IX

Vanhan, rappeutuneen palazzon sisätiloissa oli jylhiä kohokuvakattoja ja seinäfreskoja, mosaiikkipermantoja, pitkiä, raskaspoimuisia keltaisia ikkunaverhoja, vanhanaikaisia, seinäjalustoille ja kamiinoille asetettuja maljakkoja, kaiverruskoristeisia ovia ja synkkiä taulusaleja. Koko tuo rakennus, johon Anna ja Vronski olivat muuttaneet, piti Vronskin mielessä yllä sitä suloista harhaluuloa, ettei hän ollutkaan venäläinen tilanomistaja ja virasta eronnut tallimestari vaan valistunut taiteen suosija ja suojelija ja samalla vaatimaton taiteilija, joka rakastamansa naisen vuoksi on luopunut seuramaailmasta ja kieltäytynyt kaikista kunnianhimon houkutuksista.

Muutettuaan palazzoon asumaan Vronski saattoi täydellisesti antautua valitsemaansa osaan, ja solmittuaan Golenishtshevin välityksellä muutamia kiinnostavia tuttavuuksia hän oli jonkin aikaa rauhallinen. Hän maalasi italialaisen taiteilijaprofessorin johdolla harjoitelmia luonnosta ja tutki keskiajan Italian elämää. Keskiajan Italian elämä oli viime aikoina siinä määrin hurmannut Vronskin, että hän oli alkanut käyttää hattua ja olalle heitettyä vaippaa keskiajan tapaan, mikä sopi hänelle erittäin hyvin.

— Me asumme täällä emmekä tiedä mistään mitään, Vronski sanoi häntä eräänä aamuna tapaamaan tulleelle Golenishtsheville. — Oletko sinäkään nähnyt Mihailovin taulua? kysyi hän antaen toverilleen äskettäin saamansa venäläisen sanomalehden ja viitaten siinä olevaan kirjoitukseen venäläisestä taiteilijasta, joka asui samassa kaupungissa kuin hekin; tämä taiteilija oli saanut valmiiksi taulun, josta oli jo kauan kulkenut huhuja ja joka oli ostettu jo edeltä käsin. Kirjoituksessa oli nuhteita hallitukselle ja akatemialle siitä, että huomattava taiteilija oli jäänyt ilman minkäänlaista kannatusta ja apua.

— Olen nähnyt sen, vastasi Golenishtshev. — Hänellä on kyllä lahjoja, mutta aivan väärä suunta. Aina vain sama ivanovilais-straussilais-renanilainen suhde Kristukseen ja uskonnolliseen maalaukseen.

— Mitä taulu esittää? kysyi Anna.

— Kristusta Pilatuksen edessä. Kristus on tehty juutalaiseksi uuden koulukunnan puhtaan realismin mukaan.

Ja saatuaan täten tilaisuuden puhua eräästä mieliaiheestaan
Golenishtshev jatkoi:

— Minä en käsitä, miten ne voivat niin törkeästi erehtyä. Kristuksella on jo määrätty hahmonsa vanhojen mestarien taiteessa. Jos ne taas tahtovat kuvata jotain kumousmiestä tai tietäjää eikä Jumalaa, niin ottakoot Sokrateen, Franklinin, Charlotte Cordayn, mutta ei Kristusta. Ne valitsevat juuri sen henkilön, jota ei voi ottaa taiteen käyttöön, ja siksi…

— Mutta kuulkaas, onko totta, että Mihailov elää suuressa köyhyydessä? kysyi Vronski arvellen, että hänen venäläisenä mesenaattina tuli auttaa taiteilijaa välittämättä siitä, oliko taulu hyvä vai huono.

— Tuskin. Hän on erinomainen muotokuvamaalari. Ettekö ole nähneet hänen maalaamaansa Vasiltshikovan muotokuvaa? Mutta hän ei taida enää välittää muotokuvamaalauksesta, ja saattaa olla, että hän sen vuoksi on joutunut puutteeseen. Minä luulen että…

— Voisikohan häntä pyytää maalaamaan Anna Arkadjevnan kuvaa? kysyi
Vronski.

