XII
Levin veti jalkaansa pitkävartiset saappaat, otti ensimmäisen kerran turkin asemesta ylleen verkatakin ja lähti taloustoimiin, harppaillen yli purojen, joitten aurinkoinen välke häikäisi silmää, ja astuen milloin jääpalaselle, milloin tahmeaan mutaan.
Kevät on suunnitelmien ja aikomusten aikaa. Ja samoin kuin nuori keväinen puu ei vielä tiedä, miten sen täyteläisissä nupuissa piilevät idut haarautuvat vesoiksi ja oksiksi, ei Levinkään pihalle tultuaan oikein tiennyt, mihin toimiin hän nyt ryhtyisi rakastamassaan taloudessa, mutta hän tunsi olevansa tulvillaan mitä parhaimpia aikomuksia ja suunnitelmia.
Ensin hän meni karjaansa katsomaan. Lehmät oli laskettu karjatarhaan, missä ne uusi karva välkkyen lämmittelivät auringossa, ammuivat ja ynisivät kedolle pyrkien. Ihailtuaan pikkupiirteitä myöten tuttuja lehmiä hetkisen Levin käski ajaa ne kedolle ja päästää vasikat karjatarhaan. Paimenpoika kipaisi iloisesti tupaan lähteäkseen kedolle. Karjakkojen paljaat, valkeat, vielä päivettymättömät jalat lätisivät kurassa, kun he juoksentelivat vitsat kädessä ja helmojaan pidellen ajelemassa kevätilosta hullaantuneita vasikoita tarhaan.
Ihailtuaan tämän vuoden karjasatoa, joka oli harvinaisen hyvä — aikaisin syntyneet vasikat olivat jo huonon lehmän suuruisia, Paavan kolmikuukautinen vasikka oli kooltaan kuin vuoden vanha —, käski Levin tuoda altaan ulos ja antaa heiniä häkeistä. Mutta karjatarhan häkit olivatkin rikki, vaikka ne oli tehty vasta syksyllä eikä niitä ollut talvella käytetty. Levin lähetti hakemaan kirvesmiestä, jonka piti määräyksen mukaan olla laittamassa puimakonetta. Mutta kirvesmies olikin korjaamassa karheja, jotka oli pitänyt korjata jo laskiaisviikolla. Se harmitti Leviniä kovasti. Häntä harmitti se, ettei ikinä tullut loppua taloudessa esiintyvästä epäjärjestyksestä, jota vastaan hän oli niin monta vuotta taistellut voimiensa takaa. Häkit, kuten hänelle kerrottiin, oli talveksi siirretty työhevosten talliin ja siellä ne olivat rikkoutuneet, sillä ne olivat kevytrakenteisia, vasikoille tarkoitettuja. Lisäksi ilmeni samalla, että karhit ja kaikki maanviljelystyökalut, jotka oli käsketty tarkastaa ja korjata jo talvella ja joita varten oli otettu työhön kolme kirvesmiestä, olivat jääneet korjaamatta ja karheja korjattiin kuin korjattiinkin juuri silloin, kun oli aika lähteä äestämään. Levin lähetti hakemaan työnjohtajaa, mutta lähti samassa itse häntä vastaan. Työnjohtaja tuli riiheltä lyhyessä karitsannahalla reunustetussa turkissaan, kasvot loistaen — sinä päivänä loisteli kaikki — ja oljenkortta sormissaan hypistellen.
— Miksei kirvesmies ole puimakonetta laittamassa?
— Niin, minun piti eilen sanoa teille, että karhit on korjattava.
Alkaa tässä kyntöaika.
— Mitäs talvella sitten on tehty?
— Mihinkäs te sitä kirvesmiestä sitten tarvitsisitte?
— Missä ovat vasikkatarhan häkit?
— Käskinhän minä panemaan ne paikoilleen. Mikä sen väen kanssa auttaa? sanoi työnjohtaja heilauttaen kättään.
— Ei väen, vaan työnjohtajan! Levin sanoi kiivaasti. — Mitä varten minä olen teidät ottanut? huudahti hän. — Mutta muistettuaan, ettei asia siitä parane, jätti hän sanottavansa siihen ja huoahti vain, hetken vaiti oltuaan: — No, joko kylvötyöt voi aloittaa?
— Turkinpeltoon saa kylvää huomenna tai ylihuomenna. — Entä apila?
