IV
Varenka oli hyvin sievän näköinen häärätessään valkea liina päässä lasten keskellä iloisena, ystävällisenä ja nähtävästi jännittyneenä siitä mahdollisuudesta, että mies, joka häntä miellytti, saattoi tuossa tuokiossa tunnustaa hänelle tunteensa. Sergei Ivanovitsh kulki hänen rinnallaan ja katseli häntä herkeämättömän ihastuneena, muistellen hänen viehättäviä puheitaan ja kaikkea sitä, mitä oli hänestä kuullut: ja hän huomasi yhä selvemmin, että tuo tyttö herätti hänessä erityisen, vain kerran kauan sitten nuoruuden päivinä koetun tunteen. Tytön läheisyyden herättämä ilo kasvoi Sergei Ivanovitshissa yhä voimakkaammaksi, ja kun hän pisti Varenkan koppaan löytämänsä ison, ohutjalkaisen ja koveralakkisen tatin, vilkaisi tätä silmiin ja huomasi tämän kasvoilla iloisen ja aran jännityksen punan, hän hämmentyi itsekin ja hymyili hymyä, joka puhui liiankin selvää kieltä.
"Jos niin on ", päätteli Sergei Ivanovitsh itsekseen, "minun täytyy harkita ja ratkaista asia eikä antautua poikapahasen tavoin hetken viehätykseen."
— Minäpä menen keräämään erikseen, muuten minun saaliini ei tule näkymään missään, hän sanoi ja lähti metsän reunasta, jonka matalaa, silkkistä ruohikkoa he olivat kävelleet, syvemmälle metsään, missä valkeiden koivunrunkojen lomista näkyi haapojen harmaita runkoja ja tummia pähkinäpensaita. Päästyään noin neljänkymmenen askeleen päähän täydessä kukassa olevan punertavan evonymuspensaan taakse Sergei Ivanovitsh pysähtyi tietäen, ettei kukaan sieltä nähnyt häntä. Hänen ympärillään oli täydellinen hiljaisuus. Ainoastaan ylhäällä koivuissa, joiden alla hän seisoi, surisivat kärpäset herkeämättä kuin mehiläisparvi, ja väliin kuului metsän takaa lasten ääniä. Yhtäkkiä kajahti läheltä metsän reunasta Varenkan altto kutsuen Grishaa, ja iloinen hymy levisi Sergei Ivanovitshin kasvoille. Huomatessaan hymynsä hän pudisti vakavasti päätään omalle mielentilalleen, otti esiin sikarin ja pisti sen suuhunsa. Hän ei pitkään aikaan saanut tulitikkua syttymään raapiessaan sitä koivun runkoa vasten. Tuohen hieno pinta kietoutui rikin ympärille ja tuli sammui. Viimein hän sai yhden tikun syttymään. Tuoksuva sikarinsavu lähti leijailemaan ilmassa kuin väreilevä liina ja levittäytyi eheänä ja tasaisena pensaan yli, riippuilevien koivunoksien alle. Sergei Ivanovitsh seurasi savuvanaa katseellaan ja lähti hitaasti kävelemään miettien tilaansa.
"Miksikä ei?" ajatteli hän. "Jos tämä olisi pelkkä tunteenpuuska tai intohimo, jos se olisi vain hetken kestävää, molemminpuolista viehtymystä — voin sanoa sen olevan molemminpuolista —, joka olisi ristiriidassa koko minun elämänsuuntani kanssa, jos minä tuntisin, että tuo viehtymys johdattaa minut pois kutsumuksestani ja velvollisuuteni täyttämisestä, niin silloin minun pitäisi varoa, mutta sitähän tämä ei ole. Ainoa kielteinen seikka on se, että minä Marien menetettyäni lupasin itselleni pysyä uskollisena hänen muistolleen. Mitään muuta minä en voi sanoa tunnettani vastaan… Se on tärkeää", päätteli Sergei Ivanovitsh tuntien, ettei tuo asia merkinnyt hänelle itselleen mitään. Se saattoi ehkä ainoastaan pilata hänen runollisen osansa muiden ihmisten silmissä. "Mutta vaikka minä kuinka hakisin, niin en löydä mitään muuta, mikä puhuisi tunnettani vastaan. Järjen kannalta katsoen voisin tuskin koskaan löytää mitään parempaa!"
