XI
Yhteiseen keskusteluun ottivat osaa kaikki muut paitsi Kitty ja Levin. Alussa, kun puhuttiin toisen kansan vaikutuksesta toiseen, oli Levinin mieleen väkisinkin tullut hänen omia mietteitään tuosta asiasta; mutta niin tärkeiltä kuin nuo asiat ennen olivat näyttäneetkin, vilahtivat ne nyt hänen päässään kuin unikuvat, pienintäkään mielenkiintoa herättämättä. Tuntuipa hänestä suorastaan kummalliselta, että puhuttiin niin paljon sellaista, mistä ei kukaan voinut välittää. Kittyä olisi niin ikään luullut kiinnostavan sen, mitä puhuttiin naisten oikeuksista ja sivistyksestä. Olihan hän niin monesti itse ajatellut sama asiaa muistellessaan viimekesäistä ystävätärtään Varenkaa ja tämän tukalaa riippuvaisuutta sekä miettiessään omaa kohtaloaan, jos jäisi naimattomaksi, ja väitellyt siitä sisarensa kanssa. Mutta nyt se ei kiinnostanut häntä vähääkään. Heillä oli oma keskustelunsa, hänellä ja Levinillä, tai ei oikeastaan keskustelu, vaan ajatustenvaihto, joka hetki hetkeltä sitoi heitä yhä enemmän yhteen ja synnytti heissä molemmissa iloisen jännityksen sen tuntemattoman johdosta, johon he olivat astumassa.
Ensin Levinin täytyi tehdä selkoa siitä, miten hän oli voinut nähdä Kittyn viime kesänä vaunuissa, ja hän kertoi, miten hän oli palannut heinäniityltä maantietä pitkin ja tullut nelivaljakkoa vastaan.
— Oli hyvin varhainen aamuhetki. Te olitte luultavasti juuri herännyt. Äitinne nukkui vaunujen nurkassa. Se oli ihana aamu. Kukahan sieltä nelivaljakolla ajaa? ajattelin minä kulkiessani. Oiva nelivaljakko kiiti kulkuset kilisten, ja te vilahditte yhtäkkiä eteeni ja minä näin teidät istumassa tällä tavoin, molemmin käsin matkapäähineen nauhoista kiinni pidellen, kauhean mietteissänne, kertoi Levin hymyillen. — Kuinka hauska olisi tietää, mitä te silloin mietitte. Oliko se tärkeääkin?
"Enköhän minä ollut hirveän pörröpäinen?" ajatteli Kitty, mutta nähdessään, miten riemukkaan hymyn nuo muistot nostivat Levinin kasvoille, hän tunsi päinvastoin tehneensä mitä parhaimman vaikutuksen. Ja hän punastui ja nauroi.
— En tosiaan muista.
— Miten makeasti Turovtsyn nauraa! Levin sanoi katsellen ihastuneena tämän kosteita silmiä ja naurusta vavahtelevaa vartaloa.
— Oletteko tuntenut hänet kauankin? kysyi Kitty.
— Kuka ei häntä tuntisi!
— Minäpä huomaan, että te pidätte häntä huonona ihmisenä.
— En huonona, vaan joutavanpäiväisenä.
— Mutta hän ei ole huono. Ette saa enää tästä lähtien ajatella niin! sanoi Kitty. — Minäkin pidin häntä ennen mitättömänä, mutta hän on mitä herttaisin ja paras ihminen. Hänellä on kultainen sydän.
— Mistä te hänen sydämensä tunnette?
— Me olemme hyvät ystävykset. Minä tunnen hänet oikein hyvin. Viime talvena, kohta sen jälkeen kun… te olitte meillä, Kitty sanoi syyllisyydentuntoisesti ja samalla luottavasti hymyillen, — Dollyn lapset sairastuivat tulirokkoon ja Turovtsyn tuli kerran käymään heidän luonaan. Ja voitteko kuvitella, puhui Kitty kuiskaten, — hänen tuli niin sääli Dollyä, että hän jäi taloon ja alkoi auttaa Dollyä lasten hoidossa. Niin, ja kolme viikkoa hän asui siellä ja hoiti lapsia kuin paras hoitajatar… Minä kerron Konstantin Dmitrijevitshille, mitä Turovtsyn teki tulirokon aikana, lisäsi hän sisarelleen kumartuen häneen päin.
— Niin, ihmeellisen ihana ihminen! Dolly sanoi katsahtaen Turovtsyniin, joka tunsi, että hänestä puhuttiin, ja hymyili lempeästi vastaan. Levin vilkaisi vielä kerran Turovtsyniin ja ihmetteli, kuinka ei ennen ollut ymmärtänyt tuon miehen arvoa.
— Anteeksi, minä olen erehtynyt enkä enää koskaan ajattele pahaa ihmisistä! hän sanoi iloisesti lausuen vilpittömästi sen, mitä sinä hetkenä tunsi.