— Lähetin Vasilin ja Miisan kylvämään. En vain tiedä, pääsevätkö yli, upottaa pahasti.
— Monenko desjatiinan alalle?
— Kuuden.
— Miksi ei koko alalle? ärjäisi Levin.
Se, että apilaa kylvettiin vain kuusi eikä kaksikymmentä desjatiinaa, harmitti häntä vieläkin enemmän. Apilasadosta tuli sekä teorian että Levinin oman kokemuksen mukaan hyvä vain silloin, kun siemen kylvettiin niin varhain kuin mahdollista, melkein lumelle. Eikä Levin milloinkaan päässyt tekemään niin.
— Ei ole väkeä. Mitä noiden ihmisten kanssa pitäisi tehdä. Kolme jäi nytkin tulematta. Ja tuo Semjonkin…
— No, olisitte jättäneet oljet sikseen.
— Niin ne jätettiinkin.
— Missä väki sitten on?
— Viisi henkeä sekoittaa lantaa. Neljä on kauroja mättämässä; kun ei vain pilaantuisi, Konstantin Dmitrish.
Levin tiesi varsin hyvin, että "kun ei vain pilaantuisi" merkitsi sitä, että englantilainen siemenkaura oli jo pilalla, ei siis taaskaan ollut tehty niin kuin hän oli käskenyt.
— Sanoinhan minä teille jo paastonaikaan, senkin kuurot!… ärjäisi hän.
Levin huitaisi vihoissaan kädellään, lähti aittaan katsomaan kauroja ja palasi sitten talliin. Kaura ei vielä ollut pilalla. Mutta työmiehet mättivät sitä lapioilla, vaikka se olisi voitu laskea suoraan ala-aittaan. Käskettyään tehdä niin ja lähetettyään kaksi miestä apilan kylvöön Levin leppyi työnjohtajalle. Ja päiväkin oli niin kaunis, että oli mahdotonta olla vihoissaan.
— Ignat! huusi hän kuskille, joka hihat käärittyinä huuhteli rattaita kaivon luona, — satuloi minulle hevonen.
— Minkä käskette?
— No, tuo vaikka liinakko.
— Tottelen, herra.
Hevosta satuloitaessa Levin käski lähettyvillä hääräilevän työnjohtajan taas luokseen ja — sovintoon päästäkseen — alkoi puhua hänelle alkavista kevättöistä ja taloussuunnitelmistaan.
Lannanajo oli aloitettava niin aikaisin kuin suinkin, jotta kaikki olisi heinänniiton alkuun mennessä tehty. Ja takapeltoa oli kynnettävä herkeämättä, jotta se pysyisi aina tuoreena. Heinää ei saisi teettää osapalkalla, vaan oli annettava oman väen tehdä.
Työnjohtaja kuunteli tarkkaavasti ja koetti nähtävästi parhaansa mukaan hyväksyä isäntänsä suunnitelmia; mutta siitä huolimatta hän näytti toivottomalta ja alakuloiselta, kuten aina isäntänsä ehdotuksia kuunnellessaan, ja se ei voinut olla hermostuttamatta Leviniä. Nuo kasvot ikään kuin sanoivat: hyväähän tuo kaikki on, mutta katsotaan, mitä luoja suo.
Mikään ei katkeroittanut Leviniä niin kuin tuo ilme. Mutta se oli ollut yhteinen kaikille työnjohtajille, niin monta kuin niitä hänellä oli ollut. Kaikki ne olivat suhtautuneet samalla tavoin hänen esityksiinsä, eikä hän siksi enää suuttunut, vaan tunsi katkeruutta ja entistä suurempaa intoa taisteluun tuota luonnonvoimaa vastaan, jota hän ei voinut nimittää muuten kuin: "mitä luoja suo" ja joka kaiken aikaa pani hänelle vastaan.
— Mitenkähän ehditään, Konstantin Dmitrish, sanoi työnjohtaja.
— Miksi ette ehtisi?
— Työväkeä pitää ehdottomasti ottaa vielä noin viisitoista henkeä. Niitä vain ei tule tarjolle. Äskettäin jokunen kävi, tahtoivat seitsemänkymmentä ruplaa kesästä.
Levin vaikeni. Taas oli sama voima vastassa. Hän tiesi, etteivät he kaikista yrityksistään huolimatta olleet voineet saada oikeaan hintaan kuin neljäkymmentä, kolmekymmentäseitsemän tai -kahdeksan työmiestä; neljäkymmentä oli tarjolla, ei enempää. Mutta hän ei sittenkään voinut olla taistelematta.
