XIV
Kun Levin Kittyn lähdettyä oli jäänyt yksin, tunsi hän sellaista kaipausta ja kärsimätöntä halua päästä niin pian kuin suinkin huomiseen aamuun, jolloin taas saisi nähdä Kittyn ja liittyä häneen ainiaaksi, että hän pelästyi kuin kuolemaa niitä neljäätoista tuntia, jotka hänen oli vietettävä ilman tätä. Hänen täytyi välttämättä saada puhua jonkun kanssa, ettei jäisi yksin ja että aika kuluisi. Stepan Arkadjevitsh olisi ollut paras puhetoveri, mutta hän lähti — omien sanojensa mukaan — illanviettoon, oikeammin balettiin. Levin ehti vain sanoa hänelle olevansa onnellinen ja pitävänsä hänestä kovasti eikä koskaan unohtavansa, mitä Stepan Arkadjevitsh oli hänelle tehnyt. Stepan Arkadjevitshin katse ja hymy osoittivat, että hän ymmärsi oikein Levinin tunteen.
— No, vieläkö haluatte kuolla? kysyi hän puristaen veljellisesti
Levinin kättä.
— Ei, ei! Levin sanoi.
Darja Aleksandrovna myöskin ikään kuin onnitteli häntä sanoessaan hänelle jäähyväiset: — Kylläpä minä olen hyvilläni, hän sanoi, — että te ja Kitty tapasitte taas toisenne, täytyy pitää arvossa vanhaa ystävyyttä.
Levin ei pitänyt noista sanoista. Darja Aleksandrovna ei voinut käsittää, kuinka korkealla hänen ulottumattomissaan se kaikki oli, eikä hänen olisi pitänyt kajota siihen. Levin sanoi hyvästit kaikille, mutta ollakseen jäämättä yksin lähti veljensä seuraksi.
— Mihin sinä lähdet?
— Kokoukseen.
— Minä lähden mukaan. Saanko?
— Miksikä ei, lähdetään vain, sanoi Sergei Ivanovitsh hymyillen. —
Mikä sinun on tänään?
— Minunko? Minä olen onnenpoika! Levin sanoi laskien vaunujen ikkunaruudun alas. — Saanko aukaista? Tulee raittiimpaa. Minä olen onnenpoika! Miksi sinä et ole koskaan mennyt naimisiin? Sergei Ivanovitsh hymyili.
— Olen sangen hyvilläni, hän näyttää olevan oiva tyt… aloitti
Sergei Ivanovitsh.
— Älä, älä puhu, älä puhu! huudahti Levin tarttuen molemmin käsin hänen turkkinsa kaulukseen ja työntäen sen hänen suunsa eteen. "Oiva tyttö" kuulosti hänestä niin arkiselta ja alhaiselta hänen tunteensa rinnalla.
Sergei Ivanovitsh herahti iloiseen nauruun, mitä hänelle sattui harvoin.
— No, saan kai sentään sanoa, että olen hyvilläni siitä.
— Sen saat sanoa huomenna, huomenna, kuuletko! Mutta nyt hiljaa, ei hiiskahdustakaan, Levin sanoi ja lisäsi hänen turkkiaan vielä kerran pudistaen: — Minä pidän sinusta kovasti! Saako sinne kokoukseen tulla?
— Saa tietysti!
— Mistä siellä tänään keskustellaan? kysyi Levin, kasvot lakkaamattomassa hymyssä.
He tulivat kokoukseen. Levin kuunteli, miten sihteeri kompastellen luki pöytäkirjaa, jota ei nähtävästi itsekään ymmärtänyt; mutta Levin näki tuon sihteerin kasvoista, miten herttainen ja kunnon mies hän oli. Sen huomasi siitäkin, että hän hämmentyi ja kompasteli pöytäkirjaa lukiessaan. Sitten alkoivat puheenvuorot. Väiteltiin joittenkin summien myöntämisestä joihinkin tarkoituksiin, ja Sergei Ivanovitsh piikitteli kahta jäsentä ja puhui kauan ja voitonvarmasti; ja toinen jäsen, joka oli kirjoittanut jotain paperipalaselle, arasteli ensin, mutta vastasi hänelle sitten hyvin myrkyllisesti ja herttaisesti. Sitten Svijazhski, joka myös oli paikalla, sanoi jotain kaunista ja jaloa. Levin kuunteli heitä ja näki selvästi, ettei mistään summista ollutkaan puhe ja etteivät he olleet vähääkään vihaisia toisilleen, vaan että he kaikki olivat herttaisia, hyviä ihmisiä ja että kaikki kävi kiltisti ja herttaisesti. He eivät olleet kenellekään häiriöksi, ja kaikilla oli mukavaa. Ihmeellistä oli Levinistä se, että hän näki tänään heidän kaikkien lävitse, tunnisti pienistä, ennen huomaamattomista merkeistä jokaisen sielun ja huomasi selvästi, että kaikki olivat hyviä. Varsinkin hänestä, Levinistä, he pitivät kaikki erityisesti tänään. Se näkyi siitä, miten he puhuivat hänen kanssaan, miten hellästi ja ystävällisesti aivan vieraatkin katsoivat häneen.
— No, oletko tyytyväinen? kysyi Sergei Ivanovitsh häneltä.
— Kovasti. En uskonut, että olisi niin hauskaa! Hyvä että tulin!
Svijazhski tuli Levinin luo ja kutsui hänet luokseen teelle. Levin ei
mitenkään voinut muistaa, mitä hänellä oli ollut Svijazhskia vastaan.
Svijazhskihan oli viisas ja ihmeellisen hyvä ihminen.
