VIII
Seuraavana päivänä, naisten vielä nukkuessa, ilmestyivät pääoven eteen avarat talonpoikaisrattaat ja työkärryt. Laska, joka oli jo aamulla tajunnut, että tänään lähdettäisiin metsälle, oli kyllikseen vinguttuaan ja hypittyään asettunut rattaille kuskin viereen ja katseli jännittyneenä ovelle, josta metsästäjien piti tulla; se ei näyttänyt hyväksyvän heidän viivyttelyään. Ensimmäisenä tuli Vasenka Veslovski uusissa suurissa saappaissaan, joiden varret ulottuivat paksujen reisien puoliväliin saakka, vihreässä, uuden, nahalta haisevan patruunavyön kiristämässä nutussaan, nauhallinen lakki päässään ja uuden uutukainen englantilainen kannikehihnaton pyssy kädessään. Laska hyppäsi häntä vastaan, nuolaisi häntä tervehdykseksi ja tiedusteli hypellen, joko toiset pian tulevat, mutta kun ei saanut vastausta, se palasi entiseen vahtiasentoonsa ja odotti siinä hievahtamatta, pää kallellaan ja toinen korva hörössä. Viimein aukeni ovi jyristen ja ulos lennähti Stepan Arkadjevitshin kellertävä pointteri Krak, joka pyöri ja kieppui ilmassa, ja sen jäljestä astui itse Stepan Arkadjevitsh pyssy kädessä ja sikari suussa. "Hei, hei, Krak!" huudahteli hän koiralleen, joka hyppeli hänen rintaansa, vatsaansa ja metsästyslaukkuaan vasten. Stepan Arkadjevitshilla oli jalassaan remmeillä sidottavat talonpoikaisruojut ja repaleiset housut ja yllään lyhyt päällystakki. Päässä oli jokin vanha hatunreuhka, mutta uudenaikainen pyssy oli mainio kapistus, ja metsästyslaukku ja patruunavyö olivat ensiluokkaista lajia, joskin jo käytöstä kuluneet.
Vasenka Veslovski ei ollut ennen ymmärtänyt tuota oikeaa metsämiehen keikaruutta, joka piili vaatetuksen rääsyisyydessä ja parasta laatua olevissa metsästysvälineissä. Hän ymmärsi sen nyt katsoessaan Stepan Arkadjevitshia, joka noissa rääsyissäkin säteili tyylikkään, hyvinsyötetyn ja iloisen herraskaisen olemuksensa viehätysvoimaa, ja hän päätti lujasti pukeutua seuraavalle metsästysretkelle samalla tavoin.
— Missähän meidän isäntämme viipyy? kysyi hän.
— Nuori vaimo, sanoi Stepan Arkadjevitsh hymyillen.
— Ja vielä niin suloinen.
— Kyllä hän oli jo pukeissa. On varmaan taas juossut vaimonsa luo. Stepan Arkadjevitsh arvasi oikein. Levin oli taas juossut vaimonsa luo kysyäkseen häneltä vielä kerran, oliko tämä antanut anteeksi hänen eilisen tyhmyytensä, ja pyytääkseen tätä herran tähden noudattamaan varovaisuutta. Ennen kaikkea piti pysyä loitompana lapsista, jotka saattoivat milloin hyvänsä tönäistä. Sitä paitsi täytyi Levinin saada varma vakuutus siitä, ettei vaimo suuttunut häneen, kun hän lähti kahdeksi päiväksi pois kotoa, ja pyytää vaimoa varmasti kirjoittamaan hänelle edes muutama sana, jotka tämä voisi lähettää huomisaamuna ratsastajan mukana, jotta hän voisi olla rauhallinen.
Kittyn oli nyt kuten aina vaikea erota miehestään niin pitkäksi ajaksi; mutta kun hän nyt näki tämän eloisan, metsästyssaappaissa ja valkeassa metsästyspuserossa erityisen suurelta ja voimakkaalta näyttävän hahmon ja tämän kasvojen käsittämättömän innostuneen säteilyn, hän unohti miehensä ilon vuoksi oman surunsa ja hyvästeli tätä iloisesti matkalle.
— Anteeksi, hyvät herrat! sanoi Levin tullen kuistille.
— Ovatko eväät mukana? Miksi Rusko on valjastettu oikealle puolen?
No, samantekevää. Laska, noh, istu!
— Päästä nuoren karjan sekaan, hän sanoi karjanhoitajalle, joka oli odotellut kuistin luona vastausta oinaita koskevaan kysymykseensä. — Anteeksi, tuolla tulee vielä yksi pahantekijä, hän sanoi, hyppäsi uudelleen alas rattailta, joihin oli ollut jo istuutumaisillaan, ja lähti mittapuu kädessä lähestyvän urakoitsija-kirvesmiehen luo.
— Eipäs tullut eilen konttoriin, vaan tulee nyt viime hetkellä…
No, mitä asiaa?
— Jos laittaisi siihen vielä yhden käänteen. Kaikkiaan kolme askelmaa lisää. Silloin se sattuu ihan paikalleen ja tulee paljon parempi.
— Olisit totellut minua, vastasi Levin harmissaan. — Minähän sanoin, että viritä linjalangat ensin ja veistä sen mukaan. Miten niitä nyt enää korjaa? Tee niin kuin minä käskin ja laita uudet.