Vaikka hän kuinka olisi muistellut tuntemiaan naisia ja tyttöjä, hän ei voinut muistaa ainoatakaan, jossa olisivat siinä määrin yhdistyneet juuri kaikki ne ominaisuudet, jotka hän järkevästi harkiten toivoi tapaavansa vaimossaan. Varenkassa oli vielä jäljellä nuoruuden viehkeys ja tuoreus, mutta lapsi hän ei enää ollut, ja kun hän rakasti, hän rakasti tietoisesti, kuten naisen tuleekin. Toiseksi Varenkalla ei ollut lainkaan maailmannaisen tavallisia heikkouksia, mutta hän tunsi silti seuramaailmaa ja noudatti käytöksessään hyvien piirien elämään perehtyneen naisen sivistyneitä tapoja, joita Sergei Ivanovitsh välttämättä edellytti elämäntoveriltaan. Kolmanneksi hän oli uskonnollinen, eikä hänen uskonnollisuutensa ja hyvyytensä ollut, kuten esimerkiksi Kittyn kohdalla oli asianlaita, lapsellisesti perustelematonta mielialaa, vaan uskonnollisten vakaumusten tukemaa. Varenka vastasi yksityiskohtia myöten Sergei Ivanovitshin vaimoihannetta: hän oli köyhä ja yksinäinen eikä siis voinut tuoda mukanaan sukulaisjoukkoa ja sen sananvaltaa miehensä taloon, kuten hän näki Kittyn tehneen, vaan tulisi olemaan kaikesta kiitollisuudenvelassa miehelleen, mitä Sergei Ivanovitsh oli aina toivonut. Ja tyttö, jossa oli kaikki nuo ominaisuudet, rakasti häntä. Kaikessa vaatimattomuudessaankaan Sergei Ivanovitsh ei voinut olla huomaamatta sitä. Ja hän itsekin rakasti. Hiukan häntä arvelutti hänen oma ikänsä. Mutta hänen sukunsa oli sitkeää, hänellä ei ollut vielä ainoatakaan harmaata hiusta, kukaan ei olisi luullut häntä neljääkymmentä vuotta vanhemmaksi, ja hän muisti Varenkan sanoneen, että ainoastaan Venäjällä viisikymmenvuotiaat miehet pitävät itseään vanhuksina ja että Ranskassa viisikymmenvuotias mies katsoo olevansa dans la force de l'âge[18] ja nelikymmenvuotias on vielä mielestään un jeune homme[19]. Ja mitä merkitsi vuosien lukumäärä, kun hän kerran tunsi olevansa sielultaan yhtä nuori kuin kaksikymmentä vuotta sitten? Eikö ollut nuoruutta se tunne, joka valtasi hänet, kun hän taas metsän laitaan tullessaan näki Varenkan siron hahmon keltaisessa puvussaan ja koppa kädessä vilahtavan auringon viistojen säteiden kirkkaassa valossa vanhan koivunrungon ohi? Tämä vaikutelma sulautui yhteen taustalla avautuvan hämmästyttävän kauniin maiseman kanssa: hän näki viistojen säteiden kultaaman kellertävän kaurapellon ja sen takana vanhan, keltaisenkirjavan, etäisyyden sineen yhtyvän metsän. Hänen sydäntään kouristi riemukas tunne. Outo liikutus valtasi hänet ja hän tiesi ratkaisseensa asian. Varenka, joka oli juuri kyyristynyt ottamaan sientä, nousi notkeasti pystyyn ja katsahti ympärilleen. Sergei Ivanovitsh heitti sikarin metsään ja lähti päättäväisesti Varenkaa kohti.