XIV
Tullessaan iloisella mielellä kotipihaan Levin kuuli aisakellon äänen talon pääoven edestä.
"Varmaankin rautatieasemalta", hän ajatteli, "on parhaiksi voinut ehtiä Moskovan junalta… Kukahan se on? Entä jos se onkin Nikolai-veli? Hänhän sanoi: kenties lähden parantolaan, mutta voi käydä niinkin, että tulen luoksesi." Ensin hänen tuli paha olla, kun hän ajatteli, että Nikolai-veljen läsnäolo särkisi hänen onnellisen keväisen mielialansa. Mutta samassa hän häpesi tuota tunnettaan ja ikään kuin avasi sielunsa sylin, ja iloinen hellyys mielessään hän odotti ja toivoi nyt sydämensä pohjasta, että tulija olisi Nikolai-veli. Hän nykäisi hevostaan ja näki akasiapuun kohdalle päästyään rautatieaseman ajurin kolmivaljakon ja turkkiin pukeutuneen herran. Se ei ollut veli. "Kunpa se olisi joku hauska ihminen, jonka kanssa voisi puhella", hän ajatteli.
— Kas! huudahti Levin iloissaan kohottaen molemmat kätensä ylös. — No jopa on tervetullut vieras! Kylläpä olen iloissani! huusi hän tuntien tulijan Stepan Arkadjevitshiksi.
"Saan varmasti tietää, onko jo mennyt tai koska menee naimisiin", hän ajatteli.
Ja tänä ihanana kevätpäivänä hän tunsi, ettei tuo muisto enää kirvellyt häntä.
— Et tainnut odottaa? Stepan Arkadjevitsh sanoi nousten reestä likapilkkuja nenällään, poskellaan ja kulmillaan, mutta iloa ja terveyttä uhkuen. — Tulin sinua katsomaan, hän sanoi syleillen ja suudellen Leviniä, — ja toiseksi linnustamaan ja kolmanneksi myymään metsän Jergushovista.
— Mainiosti tehty! Eikö olekin kunnon kevät! Miten sinä pääsit reellä kulkemaan?
— Rattailla on vielä hankalampaa, Konstantin Dmitrish, vastasi tuttu ajuri.
— Olet oikein, oikein tervetullut, Levin sanoi hymyillen vilpittömästi ja lapsellisen iloisesti.
Levin vei tulijan vieraskamariin, johon myös Stepan Arkadjevitshin tavarat, matkapussi, kotelossa oleva pyssy ja sikarilaukku kannettiin, ja jättäen hänet peseytymään ja vaihtamaan vaatteita meni Levin itse sillä aikaa konttoriin antamaan määräyksiä kynnöstä ja apilasta. Agafja Mihailovna, joka aina huolehti talon kunniasta, tuli eteisessä häntä vastaan ja kyseli päivällisestä.
— Valmistakaa mitä itse tahdotte, kunhan vain pian, Levin sanoi ja meni työnjohtajan luo.
Kun hän ehti takaisin, tuli Stepan Arkadjevitsh huoneensa ovesta peseytyneenä ja hiukset suittuina, kasvot hymystä loistaen, ja he lähtivät yhdessä yläkertaan.
— Että olen iloinen, kun pääsin luoksesi! Nyt minä ymmärrän, mitä sakramentteja sinä täällä hoitelet ja toimittelet. Toden totta ihan kadehdin sinua. Millainen talo, miten hienoa kaikki on! Valoisaa ja iloista, puhui Stepan Arkadjevitsh unohtaen, ettei aina ollut kevät ja kirkas ilma, kuten nyt.
— Ja miten herttainen hoitajamummo sinulla on! Parempi olisi sellainen sievännäköinen valkeaesiliinainen kamarineitsyt, mutta sinun munkinelämääsi ja ankaraan tyyliisi tämä kyllä sopii varsin hyvin.
