II
Talon naiset olivat kokoontuneet kuistikolle. He istuivat siellä yleensä mielellään aina päivällisen jälkeen, mutta nyt heillä oli siellä tekemistäkin. Sen lisäksi, että kaikilla riitti puuhaa vauvanpaitojen ompelemisessa ja kapalovöiden kutomisessa, kuistilla keitettiin tänään myös hilloa uudella menetelmällä, johon Agafja Mihailovna ei ollut tottunut: keitokseen ei lisätty vettä kuten hänen oli ollut tapana tehdä. Kittyn kotona oli käytetty tätä keittotapaa ja hän tahtoi ottaa sen käyttöön täälläkin. Agafja Mihailovna, jonka huolena hillonkeitto aikaisemmin oli ollut, oli kuitenkin arvellut, ettei Levineillä vanhastaan käytetty tapa voinut olla huono, ja oli kaatanut vettä puutarha- ja metsämansikkahilloihin. Hänet oli saatu kiinni itse teosta. Nyt vadelmahillo kiehui kaikkien näkyvissä, ja tarkoituksena oli saada Agafja Mihailovnakin uskomaan, että hillosta tulee hyvää ilman vettäkin.
Nyt Agafja Mihailovna heilutteli pahantuuliset kasvot hehkuen, hiukset pörrössä ja laihat kyynärvarret paljaina keittoastiaa kuuman hiillospannun yllä ja katseli nyrpeästi vadelmahilloon toivoen sydämestään, että se hyytyisi eikä kiehuisikaan kypsäksi. Vanha ruhtinatar, joka oli ollut pääneuvojana vadelmien keitossa, tunsi olevansa eniten syypää Agafja Mihailovnan huonoon tuuleen ja koetti näyttää siltä kuin olisi ajatellut muita asioita eikä kiinnittänyt erityistä huomiota vadelmiin, mutta silmäili kuitenkin vähän väliä hiillospannuun päin.
— Olen aina itse ostanut palvelustytöilleni vaatteita alennusmyynnistä, puheli ruhtinatar jatkaen aloitettua keskustelua. — Eiköhän vaahtoa pitäisi jo kuoria pois, ystäväiseni? lisäsi hän kääntyen Agafja Mihailovnan puoleen. — Kitty, mitä sinä itse joka paikkaan! Siinä on liian kuumakin, pidätti hän Kittyä.
— Minä kuorin, sanoi Dolly, nousi paikaltaan ja alkoi varovasti kuoria lusikallaan vaahtoavaa sokerilientä, koputellen lusikkaa välillä lautaseen, jonka pohja oli jo monivivahteisen, kellanpunertavan vaahdon ja verenpunaisen, valuvan mehun peitossa. "Tämä se lapsista onkin herkkua teen kanssa!" hän ajatteli muistaen, miten oli itse lapsena ihmetellyt, etteivät aikuiset syöneet ollenkaan vaahtoa, parasta kaikesta.
— Stiva sanoo, että on paljon parempi antaa rahaa, jatkoi Dolly äskeistä mielenkiintoista keskustelua siitä, mitä oli paras lahjoittaa palvelusväelle, — mutta…
— Eihän toki mitenkään! sanoivat ruhtinatar ja Kitty yhteen ääneen.
— Kyllä ne ymmärtävät antaa arvoa muullekin.
— No, minä en esimerkiksi viime vuonna ostanut meidän Matrjona Semjonovnalle popliinia, vaan jotain sen tapaista kangasta, sanoi ruhtinatar.
— Minä muistan, teidän nimipäivänänne hän oli siinä puvussa.
— Se oli tavattoman kaunis kuosi, niin yksinkertainen ja juhlava. Olisin teettänyt itselleni, jollei hänellä olisi ollut. Vähän samantapaista kuin Varenkalla. Kovin sievää ja huokeata.
— No nyt tämä kai alkaa olla valmista, sanoi Dolly pudistaen mehua lusikasta.
— Kun pinta menee pieniin renkaisiin, se on valmista. Keittäkää vielä vähän aikaa, Agafja Mihailovna.
— Nuo kärpäset! sanoi Agafja Mihailovna äkäisesti. — Samanlaista siitä tulee, hän lisäsi.
— Oi, katsokaa, älkää säikyttäkö! sanoi Kitty äkkiä katsoen varpusta, joka istuutui kaiteelle ja alkoi nokkia vadelman kantoja.
— Mutta kuule, älä istu niin lähelle hiillospannua, huomautti äiti.
— Apropos de Varenka, hän sanoi ranskan kielellä, jota he melkein koko ajan olivat puhuneet jottei Agafja Mihailovna ymmärtäisi heitä. — Tiedättekö, maman, että jostain syystä odotan tänään erästä ratkaisua. Ymmärrättekö mitä? Se olisi niin mukavaa!
— Siinä onkin oikea mestarinaittaja! sanoi Dolly. — Osaa niin varovasti ja ovelasti saattaa yhteen…
— Ei, sanokaas, maman, mitä te arvelette?
