XI
Kun Levin ja Stepan Arkadjevitsh tulivat talonpoikaistupaan, jossa Levinin oli tapana majailla metsästysretkillään, siellä kaikui jo Veslovskin tarttuvan iloinen nauru. Hän istui keskellä tupaa ja piteli molemmin käsin kiinni penkistä, sillä sotamies, emännän veli, koetti vetää häneltä jalasta liejuisia saappaita kiskoen samalla koko miestä.
— Minä tulin juuri. Ils sont été charmants[24]. Ajatelkaas, syöttivät ja juottivat minut ihan kylläiseksi! Ette usko millaista leipää! Delicieux[25]! Ja viina — en ole koskaan juonut sellaista! Eivätkä millään ehdolla tahtoneet ottaa rahaa. Sanoivat vain: "Älähän huoli."
— Mitäs siinä rahaa! Vieraanahan ne teitä kestitsivät. Eiväthän ne mitään viinakauppiaita ole! sanoi sotamies saatuaan viimeinkin märän saappaan mustuneine sukkineen pois jalasta.
Metsämiesten saappaista ja liejuisista, toisiaan nuoleskelevista koirista johtuen tupa oli kovin likainen sekä täynnä suon ja ruudin hajua eikä veitsiä tai haarukoitakaan ollut, mutta silti metsämiehet joivat teensä ja söivät illallisensa sellaisella ruokahalulla, jonka saa vain metsästysretkillä. Peseytyneinä ja puhtaina he sitten menivät siistittyyn heinälatoon, johon kuskit olivat valmistaneet herroille vuoteen.
Vaikka olikin jo pimeä, ei ketään metsästäjistä nukuttanut. Juteltiin ensin tämänpäiväisestä metsästyksestä, koirista ja edellisistä retkistä, kunnes keskustelu osui aiheeseen, joka kiinnosti kaikkia. Kun Vasenka oli moneen kertaan ihastellut sitä, kuinka hauska oli nukkua tällaisessa heinäntuoksun täyttämässä yömajassa, jossa koirat saivat maata isäntänsä jalkojen juuressa, ja kuinka hyviä talonpojat olivat olleet, kun olivat kestinneet häntä viinalla, kertoi Oblonski, kuinka hauskaa hänellä oli ollut viimekesäisellä metsästysretkellään Maltusin luona. Maltus oli tunnettu rautatiepohatta. Stepan Arkadjevitsh kertoi, millaisia soita Maltus oli ostanut Tverin läänissä ja kuinka niitä oli vartioitu ja millaisilla vaunuilla metsästäjiä oli saatettu suolle ja millainen aamiaisteltta oli pystytetty suon ääreen.
— Minä en ymmärrä, sanoi Levin nousten istumaan heinävuoteessaan, — kuinka sinä voit sietää noita ihmisiä. Minä käsitän, että aamiainen parhaan punaviinin kera maistuu hyvälle, mutta eikö sinua todellakaan inhota sellainen ylellisyys? Kaikki nuo rahapomot, kuten käyttöoikeuksien ostajat, kokoavat rahansa sellaisilla keinoilla, että ansaitsevat sillä ihmisten halveksunnan, mutta vähät he siitä, kun he sitten samaisilla epärehellisesti tienaamillaan rahoilla voivat ostaa itsensä vapaaksi halveksunnasta.
— Aivan niin! lausui Vasenka Veslovski. — Aivan niin! Tietysti
Oblonski tekee sen vain bonhomie'sta[26], mutta toiset sanovat, että
Oblonski käy…
— Eikö mitä, Levin kuuli, että Oblonski hymyili puhuessaan, — minä en pidä häntä kunniattomampana kuin ketä hyvänsä rikasta kauppiasta tai aatelismiestä. Molemmat ovat samalla tavoin koonneet varansa sekä työllään että viisaudellaan.
— Niin, mutta millaisella työllä! Mitä työtä se on! Hankkii rautatienrakentamislupia ja myy toisille!
— Työtäpä tietenkin. Työtä siinä merkityksessä, että jollei olisi häntä tai muita hänenlaisiaan, niin ei olisi rautateitäkään.
— Ainakaan se ei ole samanlaista työtä kuin talonpojan tai tiedemiehen työ.