Stepan Arkadjevitsh kertoi paljon mielenkiintoisia uutisia, joista Levinille kiinnostavin oli se, että Sergei Ivanovitsh aikoi ensi kesäksi tulla hänen luokseen maalle.
Stepan Arkadjevitsh ei puhunut sanaakaan Kittystä eikä Shtsherbatsekeista; hän kertoi vain vaimonsa terveiset. Levin oli kiitollinen hänen hienotunteisuudestaan ja iloitsi vieraastaan. Kuten aina yksinolon aikana oli hänen mieleensä nytkin kertynyt paljon ajatuksia ja tunteita, joita hän ei voinut kertoa kotiväelleen; ja nyt hän purki Stepan Arkadjevitshille kevään runollisen riemunsa, taloutta koskevat vastuksensa ja suunnitelmansa, ajatuksensa lukemistaan kirjoista ja varsinkin tuon tekeillä olevan teoksensa aatteen, jonka pohjana — tekijän itsensä sitä huomaamatta — oli kaikkien vanhempien taloutta käsittelevien teosten kritiikki. Aina herttainen Stepan Arkadjevitsh, joka jo pienestä vihjeestä käsitti kaiken, oli tällä kertaa erityisen herttainen, ja Levin huomasi tämän kohtelevan itseään tietyllä kunnioituksella ja hellyydellä, jota hän ei ennen ollut huomannut ja joka imarteli häntä.
Agafja Mihailovnan ja keittäjän ponnistelut hyvän päivällisen eteen johtivat siihen, että alkupalapöytään istuuduttuaan nälkäiset ystävykset söivät voileipää, kylmää paistia ja suolattuja sieniä vatsansa täydeltä, ja kun liemen aika tuli, käski Levin tuoda sen ilman piirakoita, joilla keittäjä oli aikonut erityisesti hämmästyttää vierasta. Mutta vaikka Stepan Arkadjevitsh oli tottunut toisenlaisiin päivällisiin, piti hän kaikkea erinomaisena: niin yrttiviina, leipä ja voi kuin kylmä lintupaisti, sienet, nokkosliemi, valkeakastikkeinen kananpaisti ja valkea krimiläisviini — kaikki oli erinomaista ja ihanaa.
— Oivallista, oivallista, hän sanoi sytyttäen paksun sikarin paistin jälkeen. — Aivan kuin olisin päässyt laivan kohinasta ja tärinästä hiljaiselle rannalle. Sinä siis arvelet, että työväen aines on tutkittava ja otettava huomioon taloudellisten menettelytapojen valinnassa. Minä tietysti olen tässä asiassa maallikko, mutta minun käsittääkseni teorialla ja sen soveltamisella on vaikutusta työväkeenkin.
— Niin, mutta odotahan. Minä en puhu valtiontaloudesta, vaan maataloustieteestä. Sen pitää niin kuin luonnontieteidenkin tutkia määrättyjä ilmiöitä ja työläistä taloudellisessa, kansatieteellisessä…
Samassa tuli Agafja Mihailovna sisään tuoden hilloa.
— Jaa-a, Agafja Mihailovna, Stepan Arkadjevitsh sanoi painaen keveän suukkosen pulleitten sormien päihin, — millaista kylmää paistia teillä on ja millaista yrttiviinaa!… Mitä arvelet, Kostja? Eiköhän ole jo aika? lisäsi hän.
Levin vilkaisi ikkunaan, metsän paljaitten latvain taakse laskeutuvaan aurinkoon.
— On kuin onkin, hän sanoi. — Kuzma saa valjastaa hevosen! ja juoksi alas.
Laskeuduttuaan alakertaan Stepan Arkadjevitsh veti itse varovasti purjekankaisen suojuksen kiiltävän kotelon yltä ja sen aukaistuaan alkoi panna kokoon kallista uudenaikaista pyssyään. Kuzma, joka jo vainusi hyvän juomarahan olevan tiedossa, pysytteli Stepan Arkadjevitshin lähistöllä ja veti kengät ja sukat hänen jalkaansa, minkä Stepan Arkadjevitsh mielellään salli tapahtua.
