VII
Vronski ja Anna olivat jo kolme kuukautta matkustelleet yhdessä
Länsi-Euroopassa. He olivat käyneet Venetsiassa, Roomassa ja
Napolissa ja olivat vastikään saapuneet pieneen italialaiseen
kaupunkiin, johon aikoivat asettua asumaan joksikin aikaa.
Komealla tarjoilijalla, jonka tuuheita, voideltuja hiuksia halkoi niskasta alkava jakaus, oli yllään valkean batistisen paidanrintamuksen ja pyöreällä vatsalla lepäävät vitjakoristeet paljastava hännystakki. Kädet housuntaskuissa ja kulmat ylenkatseellisesti kurtussa hän vastaili jotain herralle, joka oli pysähtynyt puhumaan hänelle. Kuullessaan pääkäytävän toiselta puolen sisälle suuntautuvia askeleita tarjoilija kääntyi siihen suuntaan. Nähdessään venäläisen kreivin, joka oli vuokrannut hotellin parhaat huoneet, hän otti kunnioittavasti kätensä pois housuntaskuista, kumarsi ja selitti, että lähetti oli käynyt tekemässä sopimuksen palazzon vuokraamisesta ja että sopimuksesta puuttui vain allekirjoitus.
— Vai niin. Sepä hauskaa, sanoi Vronski. — Onko rouva kotona?
— Hän kävi kaupungilla, mutta on jo palannut, vastasi viinuri.
Vronski otti päästään leveälierisen pehmeän hattunsa, hieroi nenäliinalla hikistä otsaansa ja puolipitkää, taakse kammattua tukkaansa, joka peitti päälaen kaljun kohdan. Hän vilkaisi hajamielisesti tilannetta seuraamaan jäänyttä vierasta herraa ja aikoi lähteä ylös portaita.
— Tämä herra on venäläinen ja kysyy teitä, sanoi tarjoilija.
Tuntien eräänlaista harmia siitä, ettei tuttavilta saanut rauhaa missään, ja samalla kuitenkin toivoen saavansa jotain vaihtelua elämänsä yksitoikkoisuuteen Vronski katsahti vielä kerran vähän matkan päässä seisovaan herraan, ja kummankin silmät kirkastuivat.
— Golenishtshev!
— Vronski!
Se oli todellakin Golenishtshev, Vronski paashikoulutoveri. Golenishtshev oli koulussa kuulunut vapaamieliseen puolueeseen, saanut koulun päätettyään siviilivirka-arvon eikä palvellut missään. Toverukset olivat joutuneet kokonaan eri teille koulusta päästyään ja olivat sen jälkeen tavanneet toisensa vain yhden kerran.
Vronski oli silloin ymmärtänyt Golenishtshevin ryhtyneen johonkin korkealentoiseen vapaamieliseen toimintaan, jonka vuoksi tämä katsoi itsellään olevan oikeuden halveksia Vronskin toimintaa ja virka-arvoa. Siitä syystä Vronski oli nostanut suojakseen panssarikilpensä, jota hän osasi taitavasti käyttää ja joka merkitsi: "Te voitte pitää tai olla pitämättä minun elämäntavastani, minulle se on vallan yhdentekevää, mutta teidän on kunnioitettava minua, jos tahdotte olla tuttavani." Golenishtshev taas oli ollut halveksuvan välinpitämätön Vronskin käytöstä kohtaan.
Tämän tapaamisen olisi luullut vieroittavan heitä toisistaan vielä enemmän. Mutta he ilostuivat kumpikin ja huudahtivat hyvästä mielestä tunnistaessaan toisensa. Vronski ei olisi mitenkään odottanut ilostuvansa siinä määrin Golenishtshevin näkemisestä, mutta hän ei nähtävästi tiennyt, miten ikävystynyt oli. Hän ei muistanut viime tapaamisen ikävää vaikutelmaa, vaan ojensi kätensä entiselle toverilleen kasvot avoimina ja iloisina. Samanlainen ilo kuvastui nyt äskeisen huolestuneen ilmeen sijasta Golenishtshevinkin kasvoista.
— Miten hauska nähdä sinua! sanoi Vronski, jonka vahvat valkeat hampaat paljastuivat hänen hymyillessään ystävällisesti.
— Minä kuulin, että joku Vronski oli tullut, mutta en tiennyt kumpi.
Oikein hauska tavata!
— Käykäämme sisään. No, mitä kuuluu, mitä sinä harrastelet?
— Minä olen asunut täällä jo toista vuotta. Teen työtä täällä.
— Vai niin, sanoi Vronski kiinnostuneena. — Mennään sisään.
Ja sen sijaan, että olisi sanonut venäjäksi sen, mitä tahtoi salata palvelusväeltä, hän alkoi venäläisen tavan mukaan puhua ranskaa.
— Tunnetteko rouva Kareninaa? Me matkustamme yhdessä. Olen menossa hänen luokseen, hän sanoi ranskaksi tarkkaillen Golenishtshevin kasvoja.