— Kenties ei; mutta työtä siinä merkityksessä, että hänen toimintansa antaa tulokseksi rautateitä. Mutta sinun mielestäsihän rautatiet ovat hyödyttömiä.
— Se on toinen kysymys; minä olen valmis myöntämään niiden hyödyllisyyden. Mutta kaikki ansio, joka on saavutettu ilman vastaavaa työmäärää, on epärehellistä.
— Kuka määrittelee vastaavuuden?
— Ansaitseminen epärehellisin keinoin, viekkaudella, sanoi Levin tuntien mahdottomaksi selvästi määritellä rehellisen ja epärehellisen välistä rajaa, — esimerkiksi pankkikonttorien hankinta, jatkoi hän. — On väärin hankkia itselleen suunnattomia rikkauksia ilman työtä, niin kuin ennen, kun vuokrattiin oikeuksia valtiolta; nyt on vain muoto toinen, mutta asia sama. Le roi est mort, vive le roi[27]! Tuskin oli päästy siitä, kun tulivat rautatiet ja pankit, samaa keinottelua ilman työntekoa.
— Tuo voi kyllä olla sekä oikein että nerokkaasti sanottu… Ole hiljaa, Krak! huusi Stepan Arkadjevitsh koiralleen, joka kihnutti itseään tassullaan ja penkoi heinää; nähtävästi hän oli varma asiastaan ja puhui sen vuoksi hitaasti ja levollisesti. — Mutta sinä et määritellyt rehellisen ja epärehellisen työn rajaa. Onko se epärehellistä, että minä saan palkkaa enemmän kuin virastoni asiainhoitaja, joka kuitenkin tuntee asiat paremmin kuin minä.
— En tiedä.
— Ja kuulehan vielä; se, että sinä saat maataloustöistäsi viitisen tuhatta puhdasta tuloa, ja tämä talonpoika, jonka luona nyt majailemme, tekipä hän miten paljon hyvänsä, ei saa työstään viittäkymmentä ruplaa enempää, on yhtä epärehellistä kuin sekin, että minä saan enemmän kuin asiainhoitajani ja että Maltus saa enemmän kuin joku ratamestari. Päinvastoin, minun mielestäni yhteiskunnassa esiintyy aivan perusteetonta vihamielisyyttä noita ihmisiä kohtaan, ja minä luulen sen johtuvan kateudesta…
— Ei, se ei ole totta, sanoi Veslovski, — mitään kateutta siinä ei voi olla; sellaisissa asioissa on vain jotain likaista.
— Ei, odotahan, jatkoi Levin. — Sinä sanoit sen olevan väärin, että minä saan viisituhatta ja talonpoika saa viisikymmentä ruplaa; se on totta. Se on väärin, minä tunnen sen, mutta…
— Onpa tosiaankin. Miksi me syömme, juomme ja huvittelemme emmekä tee mitään, ja talonpoika saa olla alituisessa työssä? sanoi Vasenka Veslovski, joka nähtävästi ensimmäisen kerran elämässään tuli ajatelleeksi asiaa ja oli sen vuoksi täysin vilpitön.
— Niin, sinä tunnet, mutta et sentään anna talonpojille maatilaasi, sanoi Stepan Arkadjevitsh ikään kuin tahallaan satuttaen Leviniä arkaan kohtaan.
Viime aikoina oli langosten välille tullut jotain salattua kahnausta; oli kuin he olisivat sukulaisiksi tultuaan ruvenneet kilpailemaan siitä, kumpi osasi järjestää elämänsä paremmin, ja nyt tuo ilmeni vihamielisyys siinä henkilökohtaisuuksiin menevässä sävyssä, jonka keskustelu vähitellen sai.
— En anna, kun ei kukaan minulta sitä vaadi, ja jos tahtoisinkin antaa, niin en saisi sitä tehdä, vastasi Levin, — ja kenelle minä sen sitten antaisin?
— Anna tälle talonpojalle; hän kyllä ottaa.
— No miten minä sen annan? Menen ja teen hänen kanssaan kauppakirjan, niinkö?