— Miksi minun? sanoi Anna. — Sinun maalaamasi jälkeen minä tahdo mitään kuvaa itsestäni. Maalatkoon ennemmin Anin, — niin hän nimitti tytärtään. — Kas siellä hän onkin, lisäsi hän nähtyään ikkunasta kauniin italialaisen imettäjänaisen menevän lapsi sylissä puutarhaan ja vilkaisi samassa salavihkaa Vronskiin. Tuo italialainen kaunotar, jonka pään Vronski oli maalannut muutamaan tauluunsa, oli Annan elämän ainoa salainen murheenaihe. Vronski oli maalatessaan ihastellut naisen kauneutta ja keskiaikaista olemusta, eikä Anna uskaltanut tunnustaa itselleen, että pelkäsi tulevansa mustasukkaiseksi ja juuri sen vuoksi erityisesti hyväili ja hemmotteli tuota naista ja tämän pientä poikaa.

Vronski katsahti myös ikkunaan ja Annaan ja kääntyen samassa
Golenishtshevin puoleen sanoi:

— Tunnetko sinä Mihailovin?

— Olen minä joskus tavannut hänet. Mutta hän on perin omituinen ja täysin vailla sivistystä. Hän on noita uusia villi-ihmisiä, joita nykyään tapaa, tiedättehän, vapaa-ajattelijoita, jotka ovat d'emblèe omaksuneet uskonnottomuuden, kieltämisen ja materialismin elämänviisauden. Ennen aikaan, puhui Golenishtshev huomaamatta tai haluamatta huomata, että Anna ja Vronski tahtoivat sanoa jotain, — ennen aikaan vapaa-ajattelija oli sellainen ihminen, joka oli kasvatuksessaan saanut uskonnon, lain ja siveyden käsitteet ja joka itse työn ja taistelun tietä oli päätynyt vapaaseen ajatustapaansa; mutta nyt on syntynyt uusi luontaisten vapaa-ajattelijoiden tyyppi. He eivät koskaan ole edes kuulleetkaan, että on ollut siveellisiä ja uskonnollisia lakeja tai auktoriteetteja, ja oppineet alusta alkaen kieltämään kaiken kasvaen niin sanoakseni villeinä. Hän kuuluu tähän joukkoon. Luullakseni hän on moskovalaisen ylilakeijan poika eikä ole saanut mitään sivistystä. Kun hän tuli taideakatemiaan ja saavutti mainetta, hän tahtoi viisaana miehenä hankkia myös sivistystä. Ja hän haki sitä sieltä, missä luuli sivistyksen lähteen olevan — aikakauskirjoista. Ennen aikaan, kuten tiedätte, sivistystä janoava ihminen, esimerkiksi ranskalainen, olisi alkanut tutkia kaikkia klassikoita: jumaluusoppineita, tragedian mestareita, historioitsijoita, filosofeja ja aikansa henkistä pääomaa yleensäkin, ymmärrättehän. Mutta meillä sellainen ihminen joutuu nykyään heti nihilistisen kirjallisuuden vaikutuksen alaiseksi, omaksuu hyvin nopeasti nihilistisen tieteen ydinmehun, ja sillä hyvä. Vielä parikymmentä vuotta sitten hän olisi löytänyt siitä kirjallisuudesta joitakin merkkejä taistelusta auktoriteetteja ja vuosisataisia näkökantoja vastaan, ja tästä taistelusta hän olisi ymmärtänyt, että jotain muutakin on ollut olemassa; mutta nyt hän joutuu heti sellaisen kirjallisuuden pariin, jossa vanhoja katsantokantoja ei pidetä edes väittelyn arvoisina, vaan sanotaan suoraan: ei ole mitään muuta kuin evoluutio, luontainen valinta, taistelu olemassaolosta, ja sillä hyvä. Minä olen kirjoituksessani…

— Tiedättekö mitä? sanoi Anna, joka oli jo kauan vaihtanut varovaisia silmäyksiä Vronskin kanssa ja tiesi, ettei Vronskia kiinnostanut tuon taiteilijan sivistys, vaan se ajatus, miten häntä voisi auttaa ja saada häneltä muotokuvan. — Tiedättekö? keskeytti hän epäröimättä puheintoon päässeen Golenishtshevin. — Lähdetään hänen luokseen!

Golenishtshev toipui innostuksestaan ja myöntyi mielellään ehdotukseen. Mutta koska taiteilija asui kaukaisessa kaupunginosassa, päätettiin ottaa vaunut.

Tunnin kuluttua pysähtyivät vaunut, joissa Anna istui Golenishtshevin vieressä vastapäätä Vronskia, uuden ruman talon edustalle. Saatuaan kuulla vastaan tulleelta talonmiehen vaimolta, että Mihailov kyllä päästää työhuoneeseensa, mutta että hän nyt oli parin askeleen päässä olevassa asunnossaan, he lähettivät vaimon mukana nimikorttinsa hänelle pyytäen lupaa hänen taulujensa katsomiseen.