VIII
Näinä vapautumisensa ja tervehtymisensä jälkeisinä alkuaikoina Anna tunsi itsensä anteeksiantamattoman onnelliseksi ja elämänhaluiseksi. Tietoisuus Aleksei Aleksandrovitshin onnettomuudesta ei myrkyttänyt hänen onneaan. Toisaalta se oli niin kauhea asia, että sitä oli parasta olla ajattelematta, ja toisaalta se oli tuottanut hänelle niin suuren onnen, että mitään ei voinut katua. Muisto kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut sairauden jälkeen, sovinto Aleksei Aleksandrovitshin kanssa, erossaolo Vronskista, tieto hänen haavastaan, hänen tulonsa, avioerohankkeet, lähtö kotoa, pojan hyvästely — kaikki se tuntui hänestä kuumehoureelta, josta hän oli herännyt Vronskin luona ulkomailla. Muisto siitä pahasta, mitä hän oli tuottanut miehelleen, herätti hänessä inhoa muistuttavan tunteen, samantapaisen kuin hukkumaisillaan olevalla ihmisellä, joka on riuhtaissut itsestään irti toisen hukkuvan. Tämä toinen on vajonnut pohjaan. Se oli tietysti pahasti tehty, mutta se oli ollut ainoa pelastuskeino, ja oli parempi olla muistelematta noita kamalia yksityiskohtia.
Eräs ajatus oli häntä rauhoittanut ensi hetkinä eron jälkeen, ja muistaessaan taas kaikki menneet tapahtumat hän sai siitä lohtua. "Olen auttamatta tehnyt sen ihmisen onnettomaksi", mietti hän, "mutta en tahdo käyttää hyväkseni hänen onnettomuuttaan; minähän kärsin myös ja olen nyt vailla sitä, mikä minulle on ollut kaikkein kalleinta, vailla kunniallista nimeä ja poikaani. Minä toimin pahasti enkä sen vuoksi tahdo onnea, en tahdo laillista eroa, vaan kärsin häpeää ja ikävää." Mutta niin vilpittömästi kuin Anna tahtoikin kärsiä, hän ei kärsinyt. Mitään häpeää ei ollut. He noudattivat käytöksessään sitä hienostuneisuutta, joka oli heille molemmille niin ominaista, väittelivät venäläisten naisten seuraa eivätkä ulkomailla oleskellessaan siten koskaan saattaneet itseään kiusalliseen asemaan. He tapasivat kaikkialla vain sellaisia ihmisiä, jotka teeskentelivät ymmärtävänsä heidän suhteensa paljon paremmin kuin he itse. Eikä edes ero pojasta, jota Anna niin rakasti, vaivannut häntä alkuaikoina. Tyttö, hänen rakastettunsa lapsi, oli siinä määrin vallannut Annan tunteet, että hän tuli näinä aikoina harvoin muistelleeksi poikaansa, jonka oli jättänyt.
Tervehtymisen jälkeen kasvanut elämänhalu oli niin voimakas ja olosuhteet niin uudet ja miellyttävät, että Anna tunsi olevansa anteeksiantamattoman onnellinen. Mitä enemmän hän oppi tuntemaan Vronskia, sitä enemmän hän rakasti tätä. Hän rakasti Vronskia tämän itsensä ja tämän rakkauden vuoksi. Anna iloitsi kaiken aikaa siitä, että Vronski oli kokonaan hänen, ja tämän läheisyys tuntui hänestä aina yhtä suloiselta. Kaikki hänen luonteenpiirteensä, joita Anna oppi yhä paremmin tuntemaan, olivat hänelle sanomattoman rakkaita. Vronskin ulkonäkökin, joka nyt siviilipuvussa oli toisenlainen, viehätti häntä kuin rakastunutta tyttöä. Kaikessa, mitä Vronski puhui, ajatteli tai teki, hän näki jotain erityisen jaloa ja ylevää. Annaa itseään pelotti väliin oma ihastuksensa: hän etsi etsimällä, mutta ei havainnut hänessä mitään mikä ei olisi ollut hyvää ja kaunista. Hän ei uskaltanut ilmaista Vronskille, kuinka mitättömäksi tunsi itsensä tämän edessä. Jos Vronski olisi sen tiennyt, hänen tunteensa olisivat voineet kylmetä, eikä Anna pelännyt mitään niin kuin hänen rakkautensa menettämistä, vaikkei sellaiseen pelkoon ollutkaan mitään aihetta. Mutta hän ei voinut olla osoittamatta Vronskille, kuinka kiitollinen hän oli ja kuinka suuressa arvossa hän piti kaikkea, mitä tämä oli hänelle antanut. Vronskilla oli Annan mielestä niin selvä kutsumus valtiolliseen toimintaan ja hän olisi voinut sillä alalla saavuttaa huomattavan aseman, mutta hän oli uhrannut kunnianhimonsa rakkautensa tähden eikä osoittanut koskaan vähäisintäkään katumusta sen johdosta. Eikä Vronski ollut koskaan niin runsain mitoin kuin nykyään osoittanut rakkauttaan ja kunnioitustaan Annaa kohtaan, sillä hänestä oli tärkeintä, ettei Annan koskaan tarvitsisi tuntea olevansa kiusallisessa asemassa. Niin miehekäs kuin hän muuten olikin, hän mukautui täysin Annan toiveisiin ja vaikutti olevan jopa kokonaan omaa tahtoa vailla, ja hänen suurimpana huolenaiheenaan näyttikin olevan Annan toivomusten ennalta-arvaaminen ja täyttäminen. Eikä Anna voinut olla antamatta arvoa sille, joskin tuo liiallisen huomaavaisuuden ja huolehtimisen ilmapiiri, jolla Vronski hänet ympäröi, joskus tuntui hänestä painostavalta.