— Samantekevää miten. Jos sinä olet vakuuttunut siitä, ettei sinulla ole oikeutta…
— En ole ensinkään vakuuttunut siitä. Tunnen päinvastoin, ettei minulla ole oikeutta antaa sitä pois, sillä minulla on velvollisuuksia sekä maata että perhettäni kohtaan.
— Ei, mutta kuulehan; jos sinä pidät tuota epätasaisuutta vääränä, niin miksi et sitten toimi niin?
— Minähän toimin niin, joskin negatiivisesti; se on: minä koetan olla suurentamatta sitä erotusta, joka on olemassa minun ja hänen asemansa välillä.
— Suo anteeksi, mutta tuo on pelkkä paradoksi!
— Hiukan sofistinen selitys, vahvisti Veslovski. — Kas, isäntä! hän sanoi talonpojalle, joka avasi ladon oven sitä narisuttaen. — Kuinka et ole vielä nukkumassa?
— Ei ole unesta tietoakaan! Minä luulin herrojen olevan jo sikiunessa, mutta täältä kuuluikin puhetta. Minun pitäisi ottaa sieltä koukku. Ei suinkaan tuo koira pure? lisäsi hän astellen varovasti paljasjaloin latoon.
— Missä sinä itse nukut?
— Tästä lähdetään juuri hevosia paimentamaan.
— Oi, millainen yö! sanoi Veslovski katsellen suuresta oviaukosta iltaruskon heikossa valossa häämöttävää tuvan nurkkaa ja pihamaata työrattaineen. — Kuunnelkaas! Naisääni laulaa, eikä ollenkaan hullummin! Ketkä siellä laulavat?
— Ne ovat tuon naapurikartanon piikatyttöjä.
— Mennäänpäs pitämään hauskaa! Eihän tässä nukuta kuitenkaan.
Oblonski, eikö lähdettäisi!
— Jospa voisi sekä maata että mennä sinne, vastasi Oblonski ojennellen käsivarsiaan. — Hyvä tässä on maatakin.
— No, minä menen sitten yksin, sanoi Veslovski nousten ketterästi ja vetäen kengät jalkaansa. — Näkemiin sitten, hyvät herrat. Jos siellä on hauskaa, niin tulen hakemaan teitäkin. Te kestitsitte minua lintupaistilla, ja minä pidän sen muistissa.
— Eikö ole miellyttävä poika? sanoi Oblonski, kun Veslovski oli mennyt ja isäntä oli sulkenut oven hänen jälkeensä.
— On kyllä, vastasi Levin miettien yhä äskeisen keskustelun aihetta. Hän luuli lausuneensa ajatuksensa ja tunteensa niin selvästi kuin taisi, ja silti hänen toverinsa, kaksi viisasta ja rehellistä ihmistä, olivat sanoneet hänen puolustautuvan sofismeilla. Se kummastutti häntä.
— Niin se on, veliseni. Täytyy joko myöntää, että nykyinen yhteiskuntajärjestys on oikea ja puolustaa oikeuksiaan, tai tunnustaa nauttivansa vääriä etuoikeuksia, niin kuin minä teen, ja nauttia niistä ilomielin.
— Ei, jos sinä pitäisit niitä väärinä, niin et sinä voisi nauttia niitä ilolla; minä en ainakaan voisi. Minun täytyy ennen kaikkea tuntea, etten tee pahaa.
— Mitähän, jos kumminkin lähtisimme? sanoi Stepan Arkadjevitsh nähtävästi väsyneenä ajattelun vaatimista ponnistuksista. — Emmehän me kumminkaan nuku. Lähdetään vain!
Levin ei vastannut. Hänen keskustelussa sanomansa lause, että hän toimii vain käänteisellä tavalla oikeudenmukaisesti, pani hänet ajattelemaan. "Eikö sitten voi olla oikeudenmukainen muuten kuin negatiivisesti?" kyseli hän itseltään.
— Ei, minä en tule, sanoi Levin.
— Periaatteestako taaskin? sanoi Stepan Arkadjevitsh etsien pimeässä lakkiaan.
— Ei periaatteesta, mutta mitä minä siellä tekisin?
— Sinä menet tuota tietä turmioon, kuuletko, sanoi Stepan
Arkadjevitsh löydettyään lakkinsa ja nousi pystyyn.
