalle. Mutta nyt me tiedämme, että klassisen sivistyksen pillereissä piilee antinihilismin terveeksi tekevä voima, ja me tarjoamme niitä rohkeasti hoidokeillemme. Mutta entä jos sitä terveeksi tekevää voimaa ei olisikaan? päätti hän ripauttaen sanoihinsa taas sukkeluuden suolaa.
Kaikki nauroivat Sergei Ivanovitshin pillereille, varsinkin Turovtsyn, joka vihdoinkin oli saanut kuulla jotain lystikästä odotettuaan sitä koko keskustelun ajan.
Stepan Arkadjevitsh oli osunut oikeaan kutsuessaan myöskin Pestsovin vieraakseen. Hän ei päästänyt henkevää keskustelua hetkeksikään taukoamaan. Heti kun Sergei Ivanovitsh oli päättänyt keskustelun sutkautuksellaan, viritti Pestsov uuden.
— Ei voi otaksua sitäkään, hän sanoi, — että hallituksella olisi sellainen tarkoitus. Hallitus seuraa nähtävästi yleisiä näkökohtia välittämättä niistä vaikutuksista, joita sen toimenpiteillä on. Olisihan esimerkiksi naissivistyskysymys pitänyt katsoa vaaralliseksi, mutta hallitus avaa naiskursseja ja päästää naisia yliopistoihin.
Ja keskustelu siirtyi heti kysymykseen naissivistyksestä.
Aleksei Aleksandrovitsh sanoi, että naissivistyskysymys sekoitetaan tavallisesti naisten vapautumiskysymykseen ja vain sen tähden sitä voidaan pitää vaarallisena.
— Minä taas luulen, että nuo kaksi kysymystä ovat erottamattomassa yhteydessä keskenään, sanoi Pestsov. — Nainen on vailla oikeuksia, koska hän on vailla tarpeellista sivistystä, ja sivistyksen puute taas johtuu oikeuksien puutteesta. Ei pidä unohtaa, että naisen orjuutus on niin yleinen ja vanha tapa, ettemme me usein tahdo käsittää sitä rotkoa, mikä erottaa heidät meistä.
— Te puhutte oikeuksista, sanoi Sergei Ivanovitsh kun Pestsov oli vaiennut, — tarkoititteko oikeutta päästä asianajajaksi, valtuuston jäseneksi, kunnallisesimieheksi ja virkailijaksi, eduskunnan jäseneksi…
— Epäilemättä.
— Mutta jos naiset poikkeustapauksissa voivatkin tulla sellaisiin toimiin, niin te käytitte ymmärtääkseni väärin sanaa "oikeuksia". Oikeammin olisi kai ollut sanoa: velvollisuuksia. Jokainen kai myöntää, että toimiessamme asianajajina, valtuuston jäseninä, sähkölennätinvirkailijoina me tunnemme täyttävämme jotain velvollisuutta. Ja siksi on oikeampaa sanoa, että naiset etsivät uusia velvollisuuksia, ja sehän on varsin oikeutettua. Ei voi muuta kuin kannattaa tuota heidän haluaan ottaa osaa yhteiseen miehiseen työhön.
— Aivan oikein, vahvisti Aleksei Aleksandrovitsh. — Kysymys on vain siitä, kykenevätkö he noihin toimiin.
— Luultavasti hyvinkin, virkkoi Stepan Arkadjevitsh — kun sivistys laajenee heidän keskuudessaan. Mehän näemme sen…
— Mitäs sananlasku sanoo? huomautti vanha ruhtinas, joka oli jo kauan kuunnellut keskustelua, pienet veitikkamaiset silmät ivallisesti välkkyen. — Omien tyttäriensä kuullen sen kyllä uskaltaa sanoa: pitkä tukka…
— Samaa sanottiin neekereistäkin ennen vapautusta! sanoi Pestsov äkäisesti.
— Minusta on vain omituista, että naiset hakevat uusia velvollisuuksia, sanoi Sergei Ivanovitsh — kun miehet useinkin näkyvät karttavan niitä.
— Velvollisuuksiin liittyy oikeuksia; valtaa, rahaa, kunniaa, — niitä naiset hakevat, sanoi Pestsov.
— Sama kuin jos minä hakisin oikeutta päästä imettäjäksi, ja olisin loukkaantunut siitä, että naisille maksetaan, mutta minulle ei tahdota maksaa, sanoi vanha ruhtinas.
Turovtsyn remahti kovaan nauruun, ja Sergei Ivanovitshin kävi kateeksi, ettei hän ollut sanonut äskeistä. Aleksei Aleksandrovitshinkin suu meni hymyyn.
— Niin, mutta mieshän ei voi imettää, sanoi Pestsov, — nainen…
— Voipas. Eräs englantilaismies imetti lastaan laivalla, sanoi vanha ruhtinas ujostelematta tyttäriään.
— Yhtä monta naista tulee virkoihin kuin on olemassa sellaisia englantilaisia, sanoi Sergei Ivanovitsh vuorostaan.
— Niin, mutta mitä voi tehdä sellainen tyttö, jolla ei ole omaa kotia? puolusti Stepan Arkadjevitsh ajatellen neiti Tshibisovaa, jota hän oli muistellut koko ajan kannattaessaan Pestsovia.
— Jos ottaa selvän sellaisen tytön historiasta, niin huomaa, että hän on jättänyt kotinsa tai sisarensa kodin, jossa olisi kyllä riittänyt naisten töitä, sanoi Darja Aleksandrovna hermostuneesti, sekaantuen odottamatta keskusteluun ikään kuin aavistaen, millaista tyttöä Stepan Arkadjevitsh tarkoitti.
— Mutta mehän puhummekin periaatteesta, ihanteesta, ja puolustamme sitä! väitti Pestsov kaikuvalla bassollaan. — Nainen tahtoo oikeutta riippumattomuuteen ja sivistykseen. Häntä ahdistaa ja painaa tunne siitä, kuinka mahdotonta sitä on saavuttaa.
— Ja minua painaa ja ahdistaa se, ettei minua huolita imettäjäksi kasvatuslaitokseen, sanoi taas vanha ruhtinas tuottaen suurta iloa Turovtsynille, joka nauroi niin, että pudotti parsan paksun pään kastikkeeseen.