V
"Varvara Aleksandrovna, minulla on nuoruudesta asti ollut erityinen ihannekuva naisesta, johon voisin rakastua ja jollaisen vaimoksi saadessani olisin onnellinen. Olen elänyt pitkän elämän ja nyt olen ensimmäisen kerran löytänyt teissä sen, mitä olen etsinyt. Minä rakastan teitä ja tarjoan teille käteni."
Sergei Ivanovitsh mietti valmiiksi nämä sanat ollessaan jo lähes kymmenen askeleen päässä Varenkasta, joka polvillaan suojeli löytämäänsä sienisikermää Grishan hyökkäyksiltä ja kutsui pikku Mashaa poimimaan.
— Tänne, tänne! Pieniä ja paljon! puheli hän herttaisella rintaäänellään.
Hän näki Sergei Ivanovitshin tulevan, mutta ei noussut paikaltaan eikä muuttanut asentoaan. Sergei Ivanovitsh huomasi kuitenkin kaikesta, että Varenka tunsi hänen lähestymisensä ja iloitsi siitä.
— No, oletteko löytänyt mitään? kysyi Varenka kääntäen valkean liinan takaa näkyviin kauniit, hiljaa hymyilevät kasvonsa.
— En ainoatakaan, sanoi Sergei Ivanovitsh. — Entä te?
Varenka oli niin kokonaan ympäröivien lasten vallassa, ettei joutanut vastaamaan.
— Tuolla on vielä, oksan vieressä, osoitti hän pikku Mashalle haperoa, jonka joustavan, punertavan lakin kuiva heinänkorsi oli leikannut kahtia. Kun Masha oli halkaissut sienen ja pistänyt molemmat valkeat puoliskot koppaansa, Varenka nousi pystyyn. — Tämä tuo mieleen lapsuusaikani, hän sanoi astellessaan Sergei Ivanovitshin rinnalla poispäin lasten luota.
He astuivat äänettöminä muutaman askeleen. Varenka näki, että Sergei Ivanovitsh aikoi puhua jotain, hän arvasi mitä se oli, ja hänen sydämensä turtui ilon ja pelon sekaisesta jännityksestä. He olivat jo tulleet niin kauas, ettei kukaan enää olisi voinut kuulla heidän puheitaan, mutta Sergei Ivanovitsh ei vieläkään sanonut mitään. Varenkan oli parempi olla vaiti. Vaitiolon jälkeen saattoi helpommin kuin sienikeskustelun perästä sanoa sen, mitä heillä oli sanottavaa; mutta tahtomattaan ja aivan kuin vahingossa Varenka sanoi:
— Vai ette te löytänytkään mitään? Keskellä metsää onkin aina vähemmän.
Sergei Ivanovitsh huoahti eikä sanonut mitään. Häntä harmitti, että Varenka oli taas alkanut puhua sienistä. Hän oli tahtonut kääntää puheen takaisin niihin sanoihin, jotka Varenka oli sanonut lapsuudestaan, mutta aivan kuin vastoin tahtoaan hänkin lisäsi hetkisen vaitiolon jälkeen:
— Olen vain kuullut, että herkkutatteja on enimmäkseen metsänlaidassa, vaikken minä osaakaan erottaa niitä muista.
Meni vielä muutama minuutti, ja he kulkivat vieläkin kauemmaksi lapsista ja olivat nyt kokonaan kahden kesken. Varenkan sydän sykki niin, että hän kuuli sen lyönnit ja tunsi punastuvansa, kalpenevansa ja taas punastuvansa.
Hänestä olisi tuntunut korkeimmalta onnelta päästä holhokinasemastaan rouva Stahlin luota sellaisen miehen puolisoksi kuin Koznyshev oli. Lisäksi hän tunsi melkein varmasti olevansa rakastunut Sergei Ivanovitshiin. Ja tuossa tuokiossa asia ratkeaisi. Varenkaa pelotti. Pelotti, mitä Sergei Ivanovitsh sanoisi ja mitä hän ei sanoisi.
Tunnustus oli tehtävä nyt tai ei koskaan, sen tunsi myös Sergei Ivanovitsh. Varenkan maahan luotu katse, kasvojen puna ja koko hänen olemuksensa ilmaisi tuskallista odotusta. Sergei Ivanovitsh näki sen ja sääli häntä. Hän tunsi, että nyt olisi suorastaan loukkaavaa olla mitään sanomatta, ja kertasi nopeasti mielessään äskeiset päätelmänsä asian tueksi. Hän kertasi myös sanat, joilla hän aikoi kosia; mutta jokin äkillinen mielenjohde saikin hänet sen sijaan kysymään:
— Mikä ero on herkkutatin ja punatatin välillä? Varenkan huulet vapisivat jännityksestä, kun hän vastasi:
— Lakissa ei ole juuri mitään eroa, mutta jalassa on.
Ja heti kun nämä sanat oli sanottu, molemmat ymmärsivät, että asia oli nyt käsitelty ja että se, mitä olisi pitänyt sanoa, jäi kuin jäikin sanomatta, ja korkeimmilleen kohonnut jännitys alkoi raueta.
— Eikö punatatin jalan pinta muistutakin parin päivän vanhaa ruskeaa parransänkeä? sanoi Sergei Ivanovitsh rauhallisesti.
— Se on totta, vastasi Varenka hymyillen, ja heidän kävelynsä suunta muuttui kuin itsestään. He alkoivat lähetä lapsia. Varenkaa suretti ja hävetti, mutta samalla hän tunsi olevansa helpottunut.
Muistellessaan paluumatkalla äskeisiä mietteitään Sergei Ivanovitsh tuli siihen johtopäätökseen, että hän oli päätellyt väärin. Kuinka hän olisi voinut olla uskoton Marien muistolle.
* * * * *
— Hiljaa, hiljaa, lapset! huusi Levin melkein vihoissaan asettuen suojaamaan vaimoaan häntä vastaan juoksevan ja ilosta vinkuvan lapsilauman rajuudelta.
Lasten jälkeen tulivat metsästä myös Sergei Ivanovitsh ja Varenka. Kittyn ei tarvinnut kysyä Varenkalta mitään: kummankin kasvojen tyynestä ja hieman nolosta ilmeestä hän ymmärsi, etteivät hänen suunnitelmansa olleet toteutuneet.
— No kuinkas sen asian kävi? kysyi hänen miehensä häneltä, kun he olivat jo kotimatkalla.
— Ei ota tulta, sanoi Kitty, ja hänen hymynsä ja puhetapansa muistutti hänen isäänsä, minkä yhtäläisyyden Levin oli usein ilokseen huomannut.
— Miten niin ei?
— Tällä tavoin, sanoi Kitty ottaen miehensä käden, kohottaen sen suunsa luo ja koskettaen sitä suljetuin huulin. — Niin suudellaan vain ylipapin kättä.
— Kummalla ei ota tulta? kysyi Levin nauraen.
— Ei kummallakaan. Pitäisi tehdä näin…
— Tuolla ajaa talonpoikia…
— Eivät ne nähneet.