VII
Levin palasi takaisin vasta sitten, kun häntä lähetettiin pyytämään illalliselle. Portaissa seisoivat Kitty ja Agafja Mihailovna neuvotellen illallisviineistä.
— Mitä te siitä sellaista numeroa teette? Antakaa samaa mitä muulloinkin, sanoi Levin.
— Ei, Stiva ei juo… Kostja, odota vähän, mikä sinun on? Kitty aloitti kiiruhtaen hänen peräänsä, mutta Levin ei odottanut yhtään, vaan harppoi säälimättä ruokasaliin ja yhtyi heti yleiseen vilkkaaseen keskusteluun, jota Vasenka Veslovski ja Stepan Arkadjevitsh pitivät yllä.
— No kuinkas on, lähdemmekö huomenna metsälle? kysyi Stepan
Arkadjevitsh.
— Lähdetään ihmeessä, sanoi Veslovski istuutuen sivuttain toiselle tuolille ja koukistaen lihavan jalkansa alleen.
— Kaikin mokomin minun puolestani. Oletteko jo ollut metsällä tänä vuonna? kysyi Levin suunnaten katseensa vieraan jalkaan. Hän koetti kyllä olla rakastettava, mutta Kitty huomasi heti hänen teennäisyytensä ja oudoksui sitä. — En tiedä, löydämmekö heinäkurppia mutta taivaanvuohia on paljon. Pitää vain lähteä aikaisin. Ettette vain väsähdä? Etkö ole väsynyt, Stiva?
— Minä väsynyt? Kaikkea sitä kuuleekin! Valvotaan vaikka koko yö!
Lähdetään kävelemään!
— Valvotaanpa tosiaankin! Mainio ehdotus! kannatti Veslovski.
— Sen me kyllä uskomme, että sinä voit olla nukkumatta ja estää muitakin pääsemästä levolle, sanoi Dolly miehelleen, äänessään hieno ivansävy kuten useimmiten hänen puhutellessaan miestään. — Mutta minun mielestäni on aika mennä nukkumaan… Ja minä menenkin, minä en syö enää illallista.
— Ei, istu nyt sinäkin, Dollinka, sanoi Stepan Arkadjevitsh siirtyen lie puolelle isoa ruokapöytää, jossa Kitty oli. — Minulla on sinulle vielä paljon kertomista.
— Tuskin mitään kiinnostavaa.
— Tiedättekö, Veslovski on käynyt Annan luona ja menee pian taas heitä katsomaan. Hehän asuvat lähellä, noin seitsemänkymmenen virstan päässä täältä. Minun täytyy myös välttämättä käydä siellä. Veslovski, tule tänne!
Vasenka siirtyi naisten puolelle ja istuutui Kittyn viereen.
— Kertokaa, olkaa hyvä, kävittekö te Annan luona? Kuinka hän voi? uteli Darja Aleksandrovna.
Levin jäi toiseen päähän pöytää, ja puhellessaan vanhan ruhtinattaren ja Varenkan kanssa hän näki koko ajan, että Stepan Arkadjevitshin, Dollyn, Kittyn ja Veslovskin kesken oli meneillään vilkas ja salaperäinen keskustelu. Hän näki myös, kuinka hänen vaimonsa koko ajan katseli omituisen vakavan näköisenä Vasenkan kauniita kasvoja tämän vilkkaasti kertoessa jotain.
— Heillä on hyvin hauskaa, Vasenka kertoi Vronskista ja Annasta. — Minä en tietysti ota arvostellakseni heidän välejään, mutta heidän talossaan tuntee olevansa perheessä.
— Mitä he aikovat tehdä?
— Luullakseni he aikovat tulla talveksi Moskovaan.
— Kuinka hauskaa olisi käydä yhdessä heidän luonaan! Koska sinä lähdet sinne? kysyi Stepan Arkadjevitsh Vasenkalta.
— Minä aion viettää heidän luonaan heinäkuun.
— Lähdetkö sinä mukaan? kysyi Stepan Arkadjevitsh vaimoltaan.
— Olen kauan ajatellut käydä siellä ja varmasti jonain päivänä lähdenkin, sanoi Dolly. — Minun on sääli Annaa, minä tunnen hänet niin hyvin ja tiedän, että hän on oikein hyvä ihminen. Sinun mentyäsi lähden yksin hänen luokseen, silloin en ole kenellekään haitaksi. On parempikin, kun et sinä ole mukana.
— No, hyvä on, sanoi Stepan Arkadjevitsh. — Entä sinä, Kitty?
— Minä? Mitä minä siellä tekisin? sanoi Kitty sävähtäen punaiseksi ja vilkaisten mieheensä.
— Ettekö ole tuttu Anna Arkadjevnan kanssa? kysyi Veslovski. — Hän on hyvin viehättävä nainen.
