X
Vasenka oli ajanut niin nopeasti, että he tulivat suolle liian varhain, niin että oli vielä kuuma.
Oltiin siis vihdoinkin oikealla metsästyssuolla, ja sitä katsellessaan Levin ei voinut olla ajattelematta, miten pääsisi Vasenkasta ja saisi kulkea yksin. Stepan Arkadjevitsh toivoi nähtävästi samaa, ja Levin huomasi hänen kasvoillaan huolestuneen ilmeen, joka näkyy aina oikean metsämiehen kasvoilla ennen metsästyksen alkua, samalla kuin hänen silmistään kuvastui hänelle ominainen, hyväntahtoinen oveluus.
— Kuinkas me lähdemme? Mainio suo, näkyy haukkojakin, sanoi Stepan
Arkadjevitsh osoittaen kahta luhdan yllä leijailevaa isoa lintua. —
Missä on haukkoja, siellä on varmaan riistaakin.
— No niin, hyvät herrat, sanoi Levin hieman synkeän näköisenä vetäen saappaittensa varret suoriksi ja tarkastaen pyssynsä nallit, — näettehän tuon luhdan tuolla? Levin osoitti joesta oikealle leviävän suuren, puoleksi niitetyn soisen lakeuden ympäröimää tummanvihreää saareketta.
— Suo alkaa tästä aivan meidän edestämme, missä on vihreämpää, näettehän. Tästä se jatkuu tuonne oikealle, missä kuljeksii hevosia — siellä mättäikössä on tavallisesti heinäkurppia —, tuon luhdan ympäriltä aina tuohon lepikkoon ja myllyyn saakka. Tuolla, missä on tuo joen lahti, On paras paikka. Siellä minä ammuin kerran seitsemäntoista taivaanvuohta. Lähdemme tästä koirinemme eri haaroille ja palaamme sitten myllyn luona yhteen.
— No, kuka menee oikealle ja kuka vasemmalle? kysyi Stepan Arkadjevitsh. — Oikealla on avarampaa, menkää te kahden sitä puolta, minä menen vasenta, hän sanoi mahdollisimman huolettomasti.
— Hyvä! Me näytämme kuka saa enemmän. No, lähdetään, lähdetään pian! kiiruhti Vasenka.
Levinin ei käynyt sanominen vastaan, ja he lähtivät.
Heti kun he olivat tulleet suolle, alkoivat koirat yhdessä etsiä pyrkien kumpikin ruosteikkoa kohti. Levin tunsi Laskan varovaisen ja epämääräisen etsimistavan, hän tunsi myös paikan ja odotti taivaanvuohiparvea.
— Veslovski, kulkekaa rinnallani! hän sanoi hillityllä äänellä loiskutellen perässä tulevalle toverilleen, jonka pyssynpiipun suunta tuli tuon tuostakin Levinin mieleen matkalla sattuneen odottamattoman laukauksen jälkeen.
— Ei, minä en tahdo häiritä teitä, älkää ajatelko minua.
Mutta Levin ei voinut olla ajattelematta häntä ja muistamatta Kittyn sanoja: "Katsokaa ettette vain ammu toisianne." Koirat juoksivat jo erillään, kumpikin omaa uraansa; Levin oli niin jännittynyt, että hän luuli ruosteliejuun uponneen kengänkantansa mäiskähdystä taivaanvuohen ääneksi ja puristi pyssynsä perää.
Pau! Pau! pamahti hänen korvansa juuresta. Vasenka oli ampunut sorsaparveen, joka liiteli suon yllä hyvän matkan päässä metsästäjistä. Levin ehti tuskin katsahtaa taakseen, kun kymmenkunta taivaanvuohta nousi määkyen lentoon.
Stepan Arkadjevitsh ampui yhden juuri sinä hetkenä, jolloin se alkoi ruveta mutkittelemaan, ja taivaanvuohi putosi myttynä rämeikköön. Oblonski suuntasi hätäilemättä pyssynpiippunsa toista, alempana lentävää kohti, ja laukauksen pamahtaessa putosi sekin niitetylle luhdalle ja näkyi, kuinka se hyppeli siinä ja räpytteli toista, ehyeksi jäänyttä valkeapohjaista siipeään.
