IX
— No selitäpäs nyt tarkkaan meidän matkasuunnitelmamme, sanoi Stepan
Arkadjevitsh.
— Olen suunnitellut näin: ensin ajamme Gvozdevoon. Sen tällä puolen olevalla suoniityllä pitäisi olla heinäkurppia ja tuolla puolen on suuria soita, joilla asustaa taivaanvuohia ja väliin heinäkurppiakin. Nyt on liian kuuma, mutta ehtii kyllä viiletä siksi kun joudumme suoniitylle… sinne on noin kaksikymmentä virstaa. Yövymme siellä ja aamulla sitten menemme isoille suomaille.
— Eikö matkan varrella sitten ole yhtään mitään?? — On; mutta se vain viivyttäisi ja veisi voimia, kun on niin kuuma. On pari oikein viehättävää paikkaa, mutta niissä tuskin on mitään.
Levinin olisi kyllä itsensä tehnyt mieli poiketa noihin paikkoihin, mutta ne olivat niin lähellä kotia, että hän saattoi käydä niissä milloin hyvänsä, ja sitä paitsi ne olivat liian pieniä kolmen metsämiehen liikkuma-alaksi. Niinpä hän viekasteli hiukan sanoessaan epäilevänsä, oliko niissä mitään. Kun tultiin pienen soisen aukeaman kohdalle, Levin tahtoi ajaa ohitse, mutta Stepan Arkadjevitshin tottunut metsästäjänsilmä erotti heti tielle näkyvän rämeen.
— Emmekö poikkea tuonne? hän sanoi osoittaen soista paikkaa.
— Lähdetään toki. Mainio paikka! innostui Veslovski, eikä Levin voinut olla suostumatta.
Tuskin he olivat ehtineet pysähtyä, kun koirat jo kilvan hyökkäsivät suolle.
— Krak! Laska!
Koirat kääntyivät takaisin.
— Tulee ahdasta kolmelle. Minä odotan täällä, sanoi Levin toivoen, etteivät he löytäisi mitään muuta kuin hyyppiä, jotka koiria pakoon pyrähdettyään nyt lentelivät vaappuen ja valittaen suon yllä.
— Ei, tulkaa, Levin; mennään yhdessä! pyysi Veslovski.
— Tulee liian ahdasta. Laska, tule takaisin! Laska! Ette kai te tarvitse toista koiraa.
Levin jäi rattaiden luo ja katseli kateellisena metsästäjätovereitaan. Metsästäjät kiersivät koko rämeikön. Suolta ei löytynyt mitään lukuunottamatta suokanaa ja hyyppiä, joista Vasenka ampui yhden.
— Siinäs näette, etten minä suota säästellyt, Levin sanoi, — aika vain menee hukkaan.
— Hauskaa se vain oli. Näittekö te? puheli Vasenka Veslovski kiiveten kömpelösti rattaille pyssy ja hyyppä käsissään. — Miten mainiosti osuin tähän! Eikö totta? Joko me kohta tulemme määräpaikkaan?
Yhtäkkiä hevoset kavahtivat pystyyn, Levin löi päänsä jonkun pyssynpiippua vasten ja kuului pamaus. Oikeastaan pamaus tuli ensin, mutta Levin luuli sen kuuluneen jälkikäteen. Kyse oli siitä, että Vasenka Veslovski oli hanoja alas laskiessaan pitänyt kiinni toisesta hanasta ja painanut toisen hanan liipaisinta. Lataus oli osunut maahan vahingoittamatta ketään. Stepan Arkadjevitsh pudisti päätään ja naurahti nuhtelevasti Veslovskille. Mutta Levin ei voinut torua Veslovskia. Ensinnäkin Levinin nuhteisiin olisi näyttänyt olevan syynä se, että hän oli ollut vaarassa ja saanut kuhmun otsaansa; ja toiseksi Veslovski oli ensin niin lapsellisen pahoillaan ja nauroi sitten niin iloisesti ja sydämensä pohjasta heidän yhteiselle säikähdykselleen, että toistenkin täytyi yhtyä nauruun.
Kun he tulivat toiseen, melko laajaan suopaikkaan, jonka katsastaminen olisi vaatinut paljon aikaan, Levin kehotti kumppaneitaan pysymään rattailla. Mutta Veslovski pyysi niin hartaasti, että Levinin täytyi seisauttaa hevoset ja päästää metsämiehet suolle. Vieraanvaraisena isäntänä hän jäi taas itse odottamaan rattaiden viereen.
Krak juoksi kohta mättäiden luo ja heti koiran jäljessä kiiruhti Vasenka Veslovski. Stepan Arkadjevitsh ei ehtinyt vielä lähellekään, kun heinäkurppa pyrähti lentoon. Veslovski ampui ohi, ja heinäkurppa laskeutui niittämättömälle suoniitylle. Stepan Arkadjevitsh jätti sen Veslovskin hoteisiin. Krak löysi sen uudelleen ja seisahtui; Veslovski ampui linnun ja palasi vaunujen luo.
— Menkää te nyt. Minä jään hevosten luo, hän sanoi.
Leviniä alkoi vaivata metsämiehen kateus. Hän antoi ohjakset
Veslovskille ja lähti suolle.
