XIII
Pöydästä noustua Levin oli aikonut mennä Kittyn jäljestä saliin, mutta oli pelännyt liian ilmeisellä liehittelyllään häiritsevänsä häntä ja jäänyt siksi herrojen seuraan. Siinä toisten kanssa keskustellessaan hän tunsi Kittyyn katsomattakin jokaisen tämän liikkeen ja katseen ja sen, missä kohden hän oli salissa.
Ilman pienintäkään väkinäisyyttä hän noudatti heti alusta alkaen äsken antamaansa lupausta, ajatteli hyvää kaikista ihmisistä ja rakasti kaikkia. Keskusteltiin venäläisestä maalaiskunnasta, obstsinasta; Pestsov väitti sen perustana olevan jonkin erityisen periaatteen, jota hän nimitti kiertoperusteeksi. Levin ei ollut samaa mieltä Pestsovin eikä veljensäkään kanssa, joka taas omalla tavallaan sekä myönsi että kielsi venäläisen obstsinan merkityksen. Mutta hän puhui vain sovitellakseen toisia keskenään ja tasoittaakseen kummankin vastaväitteiden jyrkkyyttä. Hän ei vähääkään välittänyt siitä, mitä itse puhui, vielä vähemmän siitä, mitä muut puhuivat, hän vain tahtoi, että heidän ja kaikkien olisi hyvä ja mukava olla. Hän tiesi nyt, mikä yksin oli tärkeää. Ja se oli ensin ollut siellä salissa ja alkanut sitten liikkua lähemmäksi ja seisahtunut oven luo. Ja vaikka hän olikin selin, hän tunsi sieltä tähyilevän katseen ja hymyn eikä voinut olla kääntymättä katsomaan. Kitty seisoi ovella Shtsherbatskin kanssa ja katsoi häneen.
— Minä luulin teidän menevän pianon luo, Levin sanoi astuen hänen luokseen. — Sitä hyvää minä en saa maalla kuulla.
— Ei, me tulimme vain kutsumaan teitä pois, ja kiitos että tulitte, Kitty sanoi palkiten Levinin hymyllään. — Mitä iloa on väittelemisestä? Eihän kukaan koskaan saa toista vakuuttuneeksi.
— Niin, niin se on, Levin sanoi, — tavallisesti vaiteliaankin kiivaasti vain sen vuoksi, ettei voida käsittää, mitä toinen oikeastaan tahtoo todistaa.
Levin oli usein huomannut väittelyssä kaikkein viisaintenkin ihmisten kesken, että suurten voimainponnistusten, määrätönten loogisten hienouksien ja sanojen jälkeen väittelijät tulivat kaiken lopuksi vain tietoisiksi siitä, että se, mitä he kaikin voimin olivat koettaneet todistaa toisilleen, oli jo aikoja sitten, väittelyn alusta asti, ollut heille tuttua ja että he vain pitivät eri asioista mutta eivät tahtoneet mainita mitään mieltymyksistään etteivät joutuisi alakynteen. Hän oli usein kokenut, että kun joskus väittelyn aikana oppi ymmärtämään mistä toinen piti, saattoi itse kiintyä samaan, ja silloin oli heti samaa mieltä ja kaikki todistelut karisivat tarpeettomina pois; ja väliin hän oli taas kokenut sellaista, että jos hän oli lopulta sanonut, mistä piti ja minkä vuoksi oli koettanut keksiä todisteita, ja jos hän oli sattunut tekemään sen hyvin ja vilpittömästi, niin vastustaja oli heti samaa mieltä ja lakkasi väittelemästä. Sitä hän tarkoitti vastauksellaan Kittyn sanoihin.
Kitty rypisti otsaansa voidakseen ymmärtää. Mutta heti kun Levin alkoi selittää, hän käsitti sen.
— Minä ymmärrän: täytyy saada tietää, minkä takia toinen väittelee ja mistä pitää, niin silloin voi…
Kitty oli arvannut ja ilmaissut aivan oikein hänen huonosti lausumansa ajatuksen. Levin säteili ilosta: niin ihmeelliseltä hänestä tuntui siirtyminen Pestsovin ja Sergei Ivanovitshin monisanaisesta väittelystä tähän kaikkein monimutkaisimpienkin ajatusten vähäsanaiseen ilmaisuun.
Shtsherbatski meni pois, ja Kitty istuutui levitetyn pelipöydän ääreen ja alkoi piirrellä liidunpalalla kaaria ja ympyröitä uudelle vihreälle veralle.
He alkoivat jälleen keskustella naisen vapaudesta ja toiminnasta. Levin oli samaa mieltä kuin Darja Aleksandrovna siinä, että tyttö, joka ei ole mennyt naimisiin, löytää kyllä itselleen naisen tehtäviä toisen perheessä. Hän perusteli kantaansa sillä, ettei ainoakaan perhe voi tulla toimeen ilman naisen apua, että jokaisessa köyhässä ja rikkaassa kodissa on ja tuleekin olla joko omaisia tai palkattuja naisapulaisia.
— Ei! Kitty sanoi punastuen, mutta sitä rohkeammin katsoen Leviniin rehellisillä silmillään, — tyttö voi olla siinä asemassa, ettei voi nöyryytyksettä mennä perheeseen, vaan itse…
Levin ymmärsi häntä ensimmäisestä vihjeestä.