— Mitäs siitä osaa arvella! Se mies —, hän tarkoitti Sergei Ivanovitshia, — olisi voinut tehdä vaikka kuinka hyvät naimakaupat; nyt hän ei enää ole nuori, mutta siitä huolimatta moni menisi hänelle vielä nytkin… Varenka on kyllä hyvä tyttö, mutta…
— Ei, äiti, te ette ymmärrä, miksi he sopisivat niin hyvin toisilleen. Parempaa ei voi ajatella kummallekaan. Ensinnäkin hän on ihana tyttö! Kitty sanoi koukistaen yhden sormensa.
— Sergei Ivanovitsh on kovin ihastunut häneen, se on varma, vahvisti
Dolly.
— Toiseksi Sergei Ivanovitshilla on sellainen yhteiskunnallinen asema, ettei hänen vaimollaan tarvitse olla varallisuutta eikä huomattavaa asemaa seuramaailmassa. Hänenlaiselleen miehelle on vain tärkeää saada hyvä, herttainen ja rauhallinen vaimo.
— Sen tytön ei tosiaan luulisi rauhaa rikkovan, kannatti Dolly.
— Kolmanneksi, Varenka rakastaisi häntä… Ja se olisi… Voi kuinka äärettömän hyvin se kaikki sopisikin… Minä vain odotan, että he tulevat metsästä ja kaikki on selvää. Minä näen sen heti silmistä. Ilahtuisin kovasti! Mitä sinä arvelet, Dolly?
— Älä innostu liikaa. Sinä et saa kiihtyä, huomautti äiti.
— Enhän minä kiihdykään. Minä vain luulen, että hän kosii tänään.
— Se, milloin ja missä mies kosii, on kovin arvaamatonta… On ollut jokin este, ja yhtäkkiä se murtuu, sanoi Dolly miettiväisesti hymyillen ja muistellen omaa menneisyyttään ja silloista Stepan Arkadjevitshia.
— Äiti, kuinka isä kosi teitä? kysyi Kitty äkkiä.
— Ei siinä mitään sen kummempaa ollut, ihan tavalliseen tapaan, vastasi ruhtinatar, mutta hänen kasvonsa kirkastuivat hänen sitä muistellessaan.
— Niin mutta miten? Piditte kai te hänestä jo aikaisemminkin, vaikkette saanut sitä sanoa?
Kittyä viehätti erityisesti se, että hän saattoi nyt puhua äitinsä kanssa noista naisen elämän pääkysymyksistä aivan kuin vertaistensa kanssa.
— Pidin tietenkin; hänhän kävi väliin meidän luonamme maalla.
— No, miten se sitten tapahtui, äiti?
— Sinä kai luulet, että te olette keksineet jotain uutta! Samaa se on kaikki. Katseet ja hymyt sen ratkaisivat.
— Sen te sanoitte hyvin, äiti! Juuri katseet ja hymyt, vahvisti
Dolly.
— Mutta mitä hän sanoi?
— Mitäs Kostja sinulle sanoi?
— Hän kirjoitti liidulla. Se oli ihmeellistä… Kuinka kauan siitä jo tuntuu olevan! sanoi Kitty.
Ja kolme naista vaipui miettimään samaa. Kitty alkoi ensimmäisenä puhua. Hänen mieleensä oli muistunut koko hänen viimeinen tyttövuotensa ja hänen ihastuksensa Vronskiin.
— Se siinä vain on… että Varenka on ollut kiintynyt erääseen toiseen, hän sanoi näistä mietteistään mieleensä johtuneen asian. — Minun olisi pitänyt jotenkin valmistella Sergei Ivanovitshia siihen. Kaikki miehet, hän lisäsi, — ovat kauhean mustasukkaisia meidän menneisyydellemme.
— Eivät kaikki, sanoi Dolly, — sinä päättelet oman miehesi perusteella. Häntä kiusaa vielä tänäkin päivänä Vronskin muisto. Eikö kiusaakin!
— Totta se on, vastasi Kitty silmät miettiväisessä hymyssä.
— Minä en vain käsitä, sanoi vanha ruhtinatar äidillistä valvontaansa puolustaakseen, — mikä seikka sinun menneisyydessäsi voisi kiusata häntä? Se että Vronski liehitteli sinua?… Ketähän tyttöä ei olisi yhtään liehitelty?…
— No niin, emmehän me nyt siitä puhu, sanoi Kitty punastuen.
— Ei, anna minun sanoa, jatkoi äiti, — sinähän et itse antanut minun puhua siitä silloin Vronskin kanssa. Muistatko?
— Voi, voi, äiti! sanoi Kitty kärsivän näköisenä.
— Nyt teitä ei pidättele mikään… Sinun suhteesi ei voinut mennä pidemmälle kuin oli luvallista. Minä olisin itse vaatinut hänet tilille. Mutta sinä, lapsukaiseni, et saa kiihtyä. Muista se ja ole rauhallinen.
