X
Taiteilija Mihailov oli nyt kuten aina työnsä ääressä, kun hänelle tuotiin kreivi Vronskin ja Golenishtshevin nimikortit. Koko aamupäivän hän oli maalannut suurta taulua työhuoneessaan. Tultuaan kotiin hän oli suuttunut vaimoonsa, kun tämä ei ollut osannut hankkiutua eroon emännästä, joka vaati rahaa.
— Kymmenet kerrat olen sanonut, että älä mene selittelemään mitään. Olet jo muutenkin hölmö ja kun vielä rupeat italiaa solkkaamaan, tulet vielä monta kertaa hölmömmäksi, hän sanoi vaimolleen pitkän kiistan jälkeen.
— Mitäs jätät rästiin, oma syysi. Jos minulla olisi rahaa…
— Jätä minut Herran nimessä rauhaan! huudahti Mihailov itku kurkussa, tukki korvansa, meni väliseinän takana olevaan työhuoneeseensa ja sulki oven. "Tolkuton!" hän sanoi itsekseen, istuutui pöydän ääreen ja avattuaan kansionsa ryhtyi heti erityisellä innolla jatkamaan piirrostaan.
Työ sujui häneltä aina parhaiten silloin, kun hänellä oli elämässä joitakin vastoinkäymisiä, ja varsinkin kun hän oli riidoissa vaimonsa kanssa. "Oi! Kun pääsisi kuulemasta!" hän ajatteli jatkaen työtään. Hän hahmotteli luonnosta vimmoissaan olevasta miehestä. Hän oli jo aiemmin tehnyt luonnoksen samasta aiheesta, mutta ollut siihen tyytymätön. "Ei, parempi se sittenkin oli… Missä se on?" Hän meni vaimonsa puolelle ja tähän katsomatta kysyi kulmat kurtussa vanhemmalta tyttäreltään, missä oli se paperi, jonka hän oli antanut heille. Hylätty kuva löytyi, mutta se oli likainen ja steariinitahrojen turmelema. Hän otti sen kuitenkin, asetti pöydälleen ja alkoi katsella sitä silmät sirrillään vähän matkan päästä. Yhtäkkiä hän hymähti ja heilautti iloisesti käsiään.
— Jaaha! sanoi hän, otti lyijykynän ja alkoi heti nopeasti piirtää.
Steariinitäplä antoi miehelle uuden asennon.
Hän piirsi tämän uuden asennon, ja yhtäkkiä muistui hänen mieleensä tarmokkaan näköinen, lujaleukainen kauppias, jolta hän osti sikareja, ja hän antoi kuvalleen nuo tarmokkaat kasvot ja niiden lujarakenteisen, ulkonevan leuan. Hän naurahti ilosta. Kuollut, keksitty hahmo muuttui äkkiä eläväksi, eikä sitä enää voinut muuttaa. Tämä hahmo eli ja oli selkeästi ja varmasti määritelty. Muutamia korjauksia oli kyllä vielä tehtävä, muutettava jalkojen ja vasemman käden asentoa ja vedettävä tukka taaksepäin. Mutta niitä tehdessään hän ei muuttanut itse hahmoa, vaan poisti vain sen, mikä himmensi hahmon elävyyttä. Hän ikään kuin riisui siltä ne verhot, joiden takaa se tuli kokonaan näkyviin; jokainen uusi piirre selvensi yhä enemmän sitä elävää ja voimakasta mielikuvaa, jonka piirrokselle pudonnut steariinitahra oli hänessä synnyttänyt. Hän viimeisteli juuri hellävaroen kuvaansa, kun hänelle tuotiin nimikortit.
— Heti paikalla, heti paikalla! Hän meni vaimonsa luo.
— No, Sasha, älä ole vihainen! hän sanoi vaimolleen hymyillen arasti ja hellästi. — Syy oli sekä sinun että minun. Minä kyllä selvitän kaikki. Ja tehtyään rauhan vaimonsa kanssa hän otti vihreänkeltaisen samettikauluksisen päällystakkinsa ja hattunsa ja lähti ateljeehensa. Onnistunut miesfiguuri oli häneltä jo unohtunut. Nyt häntä ilahdutti ja jännitti se tieto, että venäläistä ylhäisöä oli saapunut vaunuilla katsomaan hänen maalauksiaan.
Hän oli sisimmässään sitä mieltä, että sellaista taulua, joka paraikaa oli hänen maalaustelineillään, ei kukaan vielä ollut maalannut. Ei hän pitänyt sitä kaikkia Rafaelin tauluja parempana, mutta hän tiesi, että sitä, mitä hän tässä taulussa tahtoi ilmaista, ei kukaan vielä ollut ilmaissut. Sen hän tiesi varmasti ja oli tiennyt jo kauan, siitä asti kun alkoi maalata sitä. Mutta toisten ihmisten arvostelut, olipa arvostelija kuka hyvänsä, merkitsivät hänelle äärettömän paljon ja saivat hänen sielunsa kokonaan kuohuksiin. Jokainen huomautus, kaikkein vähäpätöisinkin, joka osoitti, että arvostelun lausuja näki vaikkapa vain pienenkin osan siitä, mitä hän itse taulussaan näki, liikutti häntä syvästi. Hän piti aina tuomareitaan arvostelukykyisempinä kuin itseään ja odotti heiltä aina jotain sellaista, mitä ei itse nähnyt taulussaan.
Hän lähestyi nopein askelin työhuoneensa ovea ja niin jännittynyt kuin hän olikin, kiinnittyi hänen huomionsa heti Annaan, joka seisoi kuistin varjon pehmeässä valaistuksessa ja kuunteli Golenishtshevin innokasta selittelyä haluten silminnähtävästi samalla vilkaista sivulta lähenevää taiteilijaa. Hän ei huomannut itsekään, miten hän vieraitaan lähestyessään sieppasi ja ahmaisi vaikutelman Annasta, samoin kuin oli ahmaissut sikarikauppiaan leuan, ja kätki sen jonnekin, mistä tarpeen tullen saattoi ottaa sen esiin. Vieraat, jotka Golenishtshevin kertoman nojalla olivat jo edeltä käsin saaneet taiteilijasta epäedullisen kuvan, pettyivät vielä enemmän, kun näkivät hänen ulkomuotonsa. Keskikokoinen, tanakka, levottomin askelin lähestyvä Mihailov teki ruskeassa hatussaan, oliivinvärisessä päällystakissaan ja täysin epämuodikkaissa kapeissa housuissaan ikävän vaikutuksen, varsinkin kun hänen leveät kasvonsa olivat niin tavallisen näköiset ja ilmaisivat samalla kertaa arkuutta ja halua säilyttää omanarvontunto.
— Tehkää niin hyvin, hän sanoi koettaen näyttää välinpitämättömältä.
Eteiseen päästyään hän otti avaimen taskustaan ja avasi oven.