Leviniä ei onnistanut yhtä hyvin; hän ampui ensin liian läheltä eikä osunut, tähtäsi sitten uudelleen taivaanvuohen kohotessa ylemmäksi, mutta samaan aikaan pyrähti toinen lentoon aivan hänen jalkojensa juuresta häiriten hänen tarkkaavaisuuttaan, ja hän ampui toistamiseen ohi.
Lataamisen aikana nousi lentoon vielä yksi taivaanvuohi, ja Veslovski, joka oli ehtinyt ladata ennen muita, tyhjensi kaksi haulipanosta sitä kohti. Stepan Arkadjevitsh korjasi lintunsa ja katsahti Leviniin välähtelevin silmin.
— No, nyt eroamme, sanoi Stepan Arkadjevitsh vihelsi koiralleen ja lähti astelemaan omalle haaralleen pyssy valmiina, hiukan vasenta jalkaansa ontuen. Levin ja Veslovski lähtivät toiselle haaralle.
Levinin metsäonnen laita oli aina niin, että jos hän alussa epäonnistui, hän hermostui ja ampui koko päivän huonosti. Niin kävi nytkin. Riistaa oli suolla paljon. Koiran ja metsämiesten jalkojen alta lenteli tuon tuostakin taivaanvuohia, ja Levinillä olisi kyllä ollut tilaisuus korjata harhalaukauksensa; mutta mitä enemmän hän ampui, sitä enemmän hän häpäisi itseään Veslovskin nähden, joka ampua paukutteli iloisena välittämättä matkan pituudesta, saamatta mitään tapetuksi ja sitä vähääkään ujostelematta. Levin hätäili, ampui ennen aikojaan, kiihottui yhä enemmän eikä lopulta enää itsekään luottanut omaan tähtäykseensä. Laska näytti käsittävän sen. Se veltostui etsinnässään ja katseli metsästäjiä neuvottoman ja nuhtelevan näköisenä. Laukauksia kajahteli lakkaamatta. Ruudin savu leijaili ympärillä, mutta tilavassa metsästyslaukussa oli vain kolme pientä taivaanvuohta. Niistäkin oli yksi Veslovskin ampuma ja yksi yhteinen. Sillä välin kuului suon toiselta puolen Stepan Arkadjevitshin pyssyn pauke harvempana, mutta sitäkin merkitsevämpänä, kuten Levinistä tuntui, ja melkein joka laukauksen jälkeen kuului usutus: "Krak. Krak, mene hakemaan!"
Se kiihotti Leviniä vieläkin enemmän. Taivaanvuohia liiteli yhtenään luhdan yllä. Joka puolelta kuului taukoamatonta määkinää maasta ja raakkumista ilmasta; aikaisemmin lentoon pyrähtäneet taivaanvuohet laskeutuivat maahan aivan metsästäjien eteen. Kahden haukan sijasta niitä leijaili ja kirkui suon yllä nyt kymmenittäin.
Taivallettuaan suurimman osan suota Levin ja Veslovski tulivat niittämättömälle alueelle, jossa risteili talonpoikien heinämaitten rajaviivoja osaksi tallattuina, osaksi viikatteella aukaistuina linjoina. Osa jaetuista kaistaleista oli jo niitetty.
Vaikka niittämättömältä alueelta oli varsin vähän toivoa löytää yhtä paljon kuin niitetyltä, Levin oli luvannut edetä Stepan Arkadjevitshia kohti sitä tietä ja kulki toverinsa kera yhä kauemmas niitettyjä ja niittämättömiä kaistaleita pitkin.
— Metsästäjät, hoi! huusi eräs valjaista päästettyjen rattaitten luona istuvista talonpojista, — tulkaa meidän kanssamme syömään ja ryyppäämään.
Levin katsahti sivulleen.
— Tule pois! huusi iloinen, punakasvoinen, parrakas mies hymyillen niin, että valkeat hampaat näkyivät ja kohotti vihertävää tuoppia, joka välkähteli auringossa.
— Qu'est ce qu'ils disent[22]? kysyi Veslovski.
— Pyytävät ryypyille. Ovat kai olleet heinämaan jaossa. Ei taitaisi maistua hullummalle, sanoi Levin pieni viekkaus mielessä, toivoen Veslovskin joutuvan kiusaukseen ja menevän miesten luo.
— Miksi ne sitä meille tarjoavat?
— Huvikseen vain. Menkääpä katsomaan. Teille se on uutta ja huvittavaa.
— Allons, c'est curieux[23].