— Niin tietysti! virkkoi hän, — niin, niin, te olette oikeassa, te olette oikeassa!
Hän ymmärsi kaikki Pestsovin päivällispöydässä esittämät todistelut naisen vapauden puolesta nyt, kun näki Kittyn sydämessä neitseellisen arkuuden ja nöyryytyksen pelon, tunsi tuon pelon itsekin, koska rakasti Kittyä, ja perääntyi heti todisteluistaan.
Tuli hetken äänettömyys. Kitty piirteli yhä liidulla pöytään. Hänen silmänsä välkkyivät tyyntä säteilyä. Hänen mielialaansa mukautuen Levin tunsi koko olemuksessaan yhä kasvavaa onnen jännitystä.
— Oi! Minä olen piirrellyt koko pöydän täyteen! Kitty sanoi pannen liidun pois ja näytti aikovan nousta.
"Kuinka minä voin jäädä yksin ilman häntä?" Levin ajatteli kauhistuen ja otti liidun. — Odottakaahan, hän sanoi istuutuen pöydän viereen, — olen jo kauan tahtonut kysyä teiltä erästä asiaa.
Hän katsoi suoraan Kittyn helliin, joskin hiukan arasteleviin silmiin.
— Olkaa hyvä ja kysykää.
— Lukekaa tästä, Levin sanoi ja kirjoitti alkukirjaimet: K.T.v.m.: s.o.m., m.s.a.v.s.? Nämä kirjaimet merkitsivät: "Kun te vastasitte minulle: se on mahdotonta, merkitsikö se ainiaaksi vaiko silloin?" Ei ollut mitenkään luultavaa, että Kitty voisi ymmärtää tuon monimutkaisen lauseen; mutta Levin katsoi häneen sennäköisenä kuin hänen elämänsä olisi riippunut siitä, saisiko Kitty noista sanoista selvää vai eikö.
Kitty katsahti häneen vakavana, nojasi sitten synkistyneen otsansa käteensä ja alkoi lukea. Väliin hän katsahti Leviniin kysyen katsellaan: "Onkohan se sitä, mitä minä luulen?"
— Minä ymmärrän, hän sanoi punastuen.
— Mikä sana tämä on? kysyi Levin osoittaen a:ta, joka merkitsi sanaa ainiaaksi.
— Se sana merkitsee ainiaaksi, sanoi Kitty, — mutta se ei ole totta! Levin pyyhki nopeasti pois kirjoituksensa, antoi Kittylle liidun ja nousi seisomaan. Kitty kirjoitti: E.v.s.v.t.
Dollyn suru Kareninien perheonnettomuudesta hälveni pian, kun hän näki nuo kaksi olentoa: Kittyn, joka liitu kädessä katseli aran onnellisesti hymyillen ylöspäin Leviniin, ja Levinin, joka kaunis vartalo pöydän yli kumartuneena silmäili palavin silmin vuoroin Kittyä, vuoroin pöytää.
Äkkiä Levinin kasvot välähtivät: hän oli ymmärtänyt. Kirjaimet merkitsivät: "En voinut silloin vastata toisin."
Hän katsahti Kittyyn arasti ja kysyvästi.
— Ainoastaanko silloin?
— Niin, vastasi Kittyn hymy.
— Entä… entä nyt? kysyi Levin.
— Lukekaa tuosta. Minä sanon sen, mitä toivoisin. Mitä kovasti toivoisin. Kitty kirjoitti alkukirjaimet: J. T. v. u. j. a. a. s. Se merkitsi: "Jospa te voisitte unohtaa ja antaa anteeksi sen."
Levin tarttui liituun jännittynein, vapisevin sormin ja kirjoitti liidun murtuessa alkukirjaimet seuraavaan: "Minun ei tarvitse unohtaa eikä antaa anteeksi, sillä en ole koskaan lakannut teitä rakastamasta."
Kitty katsahti häneen pysähtynyt hymy huulillaan.
Levin istuutui ja kirjoitti pitkän lauseen. Kitty ymmärsi kaikki ja kysymättä mitään otti heti liidun ja vastasi.
Levin ei pitkään aikaan voinut ymmärtää, mitä Kitty oli kirjoittanut, ja katsahti häntä tuontuostakin silmiin. Onni oli sumentanut hänen älynsä. Hän ei mitenkään löytänyt niitä sanoja, mitä Kitty oli tarkoittanut. Mutta Kittyn ihanista, onnea sädehtivistä silmistä hän ymmärsi kaiken, mitä tahtoi tietää. Ja hän kirjoitti kolme kirjainta. Eikä hän ollut vielä lopettanut, kun Kitty jo luki ajatuksen hänen kätensä takaa, liitti itse viimeisen sanan ja kirjoitti myöntävän vastauksen.
— Pelaatteko te "sihteeriä"? sanoi vanha ruhtinas tullen pöydän luo.
— Mutta meidän on nyt aika lähteä, jos aiot ehtiä teatteriin.
Levin nousi ja saattoi Kittyn ovelle.
Heidän omituisessa keskustelussaan kaikki oli tullut selväksi; Levin tiesi nyt, että Kitty rakasti häntä, ja Kitty oli luvannut ilmoittaa vanhemmilleen hänen huomisesta tulostaan.