XI

Kun oli astuttu taiteilijan työpajaan, Mihailov vilkaisi vielä kerran vieraitaan ja painoi mieleensä Vronskin kasvojen ja varsinkin hänen leukapieltensä ilmeen. Vaikka hänen taiteellinen vaistonsa työskenteli lakkaamatta uusia aineksia kooten ja vaikka tieto sen hetken lähenemisestä, jolloin hän saisi kuulla arvioita teoksistaan, piti häntä kasvavassa jännityksessä, hän loi tuskin huomattavien tunnusmerkkien perusteella nopeasti ja hienosti itselleen käsityksen noista kolmesta henkilöstä. Tuo Golenishtshev oli täkäläisiä venäläisiä. Mihailov ei muistanut hänen nimeään eikä myöskään sitä, missä oli hänen kanssaan puhellut. Hän muisti vain tämän kasvot, kuten kaikki kerran näkemänsä kasvot, ja muisti myös mielessään hylänneensä ne valheellisen tärkeilevien ja niukkailmeisten kasvojen suureen, ikävään osastoon. Tuuhea tukka ja hyvin avoin otsa antoivat ulkonaista merkittävyyttä noille kasvoille, joiden ainoa ilme oli lapsekas levottomuuden väre kapeassa nenäntyvessä. Vronskin ja Kareninan Mihailov päätteli olevan ylhäisiä ja rikkaita venäläisiä, jotka muiden rikkaiden venäläisten tavoin eivät ymmärtäneet mitään taiteesta, vaan olivat olevinaan taiteen suosijoita ja ymmärtäjiä. "Ovat varmaan jo nähneet kaikki vanhat ja kiertelevät nyt katsomassa uusia, saksalaishuijareita ja englantilaisia prerafaeliitti-tyhmyreitä, ja ovat nyt tulleet minunkin luokseni saadakseen kierroksensa täyteen", ajatteli hän. Hän tunsi varsin hyvin taiteenharrastajien tavan (mitä viisaampia he olivat, sitä pahempi) käydä aikalaistaiteilijoiden työpajoissa saadakseen siten oikeuden sanoa, että taide on huonontunut ja että mitä enemmän näkee uusia maalauksia, sitä selvemmin huomaa, kuinka jäljittelemättömiä suuret muinaiset mestarit ovat. Mihailov odotti kaikkea tätä, hän näki kaiken tämä vieraidensa kasvoista ja siitä, kuinka välinpitämättömästi he puhelivat keskenään ja katselivat mallinukkeja ja rintaveistoksia ja kuinka vapautuneesti he kävelivät ympäri huonetta odotellessaan taulun paljastamista. Mutta siitä huolimatta hän tunsi suurta jännitystä asetellessaan syrjään harjoitelmiaan, vetäessään ylös ikkunaverhoja ja ottaessaan pois peittoa taulun päältä, ja jännitystä kasvatti se, että Vronski ja varsinkin Anna miellyttivät häntä huolimatta siitä, että kaikkien ylhäisten ja rikkaitten venäläisten oli hänen käsityksensä mukaan määrä olla tyhmyreitä.

— Tässä olisi, jos saan vaivata, hän sanoi siirtyen hyöriskelevin askelin syrjään ja viitaten tauluunsa. — Pilatuksen varoitus. Matteuksen 27:s luku, hän lisäsi tuntien huultensa värähtelevän jännityksestä. Hän siirtyi vieraidensa taakse.

Niiden muutaman sekunnin ajan, jotka vieraat äänettöminä katselivat taulua, Mihailovkin katsoi sitä syrjäisen välinpitämättömällä silmällä. Noina muutamina sekunteina hän uskoi saavansa kuulla pätevimmän tuomionsa juuri noilta vierailtaan, joita hän heti sitten oli niin ylenkatsonut. Hän unohti kaiken, mitä aiemmin oli taulustaan ajatellut niiden kolmen vuoden aikana, joina oli maalannut sitä. Hän unohti kaikki ne hyvät puolet, joista oli ollut niin varma, — hän näki taulunsa heidän uudella, sivullisen välinpitämättömällä silmällä eikä havainnut siinä mitään hyvää. Hän näki etualalla Pilatuksen närkästyneet ja Kristuksen tyynet kasvot ja taaempana Pilatuksen palvelijain hahmot ja tapausta seuraavan Johanneksen kasvot. Kaikki nuo omiksi luonteikseen kehittyneet kasvot olivat kasvaneet esiin etsinnän, monien virheiden ja korjausten kautta. Nuo kasvot olivat tuottaneet hänelle niin paljon tuskaa ja iloa, kun hän niin monesti oli joutunut muuttelemaan niitä yleiskuvan vuoksi, ja nuo värivivahteet hän oli saanut aikaan suurella työllä. Nyt se kaikki näytti vieraiden silmin nähtynä tuhannesti toistetulta sovinnaisuudelta. Jopa sekin, mikä hänelle tässä taulussa oli ollut rakkainta — koko taulun keskipiste, Kristuksen kasvot, jotka olivat ilmestyessään herättäneet hänessä sellaisen riemun —, sekin oli nyt mennyttä, kun hän katseli taulua heidän silmillään. Hän näki hyvin maalatun (eikä edes hyvinkään — hän näki nyt selvästi useita puutteita) toisinnon Tizianin, Rafaelin tai Rubensin lukemattomista Kristus-kuvista ja yhtä vanhoista sotilaista ja Pilatuksesta. Kaikki oli kulunutta, köyhää ja vanhaa, vieläpä huonosti maalattuakin — räikeää ja kehnoa työtä. Vierailla on täysi oikeus puhua teennäisen kohteliaita korulauseita taiteilijan läsnä ollessa ja säälitellä ja ivata häntä erottuaan hänestä.

