VI
Lasten ollessa illallisella aikuiset istuivat verannalla ja puhelivat niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka kaikki ja etenkin Varenka ja Sergei Ivanovitsh tiesivät varsin hyvin, että oli tapahtunut sangen tärkeä, joskin kielteinen asia. Molempien mieltä painoi sama tunne, samantapainen kuin se, jota tuntee epäonnistuneen tutkinnon johdosta luokalle jäänyt tai kokonaan oppilaitoksesta erotettu oppilas. Tuntien jotain erityistä tapahtuneen kaikki puhuivat vilkkaasti kaikenlaisista sivuasioista. Kitty ja Levin olivat erityisen onnellisia tänä iltana. Heidän rakkautensa onnessa piili ikään kuin jonkinlainen ikävä vihjaus niille, jotka olivat tahtoneet samaa eivätkä olleet saaneet, ja siksi heistä tuntui pahalta näyttää onneaan.
— Saattepa nähdä, että Alexandre ei tule, sanoi vanha ruhtinatar. Tänä iltana odotettiin junalta Stepan Arkadjevitshia, ja vanha ruhtinas oli kirjoittanut, että hänkin kenties tulee.
— Ja minä tiedän kyllä minkä vuoksi, jatkoi ruhtinatar, — hän sanoo, että nuorten täytyy alkuaikoina saada olla kahden kesken.
— Isä on kokonaan jättänyt meidät. Emme ole pitkään aikaan nähneet häntä, sanoi Kitty. — Ja mitä nuoria me enää olemme? Mehän olemme jo niin vanhoja.
— Jollei hän tule, sanon minäkin teille hyvästit, sanoi ruhtinatar surullisesti huoahtaen.
— Älkää toki, äiti! toruivat molemmat tyttäret.
— Mutta ajatelkaahan, millaista hänellä on! Nythän hän on… Vanhan ruhtinattaren ääni alkoi äkkiä värähdellä ja katkesi. Tyttäret vaikenivat ja katsahtivat toisiinsa. "Äiti keksii aina jotain surullista", sanoi heidän katseensa. He eivät tienneet, että niin hyvä kuin ruhtinattaren olikin olla tyttärensä luona ja niin tarpeellinen kuin hän täällä tunsikin olevansa, hän oli surkutellut sekä itseään että miestään syvästi aina siitä saakka, kun perheen lemmikki oli annettu miehelään ja koti oli tyhjentynyt.
— Mitä te tahdotte, Agafja Mihailovna? kysyi Kitty äkkiä Agafja Mihailovnalta, joka oli salamyhkäisen ja merkitsevän näköisenä ilmestynyt ovelle.
— Tulin kysymään illallisesta.
— No niin, hyvä on, sanoi Dolly. — Mene sinä huolehtimaan siitä ja minä menen kuulustelemaan Grishan läksyä. Muuten häneltä menee tämä päivä aivan hukkaan.
— Läksy minulle. Ei, Dolly, minä menen, sanoi Levin hypähtäen paikaltaan.
Kymnaasiin päässeen Grishan oli kesän aikana kerrattava muutamia aineita. Darja Aleksandrovna, joka oli jo Moskovassa lukenut latinaa poikansa kanssa, oli ottanut tavaksi kerrata hänen kanssaan edes jonkin verran joka päivä kaikkein vaikeimpia aineita, aritmetiikkaa ja latinaa. Levin oli tarjoutunut tekemään sen Dollyn sijasta, mutta kerran tämä oli tullut kuuntelemaan hänen opetustaan ja huomannut, että hän opetti toisin kuin moskovalainen opettaja. Dolly oli sanonut Levinille ujostellen ja hienotunteisesti mutta kuitenkin päättäväisesti, että täytyi seurata oppikirjaa, kuten opettaja teki, ja että hän ottaisi asian omaksi huolekseen. Levin oli ollut harmissaan Stepan Arkadjevitshille, joka sälytti huolenpidon lastensa opetuksestakin vaimonsa niskoille, vaikka tämä ei ollenkaan ymmärtänyt niitä asioita; mutta myös opettajille, jotka opettivat kovin huonosti, mutta oli luvannut kälylleen tehdä niin kuin tämä tahtoi. Siitä lähtien hän oli opettanut Grishaa kirjan mukaan ja kadottanut samalla kaiken entisen mielenkiintonsa opetustyöhön, niin että hän usein saattoi unohtaa koko oppitunnin. Niin oli käynyt nytkin.
