III
Kitty oli erityisen hyvillään saadessaan tilaisuuden olla kahden kesken miehensä kanssa, sillä Kitty oli huomannut mielipahan varjon vilahtavan hänen herkkäilmeisillä kasvoillaan sinä hetkenä, jolloin hän oli tullut kuistikolle ja kysynyt, mistä puhuttiin, eikä kukaan ollut vastannut.
Kun he olivat lähteneet kävelemään muiden edellä ja päässeet kartanon näkyvistä sileäksi ajellulle, pölyiselle tielle, jolle oli varissut rukiintähkiä ja jyviä, Kitty nojautui lujemmin miehensä käsivarteen ja puristi sitä itseään vasten. Levin oli jo unohtanut äskeisen mielipahansa. Nyt hän ei kahden vaimonsa kanssa ollessaan hetkeksikään unohtanut tämän raskaudentilaa, vaan tunsi uutta ja riemukasta, aistillisuudesta täysin vapaata nautintoa rakastetun naisen läheisyydestä. Ei ollut mitään puhumista, mutta hänen teki mieli kuunnella Kittyn äänen sointia, joka, kuten myös hänen katseensa, oli raskauden aikana muuttunut. Äänessä, samoin kuin katseessakin, oli sellaista pehmeyttä ja vakavuutta, jota tapaa rakastamaansa asiaan kokonaan keskittyneissä ihmisissä.
— Et kai sinä väsy? Nojaa enemmän minuun, sanoi Levin.
— En väsy. Minä olen niin hyvilläni, kun saan olla sinun kanssasi kahden. Vaikka minulla onkin hauskaa heidän parissaan, täytyy kuitenkin tunnustaa, että kaipaan meidän kahdenkeskisiä talvi-iltojamme.
— Silloin oli hyvä olla ja hyvä on nytkin. "Molempi parempi", sanoi
Levin pusertaen hänen käsivarttaan.
— Tiedätkö mistä me puhuimme, kun sinä tulit kuistikolle?
— Hillosta.
— Niin, hillosta myös; mutta sitten myös siitä, miten kositaan.
— Vai niin! Levin sanoi kuunnelleen enemmän hänen ääntään kuin sanojaan ja ajatellen koko ajan tietä, jota he kulkivat ja joka paraikaa vei metsän poikki, ja vältellen sellaisia paikkoja, joissa Kitty olisi voinut horjahtaa.
— Ja Sergei Ivanovitshista ja Varenkasta. Oletko sinä huomannut mitään?… Minä toivoisin sitä kovasti, jatkoi Kitty. — Mitä sinä siitä arvelet? Ja hän katsahti miestään silmiin.
— En tiedä mitä arvelisin, vastasi Levin hymyillen. — Sergei on siinä suhteessa hyvin omituinen. Olenhan minä kertonut…
— Että hän oli rakastunut siihen tyttöön, joka sitten kuoli…
— Se oli minun lapsuusaikanani: olen vain kuullut muiden puhuvan siitä. Minä muistan Sergein siltä ajalta. Hän oli siihen aikaan hyvin viehättävä. Mutta sen jälkeen olen huomannut häntä naisten seurassa katsellessani, että hän on hyvin kohtelias ja näyttää joskus olevan ihastunutkin, mutta sittenkin tuntee, että he ovat hänelle pelkkiä ihmisiä eikä naisia.
— Niin, mutta nyt hänen ja Varenkan välillä näyttää olevan syntymässä jotain.
— Kenties… Mutta hän on niin merkillinen, erikoinen ihminen. Hän elää pelkkää henkielämää. Hän on liian puhdas ja ylevä mies.
— Alentaisiko se sitten häntä?
— Ei, mutta hän on niin tottunut elämään pelkkää henkielämää, ettei hän voi sopeutua todellisuuteen, ja Varenka on sittenkin todellisuutta.
Levin oli jo tottunut lausumaan ajatuksensa rohkeasti, välittämättä aina pukea niitä täsmällisiin sanoihin; hän tiesi, että tällaisina rakkauden hetkinä vaimo ymmärtäisi hänen tarkoituksensa jo viittauksestakin. Ja Kitty ymmärsi nytkin.
— Niin, mutta Varenkassa ei ole samaa todellisuutta kuin esimerkiksi minussa; minä käsitän, ettei Sergei Ivanovitsh koskaan voisi rakastua minunlaiseeni naiseen. Mutta Varenka on kokonaan henkinen.
— Pitäähän Sergei sinusta paljon, ja minusta tuntuu aina niin hyvältä, kun omaiseni pitävät sinusta…
— Niin, onhan hän hyvä minulle, mutta…
— Mutta ei sillä tavoin kuin esimerkiksi Nikolenka-vainaja… te piditte toisistanne, myönsi Levin. — Miksipä siitä ei voisi puhua? lisäsi hän. — Minä soimaan välillä itseäni: kaikki päättyy lopulta unohdukseen. Niin, hän oli kauhea ja ihana ihminen… Mutta mistä me äsken puhuimmekaan? hän jatkoi oltuaan hetkisen vaiti.
— Sinä siis luulet, ettei Sergei Ivanovitsh osaa rakastua? kysyi
Kitty kääntäen Levinin äskeisen otaksuman omalle kielelleen.