Laska, joka oli jo kauan surkeasti vinkunut ja valittanut kärsimäänsä vääryyttä, kiiti suoraa päätä kohti varmalta tuntuvaa saalispaikkaa, tuttua mättäikköä, johon Krak ei vielä ollut poikennut.
— Mikset sinä pysäytä sitä? huusi Stepan Arkadjevitsh.
— Ei se säikytä, vastasi Levin iloiten koirastaan ja kiiruhti sen jäljestä.
Laskan etsintä kävi sitä vakavammaksi ja varovaisemmaksikin, mitä lähemmäs tuttuja mättäitä se tuli. Pieni suolintu veti vain hetkeksi huomion puoleensa. Koira teki kierroksen mättäiden ympäri ja alkoi tehdä toista, kun se yhtäkkiä vavahti ja jähmettyi paikoilleen.
— Joudu, joudu, Stiva! huudahti Levin tuntien sydämensä tykyttävän yhä kiivaammin. Hän huomasi kuulonsa teroittuneen, aivan kuin jokin salpa olisi väistynyt sen tieltä, niin että häntä hämmästyttivät kaikki äänet. Ne olivat kirkkaita, mutta vailla kantomatkan luomaa perspektiiviä ja järjestystä. Hän kuuli Stepan Arkadjevitshin askeleet ja luuli kuulevansa hevosten kaukaista töminää, hän kuuli murtuvan mättäänsyrjän hauraan raksahduksen ja luuli kuulevansa heinäkurpan lentävän; myös läheltä takaapäin hän kuuli jotain loiskahtelua, jonka laadusta hän ei päässyt selville.
Varovasti astellen hän lähestyi koiraansa.
— Ota kiinni!
Taivaanvuohi pyrähti lentoon koiran edestä. Levin käänsi pyssynsä lintua kohti, mutta hänen tähdätessään äskeinen loiskahtelu kuului entistä lähempää ja kovemmin ja siihen yhtyi Veslovskin ääni, joka huusi jotain oudon äänekkäästi. Levin näki, ettei enää tähdännyt lintuun vaan sen taakse, mutta laukaisi kuitenkin.
Huomattuaan ampuneensa ohi Levin vilkaisi taakseen ja näki hevosten rattaineen seisovan suossa.
Veslovski oli halunnut katsella toisten ampumista, ajanut suolle ja juuttunut siihen hevosineen ja rattaineen.
— Piru tuota lennättää! mutisi Levin itsekseen mennen takaisin juuttuneiden rattaitten luo. — Miksi ette pysynyt tiellä? hän sanoi Veslovskille kuivasti, huusi sitten perässä tulleen kuskin avukseen ja ryhtyi riisumaan hevosia.
Leviniä harmitti, että hänen ampumistaan oli häiritty ja että hänen hevosensa oli upotettu suohon, mutta vielä enemmän häntä harmitti se, etteivät Stepan Arkadjevitsh ja Veslovski kyenneet vähääkään auttamaan häntä ja kuskia edes hevosten riisumisessa valjaista, sillä kummallakaan noista herroista ei ollut mitään käsitystä hevosten valjastamisesta. Levin puuhaili äänettömänä renkinsä kanssa saadakseen hevoset pois suosta eikä vastannut sanaakaan Vasenkan vakuutuksiin, että siinä oli ollut aivan kuivaa. Mutta myöhemmin, työstä lämmettyään ja havaittuaan, miten Veslovski kiskoi rattaita niin hartaasti ja innokkaasti, että lokasuoja irtosi, Levin alkoi soimata itseään siitä, että hän eilisen tunteensa johdosta oli ollut liian kylmäkiskoinen Veslovskia kohtaan, ja koetti erityisellä ystävällisyydellä korvata äskeisen jäykkyytensä. Kun rattaat oli vedetty tielle ja kaikki saatu taas kuntoon, Levin käski ottaa esiin aamiaiseväät.
— Bon appétit — bonne conscience! Ce poulet va tomber jusqu'au fond de mes bottes,[21] jälleen iloinen Vasenka lausui ranskalaisen sutkauksen lopetellen toista kananpoikaansa. — No, nyt ovat meidän vastoinkäymisemme lopussa, tästä lähin kaikki sujuu hyvin. Mutta minun pitää nyt syyni sovitukseksi istua kuskipukille. Eikö niin? Mitä? Ei, ei, minä olen oikea Automedon, saattepa nähdä miten minä ajan! hän vastasi eikä antanut ohjaksia, kun Levin pyysi häntä päästämään kuskin paikalleen. — Ei, minun täytyy sovittaa syntini ja minun on tässä mainio istua. — Ja hän lähti ajamaan.
Levin pelkäsi hiukan, että Veslovski uuvuttaisi hevoset, etenkin vasemmalla olevan Ruskon, jota hän ei osannut ohjata, mutta mukautui pian väkisinkin hänen iloiseen mielialaansa, kuulteli hänen koko matkan ajan kuskinpukilta laulelemiaan lauluja, kertoilemiaan tarinoita sekä lystikästä esitystä siitä, miten ohjattiin englanniksi, four in hand. Mitä parhaimmalla tuulella he saapuivat pian Gvozdevon suolle.