— Vai niin! Minä en tiennytkään (vaikka hän kyllä tiesi), Golenishtshev vastasi välinpitämättömästi. — Milloin olet tullut? lisäsi hän.
— Minäkö? Kolme päivää sitten, vastasi Vronski katsoen vielä kerran tarkkaavaisesti toveriaan kasvoihin.
"Hän on kunnollinen ihminen ja suhtautuu asioihin niin kuin pitääkin", päätteli Vronski ymmärtäen Golenishtshevin ilmeen ja puheenaiheen vaihdon merkityksen. "Hänet voi esitellä Annalle, hän suhtautuu asioihin niin kuin pitääkin."
Näinä kolmena kuukautena, jotka Vronski oli viettänyt Annan kanssa ulkomailla, hän oli joka kerta uusien ihmisten pariin tullessaan kysynyt itseltään, mitä tuo uusi henkilö ajatteli hänen ja Annan suhteista, ja tavannut miehissä enimmäkseen sellaisia, jotka ymmärsivät asian "niin kuin pitikin". Mutta jos häneltä itseltään ja noilta oikein ymmärtäviltä henkilöiltä olisi kysytty, millaista heidän ymmärtämyksensä oikeastaan oli, heidän olisi ollut sitä vaikea selittää.
Oikeastaan ne, jotka Vronskin mielestä ymmärsivät asian "kuten pitikin", eivät suinkaan ymmärtäneet sitä. Silti he käyttäytyivät hienotunteisesti, niin kuin hyvin kasvatetut ihmiset yleensä käyttäytyvät elämää joka taholta ympäröivien monimutkaisten ja ratkaisemattomien ongelmien suhteen, vältellen viittauksia ja epämiellyttäviä kysymyksiä. He tekeytyivät sellaisiksi kuin olisivat täysin ymmärtäneet hänen asemansa, vieläpä antaneet hänelle hyväksymisensäkin, mutta pitäneet sopimattomana ja tarpeettomana selitellä sitä.
Vronski arvasi heti, että Golenishtshev oli näitä ihmisiä, ja oli siksi kaksin verroin hyvillään hänen tapaamisestaan. Kun Vronski oli vienyt hänet Annan luo, hän käyttäytyi Annan seurassa niin tahdikkaasti kuin Vronski ikinä saattoi toivoa. Hän osasi ilman pienintäkään väkinäisyyttä karttaa kaikkea sellaista keskustelua, mikä olisi voinut tehdä tilanteen noloksi.
Hän ei ollut ennestään tuttu Annan kanssa ja hämmästyi tämän kauneutta ja vielä enemmän sitä luontevuutta, jolla hän asemansa hallitsi. Anna punastui, kun Vronski toi Golenishtshevin hänen luokseen, ja tuo lapsellinen puna, joka peitti hänen avoimet ja kauniit kasvonsa, miellytti Golenishtshevia. Mutta erityisesti häntä miellytti se, että Anna aivan kuin tahallaan, väärinkäsityksiä välttääkseen, kutsui melkein heti Vronskia ristimänimeltä ja sanoi, että he muuttavat asumaan vasta vuokraamaansa taloon, jota täällä sanotaan palazzoksi. Tuo suora ja teeskentelemätön suhtautuminen omaan asemaan miellytti Golenishtshevia kovasti. Katsellessaan Annan hyväntuulisen iloista, tarmokasta käytöstä ja ajatellessaan Aleksei Aleksandrovitshia, jonka hän tunsi kuten Vronskinkin, Golenishtshev luuli ymmärtävänsä Annaa täysin. Hän luuli ymmärtävänsä sen, mitä Anna ei itse mitenkään olisi ymmärtänyt; kuinka hän, miehensä onnettomaksi tehtyään, hylättyään tämän ja poikansa ja hyvän maineensa, kuinka hän sittenkin saattoi tuntea olonsa iloiseksi ja onnelliseksi.
— Se on oppaassa, sanoi Golenishtshev tarkoittaen palazzoa, jonka Vronski oli vuokrannut. — Siellä on eräs ihana Tintoretto. Hänen myöhemmältä kaudeltaan.
— Kuulkaahan, mitä minä ajattelen! Ilma on ihana, mennään sinne ja katsotaan taloa vielä kerran! Vronski sanoi kääntyen Annan puoleen.
— Mielihyvin, menen heti ottamaan hatun. Sanoitteko, että on kuuma? sanoi Anna pysähtyen ovelle ja katsoen kysyvästi Vronskiin. Ja kirkas puna peitti taaskin hänen kasvonsa.
Vronski ymmärsi Annan katseesta, ettei hän tiennyt millaisissa suhteissa Vronski tahtoi olla Golenishtsheviin ja että hän pelkäsi käyttäytyneensä toisin kuin Vronski olisi tahtonut.
Vronski loi häneen hellän, viivähtävän katseen.
— Ei ole kovin kuuma, hän sanoi.