Äänettömyys kävi hänelle liian raskaaksi (vaikka ei kestänytkään minuuttia enempää). Katkaistakseen sen ja osoittaakseen olevansa tyyni hän kokosi rohkeutensa ja kääntyi Golenishtshevin puoleen:

— Muistaakseni minulla on ollut ilo tavata teidät, hän sanoi vilkuillen rauhattomasti milloin Vronskiin, milloin Annaan, jottei kadottaisi ainoatakaan piirrettä heidän ilmeistään.

— Aivan oikein, me näimme toisemme Rossin luona sinä iltana, jolloin se italialainen neiti — uusi Rachel — lausui, aloitti Golenishtshev vapautuneesti, irrotti hitustakaan harmittelematta katseensa taulusta ja kääntyi taiteilijaan päin.

Hän huomasi kuitenkin, että Mihailov odotti arviota taulustaan ja sanoi:

— Taulunne on edistynyt paljon sen jälkeen kun minä sen viimeksi näin. Samoin kuin silloin Pilatus tekee minuun nytkin erityisen voimakkaan vaikutuksen. On kovin helppo ymmärtää tuota ihmistä, joka oikeastaan on kunnon mies, mutta virkamies niin sielunsa pohjaa myöten, ettei tiedä mitä tekee. Mutta minun mielestäni…

Mihailovin liikkuvat kasvot kirkastuivat äkkiä ja silmät alkoivat säteillä. Hän aikoi sanoa jotain, mutta ei saanut mielenkuohultaan sanottua mitään ja rykäisi vain, kuin jotain olisi juuttunut hänen kurkkuunsa. Niin alhaiseksi kuin hän olikin arvioinut Golenishtshevin taiteentuntemuksen, niin vähäpätöinen kuin tuo sinänsä osuva huomautus Pilatus-virkamiehen ilmeestä oli, niin loukkaavalta kuin tuollainen toisarvoinen huomautus olisi voinut hänestä tuntua, kun se tehtiin ensimmäisenä eikä muusta tärkeämmästä sanottu mitään — silti Mihailov oli riemuissaan. Hän oli itse ajatellut Pilatuksestaan samaa, mitä Golenishtshev nyt siitä sanoi. Golenishtshevin huomautuksen arvoa ei vähentänyt hänen silmissään se seikka, että oli miljoonia ajatuksia, jotka — Mihailov oli siitä varma — olisivat kaikki olleet yhtä oikeita. Hän mieltyi Golenishtsheviin tuon huomautuksen vuoksi ja siirtyi äkkiä alakuloisuuden tilasta riemun tilaan. Taulu kävi eläväksi hänen edessään koko siinä sanoin ilmaisemattomassa monisäkeisyydessään, mikä on kaikelle elävälle ominaista. Mihailov yritti taas sanoa, että niin hänkin oli Pilatuksen ymmärtänyt, mutta ei kyennyt hillitsemään huultensa vapinaa eikä puhumaan. Vronski ja Anna puhelivat myös jotain sillä hiljaisella äänellä, jolla tavallisesti puhutaan taidenäyttelyissä osaksi taiteilijan loukkaamisen pelosta, osaksi siitä syystä, ettei muiden kuullen tultaisi sanoneeksi tyhmyyttä, niin kuin taiteesta puhuttaessa helposti käy. Mihailovista tuntui, että taulu oli tehnyt vaikutuksen heihinkin. Hän siirtyi lähemmäs heitä.

— Miten ihmeellinen on Kristuksen ilme! sanoi Anna. Kaikesta, mitä hän näki, tuo ilme miellytti häntä kaikkein eniten, ja hän tunsi, että se oli taulun keskus ja että sen vuoksi tämä kiitos olisi taiteilijalle mieleen. — Näkee että hän säälii Pilatusta.

Se oli taaskin yksi niitä miljoonia oikeita ajatuksia, joita taulusta ja siinä olevasta Kristus-hahmosta saattoi löytää. Anna oli sanonut Kristuksen säälivän Pilatusta. Kristuksen ilmeessä täytyi olla myös sääliä, koska koko hänen olemuksensa ilmaisi rakkautta, ylimaallista tyyneyttä, kuolemanvalmiutta ja sanojen turhuuden tuntua. Pilatuksessa oli kuin olikin virkamiestä ja Kristuksessa sääliä, koska toisessa oli lihan, toisessa hengen elämä henkilöityneenä. Kaikki tämä ja paljon muuta välähti Mihailovin mielessä. Ja taaskin hänen kasvonsa säteilivät riemusta.