— Ei, minä menen, Dolly, istu sinä vain, hän sanoi. — Me teemme kaikki säädetyn järjestyksen mukaan. Mutta sitten kun Stiva tulee, me lähdemme metsälle ja silloin sinä saat hoitaa Grishan.
Levin meni siis Grishan luo.
Samanlaista apuaan tarjosi Varenka Kittylle. Varenka osasi olla hyödyksi myös Levinien onnellisessa ja hyvin järjestetyssä kodissa.
— Minä pidän huolen illallisesta, istukaa te paikoillanne, hän sanoi ja meni Agafja Mihailovnan luo.
— Niin, ette kai ole saanut kananpoikia mistään. Täytynee sitten ottaa omia… sanoi Kitty.
— Me harkitsemme asiat Agafja Mihailovnan kanssa, sanoi Varenka ja katosi hänen mukanaan oven taakse.
— Mikä viehättävä tyttö! sanoi ruhtinatar.
— Ei ainoastaan viehättävä, maman, vaan sellainen, jonka vertaista ei ole toista.
— Te siis odotatte tänään Stepan Arkadjevitshia? sanoi Sergei
Ivanovitsh ilmeisesti haluten kääntää keskustelun muualle.
— On vaikea löytää langoksia, jotka olisivat enemmän erilaiset, lisäsi hän hivenen hymyillen: — toinen on liikkuva ja viihtyy seuraelämässä kuin kala vedessä; toinen — meidän Kostjamme — on vilkas, nopea, kaikelle herkkä, mutta vieraiden seurassa jähmettyy joko kokonaan tai rimpuilee tolkuttomasti kuin kala kuivalla maalla.
— Niin, hän suhtautuu asioihin kovin kevyesti, sanoi ruhtinatar kääntyen Sergei Ivanovitshiin päin. — Minä aioin juuri pyytää teitä puhumaan hänelle, ettei Kitty mitenkään voi jäädä tänne, vaan että hänen on välttämättä tultava Moskovaan. Hän sanoo tilaavansa lääkärin tänne…
— Maman, hän tekee kaiken, hän suostuu kaikkeen, sanoi Kitty harmissaan siitä, että äiti tässä asiassa haastoi Sergei Ivanovitshia tuomariksi.
Heidän puhellessaan alkoi lehtokujalta kuulua hevosen korskuntaa ja soran rahinaa rattaanpyörien alla.
Dolly ei ehtinyt vielä nousta paikaltaan lähteäkseen miestään vastaan, kun Levin oli jo hypännyt ulos Grishan kouluhuoneen ikkunasta ja auttanut Grishan tulemaan samaa tietä.
— Se on Stiva! huusi Levin verannan alta. — Läksy on käyty läpi, ole huoleti, Dolly! lisäsi hän ja lähti kuin ketterä poika juoksemaan tulijoita vastaan.
— Is, ea, id, ejus, ejus, ejus! huusi Grisha hypellen pitkin lehtikujaa.
— On toinenkin. Luultavasti isä! huusi Levin lehtokujan päästä. —
Kitty, älä tule jyrkkiä portaita, vaan kierrä ympäri.
Mutta Levin oli erehtynyt luullessaan toista vaunuissa olijaa vanhaksi ruhtinaaksi. Kun hän tuli lähemmäksi vaunuja, hän näki Stepan Arkadjevitshin rinnalla ruhtinaan sijasta nuoren, kauniin, rotevan miehen, jolla oli päässään skottilaislakki takana riippuvine nauhoineen. Se oli Vasenka Veslovski, Shtsherbatskien pikkuserkku, moskovalais-pietarilainen seurapiirileijona, "mainio poika ja innokas metsämies", kuten Stepan Arkadjevitsh hänet esitti.