Ja Anna luuli ymmärtäneensä kaiken mitä pitikin, ennen kaikkea sen, että Vronski oli häneen tyytyväinen; ja hymyiltyään hänelle Anna kiiruhti toiseen huoneeseen.
Toverukset katsahtivat toisiinsa, ja molempien kasvoista kuvastui omituinen hämminki; oli kuin Golenishtshev, joka nähtävästi oli ihaillut Annaa, olisi tahtonut sanoa hänestä jotain eikä tiennyt mitä sanoisi, ja kuin Vronski olisi toivonut ja samalla pelännyt hänen sanovan jotain.
— Jaha, vai niin, sanoi Vronski aloittaakseen keskustelun. — Vai olet sinä asettunut tänne! Sinulla on yhä se entinen työsi? jatkoi hän muistellen kuulleensa Golenishtshevin kirjoittavan jotain.
— Niin, minä kirjoitan Kahden Perusteen toista osaa, sanoi Golenishtshev sävähtäen mielihyvästä, kun tätä kysymystä kosketettiin, — tai oikeammin, jos tahdomme puhua täsmällisesti, minä en kirjoita vielä, vaan vasta valmistelen ja kokoan aineksia. Siitä tulee laaja ja se koskettelee melkein kaikkia kysymyksiä. Meillä Venäjällä ei tahdota ymmärtää, että me olemme Bysantin perillisiä, alkoi hän pitkän ja innokkaan selityksensä.
Vronskia nolostutti alussa se, ettei hän tuntenut Kahden Perusteen ensimmäistäkään pykälää, vaikka tekijä oletti sen olevan yleisesti tunnettu. Mutta kun Golenishtshev sitten ryhtyi esittämään ajatuksiaan, Vronski pystyi seuraamaan hänen ajatuksiaan. Hän kuunteli kiinnostuneena, vaikkei tuntenutkaan teosta, sillä Golenishtshev puhui hyvin. Mutta Vronskia ihmetytti ja vaivasi Golenishtshevin hermostunut kiihko tämän puhuessa mieliaatteestaan. Mitä pidemmälle hän pääsi, sitä hehkuvammaksi kävivät hänen silmänsä, sitä innokkaammin hän kumosi vastustajiensa väitteitä ja sitä hätäisemmäksi ja katkerammaksi kävi hänen ilmeensä. Vronski muisti, että Golenishtshev oli ollut vilkas, hyväntuulinen, uljas poika ja aina luokkansa paras, eikä hän voinut mitenkään käsittää tuon hermostuneisuuden syitä eikä hyväksynyt sitä. Vronski ei pitänyt siitä, että niin hyvistä piireistä oleva mies kuin Golenishtshev asettui samalle tasolle kaikenlaisten kynäsankarien kanssa ja antautui näiden ärsytettäväksi. Kannattiko se? Vronski ei hyväksynyt sitä, mutta tunsi, että Golenishtshev oli onneton, ja sääli häntä. Hänen eloisat, miellyttävät kasvonsa näyttivät onnettomilta ja miltei mielenvikaisilta, kun hän lateli ajatuksiaan niin kiihtyneenä, ettei edes huomannut Annan tuloa huoneeseen.
Anna tuli heidän luokseen hattu päässä ja keveä vaippa hartioilla. Kun hän pysähtyi Vronskin viereen päivänvarjollaan leikitellen, Vronski irrottautui helpottuneena Golenishtshevin kiinteän ja onnettoman katseen valtapiiristä ja katsahti rakastuneesti ihastuttavaa, elämää ja iloa säteilevää ystävätärtään. Golenishtshevin oli vaikea tointua kiihkostaan, ja alkuun hän oli alakuloinen ja synkkä, mutta kaikille ystävällinen Anna (sellainen hän oli nykyään) virkisti hänet pian kohtelemalla häntä luonnollisesti ja iloisesti. Yritettyään puhella hänen kanssaan useista eri asioista Anna sai hänet viimein keskustelemaan maalaustaiteesta, josta hän puhui oikein hyvin, niin että Anna kuunteli häntä mielellään. He menivät jalkaisin vuokratulle talolle saakka ja tarkastelivat sitä.
— Olen hyvin iloissani, sanoi Anna Golenishtsheville, kun he lähtivät takaisin, — että Aleksei saa hyvän ateljeen… Sinun pitää ehdottomasti ottaa se huone, hän sanoi Vronskille sinutellen häntä, sillä hän tiesi jo, että Golenishtshev tulisi olemaan läheinen ihminen heidän eristyneisyydessään ja että oli turhaa salata tältä mitään.
— Maalaatko sinä? sanoi Golenishtshev kääntyen nopeasti Vronskiin päin.
— Olen aikoinani maalaillut ja nyt taas alkanut yrittää, sanoi
Vronski punastuen.
— Hänellä on lahjoja, sanoi Anna iloisesti hymyillen. — Minä en tietysti pysty arvioimaan. Mutta asiaan perehtyneet taiteentuntijatkin ovat sanoneet samaa.