— Niin on, vastasi Kitty punastuen vieläkin enemmän ja siirtyi miehensä luo.
— Sinä siis lähdet huomenna metsälle? hän sanoi Levinille.
Tänä lyhyenä aikana Levinin mustasukkaisuus oli kasvanut kasvamistaan ja saanut voimakkaan kiihdykkeen siitä, että Kitty oli punastunut puhellessaan Veslovskin kanssa. Ja nyt Levin ymmärsi omalla tavallaan vaimonsa kysymyksen. Niin oudolta kuin se tuntuikin jälkeenpäin, nyt hänestä oli selvää, että Kitty kysyi hänen huomista metsälle lähtöään vain siksi, että halusi tietää, soisiko hän sen ilon Vasenka Veslovskille, johon Kitty oli hänen käsityksensä mukaan jo rakastunut.
— Lähden, lähden, vastasi Levin luonnottomalla, itselleen vastenmielisellä äänellä.
— Viipykää vielä huominen päivä kotona, muutenhan Dolly ei saa nähdä miestään ollenkaan, ehdotti Kitty.
Kittyn sanojen merkitys oli Levinin mielestä tämä: "Älä erota minua hänestä. Sinun lähdöstäsi minä vähät, mutta salli minun nauttia tuon viehättävän nuoren miehen seurasta."
— No, jos sinä niin tahdot, niin me viivymme huomispäivän kotona,
Levin vastasi erityisen rakastettavasti.
Sillä välin Vasenka, joka ei vähääkään aavistanut, millaisia kärsimyksiä hänen läsnäolonsa tuotti, oli noussut pöydästä ja lähtenyt Kittyn perään saatellen tätä ystävällisin, hymyilevin katsein.
Levin näki tuon katseen. Hän kalpeni hetkeksi ja hänen henkensä salpautui. "Kuinka hän ilkeääkin katsoa tuolla tavoin minun vaimooni!" Hän oli kuohuksissaan.
— Huomispäivänkö täällä? Lähdetään mieluummin, sanoi Vasenka istuutuen tuolille ja koukistaen tapansa mukaan jalkansa alleen.
Levinin mustasukkaisuus meni vieläkin pidemmälle. Hän näki jo itsensä petettynä aviomiehenä, joka oli vaimolleen ja tämän rakastajalle tarpeen vain elämän mukavuuden ja huvin hankkijana… Mutta siitä huolimatta hän kyseli rakastettavasti ja vieraanvaraisesti Vasenkan metsästysretkistä, pyssystä, saappaista ja jos mistäkin ja lupasi lähteä jo huomenna.
Onneksi vanha ruhtinatar keskeytti hänen kärsimyksensä nousten pöydästä ja kehottaen Kittyä menemään nukkumaan. Mutta ennen kuin Kitty ehti lähteä, Levin sai vielä kestää uusia koettelemuksia. Sanoessaan hyvää yötä talon emännälle Vasenka aikoi taas suudella hänen kättään, mutta Kitty veti punastuen kätensä pois ja sanoi lapsellisen suorasukaisesti: "Se ei ole meillä tapana", joista sanoista hän myöhemmin sai äidiltään nuhteita.
Levinin mielestä Kitty oli menetellyt alun alkaen väärin salliessaan moisen suhtautumisen itseensä, ja kaksin verroin väärin hän teki osoittaessaan niin kömpelösti, ettei pitänytkään siitä.
— Kuka nyt vielä voi mennä nukkumaan! sanoi Stepan Arkadjevitsh joka oli illallispöydässä muutaman lasillisen viiniä juotuaan tullut parhaaseen runolliseen mielentilaansa. — Katsos, Kitty, hän sanoi osoittaen lehmusten takaa nousevaa kuuta, — kuinka ihanaa! Veslovski, nyt olisi serenadin aika. Tiedätkö, hänellä on mainio ääni, me lauloimme hänen kanssaan hevosmatkalla. Hän toi ihania lauluja mukanaan, joukossa kaksi uutta. Koettaisitte laulaa yhdessä Varvara Andrejevnan kanssa.
* * * * *
Kun kaikki olivat jo hajaantuneet makuuhuoneisiinsa, Stepan Arkadjevitsh käveli Veslovskin kanssa lehtokujaa pitkin ja harjoitteli hänen kanssaan uutta laulua.
Levin istui sillä aikaa synkkänä vaimonsa makuukamarin nojatuolissa laulajia kuunnellen eikä vastannut mitään vaimonsa tiedusteluihin, mikä häntä vaivasi; mutta kun Kitty viimein sanoi arasti hymyillen: "Eihän vain Veslovski ole jollain lailla pilannut tuultasi?" pato murtui ja Levin purki sydämensä tuskan. Hänen omat sanansa loukkasivat häntä ja tekivät hänet entistä hermostuneemmaksi.