Oli käynyt niin, että urakkamies oli pilannut rakenteilla olevan sivurakennuksen portaat veistämällä ne erikseen, sen tarkemmin nousua laskematta, niin että kun portaat asetettiin paikoilleen, askelmat olivat aivan kaltevat. Nyt mies tahtoi korjata niitä lisäämällä kolme askelmaa.
— Tulee paljon parempi.
— Mihin ne portaat sitten johtavat, kun lisätään kolme askelmaa?
— Hyvä ihme, sanoi kirvesmies ylenkatseellisesti hymyillen, — sinne minne pitääkin. Ihan kohdalleen. Kun ne lähtevät siitä alhaalta näin, selitti hän vakuuttavin elein, — niin ne menevät näin ja näin ja sattuvat juuri kohdalleen.
— Mutta kyllähän kolme askelmaa pituuttakin tuo lisää… Mihin ne oikein vievät?
— No tällä lailla, kun ne siitä alhaalta lähtevät, niin vievät kohdalleen, vakuutti urakkamies sinnikkäästi.
— Vievät räystään alle seinään.
— Miten ne nyt sinne? Alhaaltahan ne lähtevät. Menevät näin ja näin ja vievät oikeaan kohtaan.
Levin otti latainpuikon ja alkoi tehdä portaiden piirustusta hiekkatomuun.
— No, näetkös nyt?
— Niin kuin tahdotte, sanoi kirvesmies, jonka silmät kirkastuivat hänen nähtävästi viimeinkin oivaltaessaan asian. — Pitänee sitten tehdä uudet.
— No niin, ja teekin niin kuin on käsketty, huudahti Levin istuutuen rattaille. — Antaa mennä! Filipp, pidäpäs kiinni koirista!
Hetkeksi kaikista perhe- ja taloushuolistaan päästyään Levin oli nyt niin voimakkaan elämänilon ja odotuksen vallassa, ettei häntä haluttanut puhua. Lisäksi hänen mielensä oli keskittyneen jännittynyt, kuten jokaisella metsämiehellä metsästyspaikkaa lähestyttäessä. Häntä kiinnosti vain se, löytyisikö Kolpenon suolta mitään ja pitäisikö Laska puolensa Krakin rinnalla ja kuinka hänen itsensä onnistuisi ampua tänään. "Kunpa Oblonski ei ampuisi paremmin!" tuli myös hänen mieleensä.
Oblonski oli samanlaisessa mielentilassa eikä myöskään puhunut paljoa. Vain Vasenka Veslovski jutteli yhtenään. Kuunnellessaan hänen tarinaansa Levin tunsi häpeävänsä eilisiltaisia ajatuksiaan. Vasenka oli tosiaankin kunnon poika, teeskentelemätön, hyväluontoinen ja iloinen. Jos Levin olisi naimattomana joutunut hänen seuraansa, olisi hän varmaan ystävystynytkin tämän kanssa. Tosin Leviniä hiukan vaivasi hänen kevyt suhtautumisensa elämään ja hänen huolettomansävyinen keikarointinsa; oli kuin hän olisi katsonut olevansa jokin epäämättä merkittävä henkilö, kun hänellä kerran oli pitkät kynnet ja nauhalakki ja muuta sellaista. Mutta sen saattoi kyllä suoda anteeksi hänen hyväluontoisuutensa ja kunnollisuutensa vuoksi. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen, äänsi erinomaisesti ranskaa ja englantia ja kuului samaan säätyyn kuin Levinkin, ja kaikki tämä miellytti Leviniä.
Vasenka oli hyvin ihastunut vasemmalla puolen olevaan donilaiseen arohevoseen. "Olisipa hauskaa ratsastaa pitkin aroa arohevosella! Eikö olisikin?" huudahti hän. Hänen mielestään arohevosella ratsastamisessa oli jotain hurjaa ja runollista, jota hän ei mitenkään osannut selittää; mutta hänen naiiviutensa, komeutensa, herttainen hymynsä ja sulavat liikkeensä eivät voineet olla viehättämättä. Nyt Levinistä oli joka tapauksessa mukava olla hänen seurassaan, olipa siihen syynä sitten luontainen myötätunto Veslovskin kaltaista ihmistä kohtaan tai eilisen väärän arvostelun aiheuttama hyvittämistarve.
Kun oli ajettu noin kolme virstaa, Veslovski huomasi yhtäkkiä, että hänen sikarikotelonsa ja lompakkonsa olivat poissa, eikä hän tiennyt, oliko hän kadottanut ne vai jättänyt pöydälle. Lompakossa oli kolmesataaseitsemänkymmentä ruplaa ja oli siis mahdotonta jättää asiaa sillensä.
— Kuulkaas, Levin, minäpä otan tuon donilaisen ja ratsastan sillä kotiin. Sehän käy mainiosti. Eikö niin? hän ehdotti, valmiina hyppäämään rattailta.
— Mitä varten? vastasi Levin oivaltaen heti, että Vasenka painoi vähintään kuusi puutaa. — Minä lähetän kuskin.
Kuski lähti donilaisella aisahevosella kotiin, ja Levin ohjasi itse jäljellejäänyttä paria.