— Minä olen aivan rauhallinen, äiti.
— Koitui suureksi onneksi Kittylle, että Anna tuli, sanoi Dolly, — ja suureksi onnettomuudeksi hänelle. Niin, juuri päinvastoin, lisäsi hän tuon ajatuksen yllättämänä. — Silloin Anna oli niin onnellinen, ja Kitty piti itseään niin onnettomana. Aivan päinvastoin kuin oli! Minä ajattelen usein Annaa.
— Kaikkea sinä ajatteletkin! Sellainen iljettävä, inhottava nainen, jolla ei ole sydäntä eikä kunniantuntoa, sanoi ruhtinatar, joka ei voinut unohtaa, että Kitty ei ollut mennyt naimisiin Vronskin vaan Levinin kanssa.
— Miksi ihmeessä te haluatte puhua siitä! sanoi Kitty kiusaantuneena. — Minä en ajattele sitä enkä tahdo ajatellakaan… En tahdo ajatella, toisti hän kuullen samassa miehensä tutut askeleet kuistikon portailta.
— Mitä sinä et tahdo ajatella? kysyi Levin tullen kuistikolle. Mutta kukaan ei vastannut hänelle eikä hän toistanut kysymystään.
— Ikävä, että tulin häiritsemään tätä naisten valtakuntaa, hän sanoi vilkaisten tyytymättömästi kaikkiin ja ymmärtäen, että oli puhuttu jotain sellaista, mitä ei hänen kuultensa voinut puhua.
Hän tunsi hetken ajan olevansa samaa pataa Agafja Mihailovnan kanssa: hän oli tyytymätön siihen, että hilloa keitettiin ilman vettä, ja yleensä koko vieraaseen shtsherbatskilaiseen komentoon. Pian hän kuitenkin meni hymyillen Kittyn luo.
— Kuinka sinä jaksat? hän kysyi vaimoltaan, katseessaan sama ilme, joka kasvoillaan kaikki nykyään puhuttelivat Kittyä.
— Oikein hyvin, sanoi Kitty hymyillen. — No, kuinkas siellä oli asiat?
— Mahtuu kolme kertaa niin paljon kuin tavallisiin työkärryihin. No, lähdemmekö sienenkerääjiä katsomaan? Minä käskin valjastamaan hevosen.
— Aiotko sinä viedä Kittyn rattailla? kysyi ruhtinatar soimaavasti.
— Me ajamme käymäjalkaa, ruhtinatar.
Levin ei koskaan kutsunut ruhtinatarta äidiksi, kuten vävyt tavallisesti tekevät, ja se harmitti ruhtinatarta. Mutta niin paljon kuin Levin rakasti ja kunnioittikin ruhtinatarta, hän ei voinut kutsua tätä sillä nimellä häpäisemättä sen tunteen pyhyyttä, jota hän tunsi äitivainajaansa kohtaan.
— Lähtekää mukaan, maman, ehdotti Kitty.
— Katselemaan sellaista tolkuttomuutta! Ei kiitos!
— No minä lähden jalkaisin. Sehän on minulle terveellistä. Kitty nousi, meni miehensä luo ja otti häntä kädestä.
— Terveellistä, jollei mene liiallisuuksiin, huomautti ruhtinatar.
— No, Agafja Mihailovna, onko hillo valmista? Levin kysyi ja hymyili
Agafja Mihailovnalle koettaen saada hänet hyvälle tuulelle. —
Tuleeko uudella tavalla hyvää?
— Hyvää kai. Meikäläisen mielestä liiaksi keitettyä.
— Se siinä juuri onkin hyvä, Agafja Mihailovna, että se saa kiehua kauan; sitten se ei happane. Missä me sitä muuten säilyttäisimmekään, kun jääkin on meiltä loppunut, sanoi Kitty, joka oli heti ymmärtänyt miehensä tarkoituksen ja koetti hänkin lepyttää mummoa ystävällisyydellä. — Sen sijaan teidän suolauksenne on niin erinomaista, että äiti sanoo, ettei ole missään saanut sellaisia kurkkuja, hän lisäsi hymyillen ja silitti mummon hiuksia.
Agafja Mihailovna katsahti äkäisesti Kittyyn.
— Älkää te lohdutelko minua, rouva. Kun minä katson häneen ja teihin, siinä on minulle iloa kylliksi, hän sanoi, ja tuo suorasukaisuus liikutti Kittyä.
— Lähtekää meidän kanssamme sieneen, voitte neuvoa meille paikkoja.
Agafja Mihailovnan kasvot sulivat hymyyn, ja hän heilautti päätään ikään kuin sanoen: "Eipä teihin voi suuttua, vaikka tahtoisikin."
— Tehkää te vain niin kuin minä olen neuvonut, sanoi vanha ruhtinatar: — Pankaa hillon päälle paperi ja kostuttakaa se rommilla, niin se pysyy homehtumatta ilman jäätäkin.