— Varsin mielelläni, hän sanoi ja kysyi Svijazhskin vaimon ja tämän sisaren vointia. Ja omituisen mielleyhtymän johdosta — liittyihän muisto Svijazhskin sukulaisneidistä jollain tavoin avioliiton ajatukseen —, Levinin mieleen tuli, ettei ollut ketään, kenelle hänen paremmin sopisi kertoa onnestaan kuin Svijazhskin naisväelle, ja hän lähti erityisen mielellään heidän luokseen.
Svijazhski kyseli häneltä maatilan asioista olettaen tavalliseen tapaansa, ettei voitaisi keksiä mitään, jota ei Euroopassa olisi jo keksitty, mutta nyt se ei vähääkään harmittanut Leviniä. Hän tunsi päinvastoin, että Svijazhski oli oikeassa ja että koko hänen oma toimintansa oli mitätöntä, ja hän huomasi Svijazhskissa ihmeellistä hienotunteisuutta, joka esti tätä suoraan ilmaisemasta, kuinka oikeassa hän oli. Svijazhskin naiset olivat myös tällä kertaa erityisen herttaisia. Levinistä tuntui, että he tiesivät jo kaiken ja toivoivat hänelle onnea ja olivat ainoastaan hienotunteisuudesta puhumatta siitä. Hän istui heidän luonaan tunnin, kaksi, kolme tuntia, puhellen eri asioista, mutta ajatellen aina vain sitä yhtä, mikä tulvehti hänen sielussaan, eikä huomannut, miten hirveästi hän väsytti isäntäväkeä, joka olisi jo aikoja sitten halunnut mennä nukkumaan. Svijazhski saattoi hänet eteiseen haukotellen ja ihmetellen ystävänsä omituista mielentilaa. Kello läheni kahta. Levin palasi hotelliin ja pelästyi muistaessaan, että hänen pitäisi nyt viettää jäljellä olevat kymmenen tuntia yksin, rauhattoman kaipuunsa vaivaamana. Valvomisvuorossa oleva lakeija sytytti kynttilät hänen huoneeseensa ja aikoi poistua, mutta Levin pysäytti hänet. Hän huomasi, että Jegor, johon hän ei ennen ollut kiinnittänyt mitään huomiota, olikin varsin viisas, kaunis ja hyvä mies.
— Onko vaikea valvoa, Jegor?
— Minkäs sille tekee, kun virka on sellainen. Herrasväen palveluksessa on rauhallisempaa, mutta tästä hyötyy enemmän.
Jegor kertoi, että hänellä oli perhe, kolme poikaa ja tytär, joka oli ompelija ja jonka hän aikoi naittaa valjaskaupan apulaiselle.
Sen johdosta huomautti Levin, että rakkaus on pääasia avioliitossa ja että rakkaus tekee aina onnelliseksi, koska onni on ainoastaan ihmisessä itsessään.
Jegor kuunteli tarkkaavasti ja ymmärsi nähtävästi hyvin Levinin ajatuksen, mutta sen vahvistukseksi hän toi esiin sen odottamattoman huomautuksen, että herrasväen palveluksessa ollessaan hän oli aina ollut isäntäväkeensä tyytyväinen ja oli täysin tyytyväinen nykyiseen isäntäänsä vaikka tämä olikin ranskalainen.
"Ihmeellisen hyväluontoinen mies!" Levin ajatteli.
— Entä sinä, Jegor, kun menit naimisiin, niin rakastitko sinä vaimoasi?
— Kuinkas muuten, vastasi Jegor.
Ja Levin huomasi Jegorin olevan erityisen herkässä mielentilassa ja aikovan kertoa hänelle sydämensä salaisuudet.
— On tämä minunkin elämäni ollut ihmeellinen. Poikapahasesta minä olen… aloitti hän silmät loistaen. Nähtävästi Levinin haltioituneisuus oli tarttunut häneenkin, niin kuin haukotus tarttuu ihmisestä toiseen.
Mutta samassa kello soi. Jegor meni ja Levin jäi yksin. Hän ei ollut päivällispöydässä syönyt juuri mitään eikä ollut Svijazhskillakaan huolinut teestä eikä illallisesta, mutta ruoka ei nytkään tuntunut houkuttelevan. Hän ei ollut nukkunut viime yönä, mutta unta hän ei voinut ajatellakaan. Huoneessa oli viileää, mutta häntä rasitti kuumuus. Hän avasi molemmat tuuletusruudut ja istuutui pöydälle ikkunan eteen. Lumen peittämän katon takaa näkyi koristeellinen risti ketjuineen, ja sen yläpuolella kohosi Ajokoiran kolmikulmainen tähtisikermä ja kirkas, keltahohteinen Capella. Hän katsoi väliin ristiin, väliin tähteen, hengitti raikasta pakkasilmaa, jota tasaisesti virtasi huoneeseen, ja seurasi kuin unessa mielikuviensa ja muistojensa kulkua. Neljättä käydessä hän kuuli käytävästä askeleita ja katsahti ovesta. Tuttu peluri, Mjaskin, palasi klubista synkän näköisenä ja ryiskellen. "Onneton raukka!" Levin ajatteli, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä rakkaudesta ja säälistä tuota miestä kohtaan. Hän aikoi puhua tämän kanssa ja lohduttaa tätä; mutta huomatessaan olevansa paitasillaan hän jätti aikeensa ja istuutui jälleen ikkunan luo nauttiakseen kylmästä ilmasta ja katsellakseen tuota ihmeellisen näköistä, vaitonaista, mutta niin merkitsevältä tuntuvaa ristiä ja kohoavaa kellanhohtoista tähteä. Seitsemättä käydessä alkoi kuulua lattiankiillottajien hankaus, kirkonkellot soivat aamukirkkoon, ja Levin tunsi vilunväreitä kehossaan. Hän sulki tuuletusruudut, peseytyi, Pukeutui ja lähti ulos.