— En sano, ettei hän osaisi rakastua, vastasi Levin hymyillen, — mutta hänellä ei ole sitä heikkoutta, jota siihen tarvitaan… Minä olen aina kadehtinut häntä ja kadehdin nytkin, niin onnellinen kuin olenkin.
— Kadehdit sitä, ettei hän osaa rakastua?
— Minä kadehdin sitä, että hän on parempi kuin minä, sanoi Levin hymyillen. — Hän ei elä itseään varten. Hän on alistanut koko elämänsä velvollisuudentunnolleen. Ja siksi hän voikin olla rauhallinen ja tyytyväinen.
— Entäs sinä? kysyi Kitty rakastava, kiusoitteleva hymy huulillaan. Kitty ei olisi mitenkään osannut selittää ajatuksenjuoksuaan, joka sai hänet hymyilemään; mutta sen viimeinen johtopäätös oli, ettei Levin ollut täysin vilpitön ihastellessaan veljeään ja alentaessaan itseään tämän rinnalla. Kitty tiesi, että Levinin vilpillisyys tässä asiassa johtui rakkaudesta veljeä kohtaan ja oman, liiankin suurelta tuntuvan onnen herättämistä tunnonvaivoista sekä varsinkin hänen alituisesta halustaan tulla paremmaksi ihmiseksi. Kaikkea tätä Kitty miehessään rakasti ja sen vuoksi hän hymyili.
— Entä sinä? Mihin sinä sitten olet tyytymätön? kysyi hän mieheltään suu hymyssä.
Leviniä ilahdutti se, ettei Kitty tuntunut uskovan hänen olevan tyytymätön, ja vaistomaisesti hän houkutteli vaimoaan lausumaan julki tuon epäilyksen syyt.
— Minä olen onnellinen, mutta tyytymätön itseeni… sanoi hän.
— Mutta kuinka sinä voit olla tyytymätön, jos kerran olet onnellinen?
— Niin, miten sen sanoisi?… En toivo yhtään mitään muuta, kuin että sinä vain et kompastuisi. No mutta, eihän toki noin saa harppoa! katkaisi hän puheensa nuhdellen vaimoaan siitä, että tämä oli tehnyt liian nopean liikkeen astuessaan polulla olevan oksan yli. — Mutta kun ajattelen itseäni ja vertaan itseäni toisiin, varsinkin veljeeni, tunnen huonouteni.
— Missä suhteessa sitten? jatkoi Kitty yhä vain hymyillen. — Etkö sinä tee mitään toisten hyväksi? Entä sinun maatilasi, taloudenpitosi ja kirjasi?…
— Ei, minä tunnen, ja varsinkin nyt, että syy on sinun… sanoi Levin pusertaen vaimonsa käsivartta. — Minä teen sitä kaikkea vain sivumennen. Jos minä voisin rakastaa sitä työtä niin kuin minä rakastan sinua… mutta se on ollut minulle viime aikoina kuin pakollista läksyä.
— No, mitä sinä sitten sanot minun isästäni? kysyi Kitty. — Onko hänkin huono ihminen, koska hän ei ole tehnyt mitään yhteiseksi hyväksi?
— Hänkö? Ei. Mutta silloin täytyykin olla yhtä koruton, selkeä ja hyvä kuin isäsi on. Ja sitä en minä ole. Minua vaivaa se, etten toimi yhteiseksi hyväksi. Sen kaiken olet sinä saanut aikaan. Kun sinua ei vielä ollut eikä myöskään häntä, sanoi Levin silmäten vaimonsa vyötäisiin, — minä panin kaikki voimani työhön. Mutta nyt en voi, ja se vaivaa minua. Minä toimin juuri niin kuin minulle olisi annettu läksyjä, teeskentelen…
— No olisitko sinä halukas heti vaihtamaan osasi Sergei Ivanovitshin kanssa? keskeytti Kitty. — Olisitko halukas tekemään tuota yhteistä työtä ja pitämään tuosta läksystä niin kuin hän, välittämättä mistään muusta?
— En tietenkään, sanoi Levin. — Minä olen niin onnellinen, etten totta puhuen ymmärrä mitään… Niin, sinäkö siis luulet, että hän jo tänään kosii Varenkaa? lisäsi hän oltuaan hetkisen vaiti.
— Luulen ja en luule. Mutta kauheasti tahtoisin. Odotahan. Kitty kumartui, ja taittoi tienvarresta päivänkakkaran. — No, koetetaanpa: kosii, ei kosi, hän aloitti antaen kukan miehelleen.
— Kosii, ei kosi, Levin mutisi repien pois kapeita, valkeita, uurteisia terälehtiä Kittyn seuratessa jännittyneenä hänen sormiensa kulkua.
— Ei, ei! Kitty huudahti tarttuen miehensä käteen ja pysäyttäen sen.
— Sinä repäisit kaksi.
— No sen sijaan emme ota tuota pientä lukuun, sanoi Levin repäisten pois pienen surkastuneen terälehden. — Kas, tuossahan tulevat jo rattaatkin.
— Etkö ole jo väsynyt, Kitty? huusi ruhtinatar.
— En vähääkään.
— Voisit nousta rattaille, jos hevoset pysyvät hiljaa; voimme ajaa käymäjalkaa.
Mutta ei kannattanut enää nousta rattaille, sillä määränpää oli jo lähellä ja kaikki lähtivät kävellen eteenpäin.