Välittämättä vähääkään siitä pettymyksestä, jonka tuotti tullessaan vanhan ruhtinaan sijasta, Veslovski tervehti Leviniä iloisesti muistuttaen heidän aiemmasta tuttavuudestaan ja sieppasi Grishan vaunuihin nostaen hänet Stepan Arkadjevitshin mukana olevan lintukoiran yli.
Levin ei istuutunut vaunuihin, vaan astui jäljessä. Häntä harmitti hiukan, että vanha ruhtinas, josta hän oli ruvennut pitämään yhä enemmän ja enemmän, ei saapunutkaan ja että hänen sijastaan oli tullut tuo outo ja tarpeeton vieras. Vieläkin oudommalta ja tarpeettomammalta vieras tuntui Levinistä, kun hän tullessaan pääoven luo, mihin aikuisten ja lasten eloisa joukko oli kokoontunut, näki, kuinka Vasenka Veslovski suuteli erityisen ystävällisen ja ritarillisen näköisenä hänen vaimonsa kättä.
— Me olemme rouvanne kanssa serkukset ja vanhat tutut, sanoi Vasenka
Veslovski puristaen taas lujasti Levinin kättä.
— No onko riistaa viljalti? Stepan Arkadjevitsh kysyi Leviniltä ehdittyään tuskin tervehtiä kaikkia. — Meillä on näet kummallakin mitä julmimmat aikomukset… Tietysti, maman, hehän eivät ole sen koommin käyneet Moskovassa. Kas tässä, Tanja, on sinulle. Otapas, ole hyvä, se laukku sieltä vaunujen perältä, hän puheli joka suuntaan. — Oletpa sinä tullut terveen ja raikkaan näköiseksi, Dollinka, hän sanoi vaimolleen suudellen vielä kerran tämän kättä, pidellen sitä sitten omassaan ja silitellen sitä.
Levin, joka oli hetki sitten ollut mitä iloisimmassa mielentilassa, katseli nyt kaikkia synkin silmin, eikä mikään miellyttänyt häntä.
"Ketähän lienee eilen suudellut noilla huulillaan?" hän ajatteli katsellessaan Stepan Arkadjevitshin hellyydenosoituksia vaimoaan kohtaan. Hän katsahti Dollyyn, eikä tämäkään miellyttänyt häntä.
"Eihän hän usko miehensä rakkauteen. Mistä hän sitten on niin iloissaan? Inhottavaa!" ajatteli Levin.
Levin katsahti ruhtinattareen, joka hetki sitten oli ollut hänestä niin herttainen, eikä pitänyt tavasta, jolla ruhtinatar otti vastaan tuon nauhalakkisen vieraan, aivan kuin olisi ollut omassa kodissaan.
Jopa kuistille ilmaantunut Sergei Ivanovitsh näytti Levinistä vastenmieliseltä tervehtiessään teennäisen ystävällisesti Stepan Arkadjevitshia, kun Levin kuitenkin tiesi, ettei hänen veljensä pitänyt Oblonskista eikä kunnioittanut häntä.
Varenkakin oli hänestä vastenmielinen tervehtiessään vierasta herraa tuollaisena sainte nitouche'ina[20], kun hän kuitenkin ajatteli vain naimisiinmenoa.
Kaikkein vastenmielisin oli Kitty, sillä hänkin antautui sen ilon valtaan, jonka tuo maalletuloaan yleisenä ilojuhlana pitävä herra toi mukanaan. Leviniä vaivasi erityisesti Kittyn hymyn tietty sävy hänen vastatessaan vieraan hymyilyyn.
Joukko astui sisään äänekkäästi jutellen; mutta kun kaikki olivat istuutuneet paikoilleen, Levin kääntyi ja lähti huoneesta.
Kitty huomasi, että hänen miehelleen oli sattunut jotain, ja lähti tämän perään saadakseen puhua tämän kanssa kahden. Mutta Levin kiiruhti ulos sanoen, että hänellä oli asiaa konttoriin. Talousasiat eivät olleet pitkiin aikoihin tuntuneet hänestä niin tärkeiltä kuin nyt. "Nuo vain juhlivat", ajatteli hän, "mutta minun täytyy hoitaa arkitöitä, jotka eivät odota ja joita ilman ei elämä suju."