Hän seisoi vaimonsa edessä: silmät välähtelivät pelottavasti kurtistuneiden kulmien alta, ja voimakkaat kädet pusertuivat rintaa vasten, aivan kuin hän olisi pinnistänyt voimansa äärimmilleen itseään hillitäkseen. Hänen kasvojensa ilme olisi ollut kova, melkeinpä julmakin, jollei se samalla olisi kuvastanut kärsimystä, joka liikutti Kittyä. Hänen leukapielensä vapisivat ja ääni katkeili.
— Mustasukkainen minä en ole, se on iljettävä sana. Minä en voi olla mustasukkainen, enkä voi uskoa, että… Minä en voi sanoa mitä minä tunnen, mutta kauheaa se on… Minä en ole mustasukkainen, mutta minä olen loukkaantunut, masentunut ja raivostunut siitä, että kukaan rohkenee ajatella, rohkenee katsoa sinua sellaisin silmin…
— Millaisin silmin? kysyi Kitty koettaen mahdollisimman tunnollisesti palauttaa mieleensä kaikki tämän illan sanat ja eleet ja niiden eri vivahteet.
Sisimmässään hän tunsi, että jotain outoa oli ollut juuri sinä hetkenä, jolloin Veslovski oli siirtynyt hänen jäljestään pöydän toiseen päähän, mutta hän ei uskaltanut myöntää sitä edes itselleen, vielä vähemmän miehelleen, jonka kärsimystä se vain olisi lisännyt.
— Ja mitä viehättävää minussa voisikaan olla tällaisena?
— Voi! huudahti Levin tarttuen päähänsä. — Et edes puhuisi noin!…
Jos siis olisit viehättävä…
— Ei, Kostja, älähän nyt, kuulehan! Kitty sanoi kärsimyksensekaisen myötätunnon ilme kasvoillaan. — Kaikkea sinä voitkin ajatella! Kun minulle muita ihmisiä ei ole olemassakaan! — Tahdotko, etten edes näkisi ketään?
Alkuun miehen mustasukkaisuus oli loukannut häntä; häntä oli harmittanut, että kaikkein pienin ja viattomin mielenvirkistyskin kiellettiin; mutta nyt hän olisi ollut valmis uhraamaan kaikkensa saadakseen miestään kalvavan tuskan tyyntymään.
— Ymmärrätkö sinä, kuinka kauhea ja koominen minun asemani on, jatkoi Levin epätoivoisesti kuiskaten, — kun hän on vieraana talossani eikä oikeastaan käyttäydy mitenkään sopimattomasti, paitsi tuota ujostelemattomuuttaan ja säärien nostelua tuolille. Hän pitää sitä maailman hienoimpana käytöstapana, ja siksi minun täytyy olla kohtelias hänelle.
— Mutta Kostja, sinä liioittelet, sanoi Kitty. Hän oli pohjimmiltaan iloinen, sillä tuo mustasukkaisuus kertoi häneen kohdistuvan rakkauden voimasta.
— Kaikkein kauheinta on se, että sinä, sellaisena kuin tavallisestikin olet ja varsinkin nyt, kun olet sellainen minulle pyhä olento, ja niin onnellisia kuin me olemme, aivan erityisen onnellisia, ja yhtäkkiä tuommoinen surkea otus… Ei, miksi minä häntä haukun? Mitä tekemistä minulla on hänen kanssaan? Mutta miksi pitää minun ja sinun onnesi…
— Tiedätkö, nyt minä ymmärrän, mistä se johtui, alkoi Kitty.
— No, mistä, mistä?
— Minä näin kuinka sinä katsoit, kun me puhelimme illallispöydässä.
— No niin! sanoi Levin pelästyneesti.
Kitty kertoi hänelle mistä he olivat jutelleet. Ja sitä kertoessaan hän aivan hengästyi jännityksestä. Levin oli hetkisen vaiti, katsahti sitten tarkasti hänen kalpeita, pelästyneitä kasvojaan ja tarttui äkkiä molemmin käsin päähänsä.
— Katja, minä olen näännyttänyt sinut! Anna minulle anteeksi, rakkaani! Sehän oli mielettömyyttä! Katja, minä olen ollut kokonaan väärässä. Kuinka sitä saattaakaan kiusata itseään aivan syyttä.
— Ei, minun on sääli sinua.
— Minua? Minua? Että olen hullu!… Entä itseäsi?… Tuntuu kauhealta ajatella, että kuka tahansa vieras ihminen voi horjuttaa meidän onneamme.
— Niin, sehän se juuri on loukkaavinta…
— Ei, minä pyydän hänet varta vasten tänne koko kesäksi ja hukutan hänet kohteliaisuuksiin, sanoi Levin suudellen Kittyn käsiä. — Saatpa nähdä. Huomenna… Niin, mutta huomennahan me lähdemme.