— Miten niin?
— Kyllä minä olen huomannut, millaiseen asemaan olet saattanut itsesi vaimoosi nähden. Teille kysymys siitä, lähdetkö sinä vai etkö lähde pariksi päivää metsälle, on maailman tärkeimpiä asioita. Se on kyllä hyvin idyllistä, mutta koko elämän sisällöksi siitä ei ole. Miehen tulee olla riippumaton, hänellä on omat miehiset harrastuksensa. Miehen pitää olla miehekäs, sanoi Oblonski avaten ovea.
— Ja mennä liehittelemään kartanon piikatyttöjä, niinkö? kysyi Levin.
— Miksei, jos huvittaa. Ça ne tire pas à consequence[28]. Vaimoani se ei vahingoita vähääkään, ja minulle se tuottaa huvia. Pääasia on, että pitää kodin pyhänä eikä päästä sinne mitään häiritsevää. Mutta käsiään ei pidä sitoa.
— Kenties, sanoi Levin kuivasti ja kääntyi kyljelleen. — Huomenna täytyy lähteä varhain; minä nousen aamun sarastaessa ja lähden ketään herättämättä.
— Messieurs, venez vite[29]! kuului ulkoa hakemaan tulleen Veslovskin ääni. — Minä olen tehnyt löydön. Charmante[30], täydelleen Gretchen, me teimme jo tuttavuutta! Tosiaan, hiton sievä! kertoi hän niin hyväksyvän näköisenä, kuin tuo "Gretchen" olisi luotu niin kauniiksi juuri häntä varten, ja hän olisi nyt ilmaissut tyytyväisyytensä siihen, joka oli valmistanut hänelle moisen lahjan.
Levin oli nukkuvinaan. Oblonski lähti ladosta tohvelit jalassa ja sikari suussa, ja pian miesten äänet häipyivät kuulumattomiin.
Levin ei pitkään aikaan saanut unta. Hän kuuli, miten hänen hevosensa pureksivat heinää ja miten isäntä lähti vanhimman poikansa kanssa hevosia paimentamaan; sitten hän kuuli, miten sotamies-eno paneutui isännän nuoremman pojan kanssa levolle ladon toiseen päähän ja miten poika hennolla äänellä puhui enolleen koirista, jotka näyttivät pojasta suurilta ja pelottavilta; hän kuuli, miten poika kyseli, mitä eläimiä nuo koirat pyysivät, ja miten sotamies unisella ja käheällä äänellä selitti, että huomenna metsästäjät menevät suolle ja ampuvat pyssyillä, ja päästäkseen eroon pojan kysymyksistä sanoi sitten äkkiä: "Nuku, Vasjka, nuku, tai ei hyvä peri". Hän alkoi pian kuorsata, ja kaikki vaikeni; kuului vain hevosten pureksinta ja taivaanvuohen mäkätys. "Käänteisestikö vain?" toisti hän itsekseen. "Niin, minkäs minä sille voin." Ja hän alkoi ajatella huomista päivää.
"Huomenna lähden varhain aamulla ja koetan olla hermoilematta.
Taivaanvuohia on täällä paljon. Ja on heinäkurppiakin. Palattuani
saan Kittyltä kirjelapun. Niin, kenties Stiva on hiukan oikeassakin.
Minä en ole miehekäs vaimoni suhteen, olen kovin hellämielinen…
Mutta minkäs sille voi! Käänteisesti taaskin!"
Unenhorteessa hän kuuli naurua ja iloista puhetta. Hän avasi hetkeksi silmänsä: oli kuutamo ja Veslovski ja Stepan Arkadjevitsh seisoivat keskenään jutellen avonaisella ovella, kuun kirkkaassa valossa. Stepan Arkadjevitsh puhui jotain tytön tuoreudesta verraten häntä vastakuorittuun tuoreeseen pähkinään; ja Veslovski toisteli jotain, luultavasti jonkun talonpojan hänelle sanomaa lausetta: "Koeta vain kiireesti hommata oma!" ja nauroi tarttuvaa naurua. Levin sanoi unisesti:
— Hyvät herrat, huomenna sarastaessa! ja nukkui.