Mitä taas Vronskiin tulee, hän ei ollut täysin onnellinen huolimatta siitä, että kaikki se, mitä hän niin kauan oli toivonut, oli toteutunut. Hän oli alkanut pian tuntea, että hänen toivomuksensa toteutuminen antoikin hänelle vain hiekkamurusen siitä onnen vuoresta, jota hän oli odottanut omakseen. Tuo toteamus oli paljastanut hänelle sen ikuisen virheen, jonka ihmiset tekevät kuvitellessaan, että toiveen toteutuminen tuo onnen. Alettuaan elää Annan kanssa ja vaihdettuaan siviilipukuun Vronski oli alkuun nauttinut suuresti siitä ihanuudesta, jota uusi, ennen tuntematon vapaus, etenkin rakkauden vapaus, hänelle tuotti, ja ollut jonkin aikaa tyytyväinen. Mutta pian hän oli alkanut tuntea, että hänen sielussaan kaihersi halujen halu — ikävä. Tahtomattaan hän oli alkanut tarttua jokaiseen ohimenevään oikkuun pitäen sitä toivomuksena ja päämääränä. Täytyihän täyttää jotenkin päivän kuusitoista tuntia, koska he ulkomailla elivät täydessä vapaudessa ja olivat niiden yhteiskuntaelämän olosuhteiden ulkopuolella, jotka määräsivät ajankäytön Pietarissa. Poikamieselämän huvituksia, joita Vronski oli entisillä ulkomaanmatkoillaan harrastanut, oli mahdoton ajatellakaan: yksi ainoa sentapainen yritys, myöhäinen illallinen tuttavien parissa, oli tehnyt Annan odottamattoman alakuloiseksi. Heidän asemansa epämääräisyys ei sallinut heidän myöskään antautua lähempään seurusteluun sen paremmin paikkakuntalaisten kuin venäläistenkään kanssa. Nähtävyyksiin tutustumiselle Vronski ei viisaana miehenä ja venäläisenä — puhumattakaan siitä, että kaikki oli jo nähty — voinut antaa yhtä suurta selittämätöntä arvoa ja merkitystä kuin englantilaiset niihin liittivät.
Ja niin kuin nälkäinen eläin ruoan toivossa tarttuu kaikkeen, mitä eteen sattuu, niin Vronskikin tarttui täysin tiedottomasti milloin politiikkaan, milloin uusiin kirjoihin, milloin tauluihin.
Koska hänellä oli nuoresta asti ollut taipumusta maalaamiseen ja koska hän oli koettanut kuluttaa liikoja rahojaan metallipiirroksia keräilemällä, hän keksi maalaustaiteen, alkoi harrastaa sitä ja valoi siihen halujensa käyttämättömän varannon, joka vaati tyydytystä.
Hän ymmärsi taidetta, osasi hienosti ja taidokkaasti jäljitellä sitä ja luuli, että hänessä oli kaikki taiteilijalta vaadittavat ominaisuudet. Epäröityään vähän aikaa, valitsisiko uskonnollisen, historiallisen vai realistisen aihepiirin, hän ryhtyi työhön. Hän ymmärsi kaikkia maalaustaiteen lajeja ja pystyi innostumaan yhdestä jos toisestakin, mutta hän ei aavistanut, että lajeista mitään tietämätön ihminen saattoi innoittua oman sielunsa sisällöstä, huolehtimatta vähääkään siitä, kuuluiko maalattava taulu tähän tai tuohon lajiin. Kun hän ei sitä tiennyt eikä siis saanut innoitustaan välittömästi elämästä vaan jo valmiiden taideteosten välittämästä elämänkuvasta, hän innostui työstä nopeasti ja keveästi. Yhtä keveästi hän onnistui saamaan työnsä näyttämään kovasti siltä lajilta, jota hän tahtoi jäljitellä.
Muita enemmän häntä miellytti siro ja tehoa tavoitteleva ranskalainen maalaustyyli, ja siihen tyyliin hän alkoi maalata italialaiseen pukuun pukeutuneen Annan muotokuvaa, joka onnistui kaikkien sen nähneiden mielestä erittäin hyvin.