— Lähettäkää hakemaan Suryn ja Tshefirovkan kyliin, jollei tule.
Täytyy hakea.
— Voihan tuonne lähettää, sanoi työnjohtaja. — Hevosetkin ovat huonontuneet.
— Ostetaan lisää. Kyllä minä tiedän, lisäsi hän nauraen, — te antaisitte aina vain vähän ja huonoa; mutta minäpä en annakaan teidän tehdä oman mielenne mukaan. Minä katson itse.
— Ettehän te muutenkaan taida juuri nukkumaan joutaa. Hauskempaahan meillä on, kun on isännän silmä aina valvomassa.
— Siis Koivulaakson takana kylvetään apilaa? Ajan katsomaan, Levin sanoi hypäten kuskin tuoman pienen liinaharjaisen ratsun selkään.
— Laaksopuron yli ette pääse, Konstantin Dmitrish, huusi kuski.
— No, ratsastan sitten metsän kautta.
Niin Levin ratsasti sävyisällä, kauan seisseellä hevosellaan rivakkaa tasaravia pihamaan kuran poikki ja portista niitylle. Lammikkojen kohdalla hevonen pärskyi ja nyki ohjaksiaan.
Jos Levin oli viihtynyt karjapihalla, viihtyi hän niityillä vielä paremmin. Sävyisän tasa-astujansa selässä keinahdellen, rintaansa lämmintä ja raikasta lumen ja ilman tuoksua vetäen hän ratsasti metsän läpi murenevan, kokoon painuneen lumen jäänteitä ja puoliksi sulaneita, levenneitä jalaksenjälkiä pitkin, ja häntä ilahdutti jokainen puu kuoressa elpyvine sammalineen ja pulleine nuppuineen. Kun metsä päättyi, hänen eteensä avautuivat suunnattomat laihovainiot tasaisena vihreänä samettivaippana, ilman ainoatakaan ruosteläiskää tai painumaa, — vain siellä täällä notkelmissa välkkyi sulavia lumipilkkuja. Hän ei suuttunut, vaikka näki vieraan hevosen varsoineen tallaamassa laihoa (hän käski vastaan tulleen talonpojan ajamaan ne pois), eikä hermostunut siitä tyhmästä ja ikään kuin ivallisesta vastauksesta, jonka sai vastaan tulleelta talonpojalta kysymykseensä: "No, Ipat, joko pian pääsee kylvämään?" — "Pitää ensin kyntää, Konstantin Dmitrish", oli tämä vastannut. Mitä kauemmaksi hän ratsasti, sitä iloisemmaksi hänen mielensä kävi, ja taloutta koskevat suunnitelmat kiertelivät hänen päässään toinen toistaan parempina: kaikkien peltojen eteläsivuille pitäisi istuttaa pajuja, jotta lumi sulaisi niiltä pikemmin, pellot pitäisi jakaa kuuteen lannoitettavaan ja kolmeen kesantomaahan, pitäisi tehdä karjapiha kedon perimmäiseen päähän ja kaivaa lampi, ja lannoituksen helpottamiseksi pitäisi tehdä siirrettäviä aitoja karjaa varten. Ja silloin olisi 300 desjatiinaa vehnällä, 100 perunamaana ja 150 apilana, eikä ainoatakaan desjatiinaa näännytetty.
Sellaiset mietteet mielessään, ohjaten hevostaan varovasti pientareita pitkin, ettei oras tallaantuisi, hän saapui apilan kylvössä olevien renkien luo. Siemenrattaat eivät olleet pellon rajalla, vaan itse pellolla, ja syysvehnä oli pahasti tallautunut rattaiden painosta ja hevosten kuovinnasta. Molemmat rengit istuivat pientareella, luultavasti yhteistä piippua poltellen. Rattailla oleva multa, johon siemenet oli sekoitettu, oli kovina murentamattomina kokkareina. Nähdessään isäntänsä lähti Vasili-renki rattaitten luo ja Misa ryhtyi kylvämään. Kaikki ei siis ollut täälläkään niin kuin olisi pitänyt, mutta työmiehiinsä Levin suuttui harvoin. Kun Vasili tuli rattaiden luo, Levin käski taluttamaan hevosen pellon reunaan.
— Ei se mitään, herra, kyllä se siitä nousee, vastasi Vasili.