— Menkää, menkää, löydättehän te tien myllylle! huudahti Levin. Sivulle katsahtaessaan hän näki ilokseen, kuinka Veslovski kompuroi väsynein jaloin, selkä kyyryssä ja pyssy ojennetussa kädessä vajottavaa suota pitkin talonpoikien luo.
— Tule sinä kanssa! huusi talonpoika Levinille. — Ka, tule pois!
Saat piirasta ryypyn päälle.
Levinin olisi kovasti tehnyt mieli viinaryyppyä ja leipäpalasta. Hän oli uupunut ja sai horjahtelevat jalkansa vaivoin irtautumaan suoliejusta, ja hän epäröi hetkisen. Mutta koira pysähtyi. Samassa katosi koko väsymys ja hän astui keveästi hyllyvää suota pitkin koiran luo. Hänen jalkansa alta pyrähti taivaanvuohi; hän ampui ja osui lintuun, mutta koira seisoi yhä edelleen. "Ota kiinni!" Koiran edestä nousi toinen. Levin ampui. Mutta päivä oli onneton; hän ei osunut, ja kun hän sitten meni etsimään edellistä, hän ei löytänyt sitäkään. Hän tallusteli koko luhdan ristiin rastiin, mutta Laska ei uskonut hänen saaneen osuman, ja kun Levin usutti sitä hakemaan, se teeskenteli hamuavansa, mutta ei hakenut.
Levinin metsäonni ei parantunut Vasenkan mentyäkään. Taivaanvuohia oli paljon täälläkin, mutta Levin ampui koko ajan ohi.
Aurinko paistoi viistoin sätein mutta vielä kuumasti; hiestä läpimärät vaatteet olivat tarttuneet ihoon kiinni; vasen saapas oli täynnä vettä ja painoi ja litisi kävellessä; ruudinpölyn tahrimilta kasvoilta valui hikipisaroita, suussa oli karvas maku, sieraimissa ruudin ja ruosteen haju ja korvissa taivaanvuohien lakkaamaton määkinä; pyssynpiippuihin ei voinut koskea, ne olivat niin kuumat; sydän hakkasi nopeasti ja tiheään; kädet vapisivat jännityksestä, ja väsyneet jalat kompuroivat mättäitä ja hetteitä pitkin; mutta hän kulki ja ampui yhä. Lopulta, häpeällisen harhalaukauksen jälkeen, hän heitti pyssynsä ja lakkinsa maahan.
"Ei, täytyy tulla järkiinsä!" hän sanoi itselleen. Otettuaan pyssynsä ja hattunsa hän kutsui Laskan luokseen ja astui rämeiköstä niitylle. Tultuaan kuivalle maalle hän istui mättäälle, riisui saappaat jalastaan, kaatoi vedet niistä pois, meni suon laidalle, joi ruosteelta maistuvaa vettä ja valeli sillä kasvonsa, kätensä ja kuumentuneet pyssynpiiput. Virkistyttyään hän meni taas sitä paikkaa kohti, johon taivaanvuohi oli laskeutunut, ja koetti olla kiihottumatta.
Hän tahtoi pysyä tyynenä, mutta siitä ei tullut mitään. Hänen sormensa painoi liipaisinta jo ennen kuin hän oli saanut linnun tähtäimeen. Ja hän ampui vielä huonommin kuin ennen.
Ennen kuin Stepan Arkadjevitsh tuli esiin, Levin näki hänen koiransa. Maasta kiskaistun lepän juuren alta hypähti Krak löyhkäävän suomudan yltäpäältä mustaksi tahraamana ja nuuski Laskan kuonoa voitonriemuisen näköisenä. Krakin jäljestä ilmaantui leppien varjoon myös Stepan Arkadjevitshin muhkea hahmo. Hän tuli lähemmäs punaisena ja hikisenä, kaulus auki, ja ontui vieläkin kävellessään hiukan.
— Mitäs kuuluu? Te paukutitte kovasti! hän sanoi iloisesti hymyillen.
— Kuinkas sinua on onnistanut? kysyi Levin. Mutta kysymys oli tarpeeton, sillä hän näki jo täyden metsästyslaukun.
— Siinähän tuo on mennyt. Hänellä oli neljätoista kappaletta.
— Mainio suo! Veslovski varmaan häiritsi sinua. Kahden on hankala käyttää samaa koiraa, sanoi Stepan Arkadjevitsh vähätellen riemuvoittoaan.