— Kuules, Kostja, jos kauppias Rjabinin tulee — minä käskin häntä tulemaan tänään — niin sanotko, että pyytävät odottamaan?…
— Rjabininilleko sinä sitten myyt metsää?
— Niin. Tunnetko sinä hänet?
— Tunnen hyvinkin. Olen hänen kanssaan asioinut "kerrassaan ja järkiään."
Stepan Arkadjevitsh nauroi. "Järkiään ja kerrassaan" olivat kauppiaan mielisanoja.
— Niin, hän puhuu merkillisen hullunkurisesti. Ymmärtääpäs mihin isäntä lähtee! lisäsi hän taputtaen Laskaa, joka vikisten kieppui Levinin ympärillä ja nuolaisi milloin hänen kättään, milloin hänen saappaitaan ja pyssyään.
Hevonen seisoi jo kuistin edessä, kun he tulivat ulos.
— Minä käskin valjastamaan, vaikkei tästä pitkä matka ole. Vai menemmekö jalkaisin?
— Ei, ajetaan mieluummin, sanoi Oblonski astuen rattaille. Hän istuutui, kääri jalkansa tiikerinnahkaan ja sytytti sikarin. — Kuinka sinä et polta! Sikari — se on enemmän kuin nautinto, se on nautinnon kruunu ja tunnus. Kas tämä on elämää! Kuinka mukavaa! Kas näin minä tahtoisin elää!
— Kukapa sinua estää? Levin sanoi hymyillen.
— Ei, kyllä sinä olet onnen poika. Sinulla on kaikki mistä pidät. Pidät hevosista — niitä on, koiria on, saat metsästää ja hoitaa maita.
— Kenties on niin, että minä iloitsen siitä, mitä minulla on, enkä valita sitä, mitä minulta puuttuu, Levin sanoi muistaen Kittyä.
Stepan Arkadjevitsh ymmärsi ja katsahti häneen, mutta ei sanonut mitään.
Levin oli Oblonskille kiitollinen siitä, että tämä huomattuaan Levinin karttavan keskustelua Shtsherbatskeista ei hienotunteisena miehenä ollut yrittänytkään puhua heistä mitään. Nyt Levinin teki kuitenkin jo mieli saada jotain tietoa asiasta, joka oli niin häntä kiusannut, mutta hän ei uskaltanut siitä puhua.
— No miten ovat sinun asiasi? kysyi Levin muistettuaan, ettei ollut kaunista ajatella aina vain itseään.
Stepan Arkadjevitshin silmiin nousi iloinen pilke.
— Sinähän sitä et tunnusta, että saisi pitää rinkeleistä, kun on saanut määränmukaisen annoksensa, sinun mielestäsi se on rikos; mutta minä en ymmärrä elämää ilman rakkautta, hän sanoi käsittäen omalla tavallaan Levinin kysymyksen. — Minkä minä voin, olen sellaiseksi luotu. Ja oikeastaanhan sillä ei tee juuri kenellekään pahaa, itselleen vain iloa…
— Onko sinulla sitten jotain uutta? kysyi Levin.
— On, veliseni. Niin, näetkös, sinä tiedät ossianilaisen naistyypin… naisen, jonka näkee unissa… Sellaisia naisia voi tavata valveillakin… ja ne naiset ovat kauheita. Nainen, näetkös, on jotain semmoista, mitä saa tutkia koko ikänsä, ja aina se on kokonaan uusi.
— Parempi on olla tutkimatta.
— Ei ole. Joku matemaatikko on sanonut, ettei nautintoa tuota totuuden löytäminen, vaan sen etsiminen.
Levin kuunteli äänettömänä eikä ponnistuksistaan huolimatta mitenkään voinut asettua ystävänsä kannalle ja ymmärtää hänen tunteitaan ja sellaisten naisten tutkimisen ihanuutta.