— Ole hyvä äläkä selittele, Levin sanoi, — vaan tee mitä käsketään.
— Kyllä herra, vastasi Vasili ja tarttui hevosen turpaan. — Kylläpä on hyvä siemen, Konstantin Dmitrish, hän sanoi mielistellen, — ei paremmaksi tule. Käveleminen vain on vietävän vaikeaa! Saa puudan painoa töppösissään laahata.
— Miksi multa ei ole seulottua? kysyi Levin.
— Kyllä se hierotaan, vastasi Vasili ottaen kouraansa siemeniä ja hieroen multaa kämmenissään.
Ei ollut Vasilin syy, että hänelle oli annettu seulomatonta multaa, mutta harmillista se sentään oli.
Levin tiesi erään keinon, jolla hän usein oli saanut harminsa haihtumaan ja kaiken pahalta näyttävän muuttumaan jälleen hyväksi, ja hän päätti nytkin käyttää samaa keinoa. Hän näki Miskan astellessaan laahaavan molempiin jalkoihinsa takertuneita suuria multakokkareita, hyppäsi alas hevosen selästä, otti Vasililta kylvövakan ja lähti kylvämään.
— Mihin kohtaan sinä pysähdyit?
Vasili osoitti jalallaan merkkiä, ja Levin ryhtyi taitonsa mukaan kylvämään siemensekaista multaa. Astuminen tuntui vaikealta kuin suolla, ja tultuaan saran päähän hän seisahtui hiostuneena ja antoi pois kylvövakan.
— No, herra muistaa, ettei sitten kesällä minua hauku, sanoi Vasili.
— Miten niin? Levin sanoi iloisesti tuntien keinonsa tehonneen.
— No käykäähän kesällä katsomassa, eikö ole eroa. Katsokaahan tuonne, minne minä viime keväänä kylvin. Siihen se vasta heinän puskee! Niin minä, Konstantin Dmitrish, parastani koetan kuin omalle isälleni ikään. Minä en itse tee huonosti enkä anna muittenkaan tehdä. Isännän on hyvä ja meidän on samoin hyvä. Kun vilkaisee tuonne, sanoi Vasili osoittaen kedolle, — niin sydän iloitsee.
— Kaunis on kevät, Vasili!
— No sellainen kevät, ettei kuulu miesmuistiin olleen. Kun kävin tässä tuonnoin kotonani, niin siellä isäukko oli niinikään kylvänyt vehnää kolme kahdeksannesta. Ihan on kuin ruista kuulemma.
— Oletteko jo kauankin viljellyt vehnää?
— Tehän sitä opetitte tässä toissa kesänä. Tehän minulle annoitte kaksi mitallista. Neljännes myytiin ja kolme kahdeksannesta kylvettiin.[3]
— No, katsokin, että hierot kokkareet hyviksi, Levin sanoi menne hevosensa luo, — ja vahdihan Misaakin. Jos oras tulee hyvä, saat viis kymmentä kopeekkaa desjatiinalta.
— Kiitän nöyrimmästi. Ei tässä ole muutenkaan valittamista. Levin nousi hevosen selkään ja ratsasti pellolle, johon viime vuonna oli kylvetty apilaa, ja toiselle, joka oli kynnetty kesäruista varten.
Apilan oras sängen lomassa oli ihana. Se oli kokonaan elpynyt ja nousi vankkana ja vihantana taittuneitten viimevuotisten vehnänkorsien alta. Hevonen upposi nilkkaa myöten, ja joka askelella sen jalat irtosivat kovalla lotinalla puoleksisulaneesta maasta. Kyntöpellolle oli aivan mahdoton ajaa; maa kantoi vain niillä kohdin, missä oli jäätä, mutta sulaneihin vakoihin jalka upposi nilkkaa syvemmälle. Kynnös oli erinomainen; kahden päivän perästä voisi jo äestää ja kylvää. Kaikki oli ihanaa, kaikessa tuntui iloa. Levin ratsasti takaisin puron kautta. Ja hän pääsi kuin pääsikin yli ja pelästytti kaksi sorsaa. "Varmaan on kurppiakin", hän ajatteli, ja tapasikin juuri talolle päin kääntyessään metsänvartijan, joka vahvisti todeksi hänen otaksumansa.
Levin ratsasti kotiin ehtiäkseen syödä päivällistä ja panna pyssynsä illaksi kuntoon.