— Niin, ja miten tuo hahmo on tehty, kuinka ilmava se on! sanoi Golenishtshev, aivan kuin tahtoen osoittaa tällä huomautuksella, ettei hän hyväksynyt itse kuvan sisältöä ja ajatusta.

— Niin, ihmeellistä mestaruutta! sanoi Vronski. — Kuinka hyvin nuo taaempana olevat hahmot erottuvat! Sitä se tekniikka merkitsee! huomautti hän Golenishtsheville viitaten heidän äskeiseen keskusteluunsa, jonka aikana Vronski oli tuskitellut tuon tekniikan omaksumisen vaikeutta.

— Niin, niin aivan ihmeellistä! vahvistivat Golenishtshev ja Anna. Vaikka Mihailov olikin mielihyvän vallassa, koski huomautus tekniikasta kipeästi hänen sydämeensä, ja hän katsahti vihaisesti Vronskiin ja kurtisti kulmiaan. Hän oli usein kuullut tuon sanan eikä voinut ollenkaan ymmärtää, mitä sillä oikeastaan tarkoitettiin. Hän tiesi, että sillä ymmärrettiin kokonaan sisällöstä riippumatonta mekaanista piirtämisiä maalaamiskykyä. Usein hän oli huomannut, että tekniikka asetettiin sisäisen arvon vastakohdaksi, ikään kuin sen avulla voisi maalata hyvin sitä, mikä on huonoa. Hän tiesi, että tarvittiin paljon tarkkuutta ja hellävaraisuutta siihen, ettei verhoa poistaessaan vahingoittaisi itse taideteosta ja siihen että saisi poistetuksi kaikki verhot; mutta mitään maalaustaitoa tai tekniikkaa siinä ei vaadittu. Jos pienelle lapselle tai kyökkipiialle olisi samalla tavoin avautunut se, mitä hän, taiteilija, näki, hekin olisivat osanneet paljastaa sen, mitä näkivät. Eikä kaikkein kokenein ja taitavinkaan maalariteknikko voisi pelkällä mekaanisella kyvyllään maalata mitään, jolleivät sisällön puitteet olisi hänelle ensin selvinneet. Lisäksi Mihailov näki, että jos kerran puhuttiin hänen tekniikastaan, ei se ainakaan ansainnut kehumista. Kaikessa, mitä hän maalasi ja oli maalannut, hän näki silmiinpistäviä puutteellisuuksia, jotka johtuivat varomattomuudesta verhojen aukaisemisessa ja joita oli nyt enää mahdoton korjata turmelematta koko teosta, ja melkein kaikissa hahmoissa ja kasvoissa hän näki vielä riisumattomien verhojen jätteitä, jotka pilasivat taulua.

— Erään huomautuksen voisi esittää, jos sallitte… huomautti
Golenishtshev.

— Oi, mielelläni, olkaa niin hyvä, sanoi Mihailov teennäisesti hymyillen.

— Sen vain, että hän on teidän taulussanne ihmisjumala eikä jumalihminen. Minä kyllä tiedän, että olette niin tahtonutkin.

— Minä en ole voinut kuvata sitä Kristusta, jota minulla ei ole sielussani, sanoi Mihailov synkästi.

— Niin, mutta siinä tapauksessa, jos te sallitte minun lausua ajatukseni… Teidän taulunne on niin hyvä, ettei minun huomautukseni voi sitä vahingoittaa, ja se on sitä paitsi vain minun yksityinen ajatukseni. Te olette käsitellyt aihetta eri tavalla. Itse aihekin on toinen. Mutta ajatellaanpa esimerkiksi Ivanovia. Minä olen sitä mieltä, että jos Kristus on asetettu pelkän historiallisen henkilön asemaan, Ivanovin olisi ollut parempi valita jokin toinen historiallinen aihe, sellainen, joka on vielä tuore ja koskematon.

— Mutta jos se on suurin aihe, mitä taiteella on käytettävänään?

— Jos etsii, niin löytää kyllä muitakin. Onhan kyllä niin, ettei taide siedä väittelyä tai harkintaa. Mutta Ivanovin taulua katsellessa tulee uskovan ja uskottoman mieleen kysymys, onko siinä kuvattu olento Jumala; vai eikö ole, ja vaikutelman yhtenäisyys särkyy.

— Kuinka niin? sanoi Mihailov. — Liekö siitä enää erimielisyyttä sivistyneiden kesken?

Golenishtshev ei ollut samaa mieltä ja pitäytyen yhä taiteessa niin tärkeän vaikutelman ykseyden vaatimuksessa hän saattoi Mihailovin alakynteen.

Mihailov oli kuohuksissaan, mutta ei osannut sanoa mitään ajatuksensa puolustamiseksi.